Apu

Kun parempaa huomista ei tule – Riina-Maria Metson kirja vastaa kysymyksiin lähisuhdeväkivallasta


Sanotaan, että fyysisellä väkivallalla voi tappaa ihmisen, mutta henkisellä saa ihmisen tappamaan itsensä. Se on kaikessa kauheudessaan totta. Näin sanoo Riina-Maria Metso, jonka kirjoittama kirja Miksi se ei vain lähde? vastaa monia mietityttävään kysymykseen.
Kuvat Riikka Kantinkoski

Se oli ehkä lompakko tai kännykkä, joka paetessa jäi kotiin. Niitä ilman ei voinut lähteä, joten nainen avasi oven varovasti ja hiipi takaisin sisälle. Mies istui sohvalla katsomassa televisiota ja söi jäätelöä. Kiinnikäymisestä oli ehkä kymmenen minuuttia. Miestä ei kiinnostanut, missä kunnossa nainen oli pahoinpitelyn jäljiltä, hän oli tehnyt itselleen jäätelöannoksen ja vietti leffailtaa.

Toimittaja Riina-Maria Metso, 39, eli pitkään edellä mainitussa suhteessa, jossa oli niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa. Irtautumisen jälkeen hän tutustui työnsä vuoksi kolmeen naiseen, joiden tarinat olivat lähes identtisiä Metson omien kokemusten kanssa; väkivaltaisissa suhteissa alkoi näkyä tietty kaava ja rakenne.

Lopulta hän kirjoitti kirjan, jonka julkaisua hän mietti pitkään. Ei ole helppoa antaa kasvoja lähisuhdeväkivallalle.

– Päätös tiivistyi yhteen kysymykseen: jos minä en kirjoita tästä, kuka sen tekee?

Syyskuussa 2018 Atena Kustannus julkaisi Riina-Maria Metson kirjan Miksi se ei vain lähde? Väkivaltainen parisuhde ja miten siitä pääsee irti. Teos kuvaa väkivaltaisia parisuhteita usean naisen haastattelujen avulla, listaa väkivaltaisten suhteiden samankaltaisuuksia ja nostaa näkyviin myös huonommin tunnetun henkisen väkivallan. Lisäksi kirja neuvoo, mikä auttaa selviämään parisuhdehelvetistä ja miten varoitusmerkit tunnistetaan.

– Valitettavasti joudun tässäkin haastattelussa käyttämään sanaa uhri, koska parempaa ei ole tarjolla. Se on huono ja leimaava sana, meidän pitäisi keksiä parempia sanoja kuvaamaan ihmistä, joka on kokenut väkivaltaa. Itse en ole ikinä halunnut uhriutua. Olen luonteeltani selviytyjä, en uhri, Riina-Maria Metso sanoo.

Hänellä on lapsia, mutta pahoinpitelijä ei ole lasten isä. Tässä jutussa kerrottu väkivaltainen suhde ei siis tapahtunut lasten isän kanssa.

Miten väkivaltainen suhde näkyy ulkopuolisten ihmisten silmissä?

Usein asiat näyttävät ulkopuolisesta järjenvastaiselta, koska väkivaltaisen suhteen rakennetta ei ymmärretä. Sitä, kuinka taitavasti ja hitaasti se rakentuu ja kuinka väkivalta hiipii suhteeseen salakavalasti. Uhriin hivutetaan pelko, viedään itsetunto ja lopulta hänet saadaan kantamaan sitä häpeää ja syyllisyyttä, joka kuuluisi tekijälle.

– Väkivaltaisten suhteiden tarinat ovat monilta kohdin identtisiä. Yhteisiä asioita on muun muassa nopea ja intensiivinen alku, missä toinen nostaa sinut jalustalle kuin prinsessan: ”Suhteemme on ainutlaatuinen. Vain harva kokee tällaista rakkautta elämässään. Välillämme on harvinaislaatuinen yhteys. Et koskaan voi löytää näin täydellistä rakkautta kenenkään muun kanssa.” On ikuinen mysteeri, miten toisilleen tuntemattomat tekijät toimivat ja puhuvat niin samalla tavalla, Metso kertoo.

Nopean ja intensiivisen ”elokuvarakkauden” jälkeen alkaa hienovarainen, henkinen väkivalta.

– Se voi olla pukeutumisen tai ulkonäön kommentointia, vähättelyä tai piikittelyä muiden kuullen, ystävien ja perheen jäämistä toisen toiveesta, mustasukkaisuutta ja kyttäämistä. Myös kylmyyden ja lämmön vaihtelu on tyypillistä: nöyryyttämisen tai haukkumisen jälkeen hän onkin taas mitä ihanin kumppani. Uhrin itsetunto alkaa murentua. Olo saattaa olla epämääräisen ahdistunut tai koko ajan pitää olla varpaillaan. Voi myös tulla tunne, että kumppanissa on kaksi eri ihmistä: hyvä ja paha.

Kun kumppani koko ajan korostaa suhteen ainutlaatuisuutta, uhri alkaa kyseenalaistaa omat huomionsa. ”Ehkä liioittelen hänen käytöstään tai ylireagoin itse?” Yleensä tekijä vahvistaa mielellään tätä epäilyä, ylireagoinnista syyttäminen on yleistä.

– Yksi äärimmäinen, mutta yleinen henkisen väkivallan muoto on leimata toinen hulluksi. Sillä perusteella pystyy tekemään oikeastaan mitä tahansa ja todeta jälkikäteen, että ”kuvittelit kaiken”, Metso sanoo.

Mikä ero on fyysisellä ja henkisellä väkivallalla?

Fyysinen väkivalta voi odotuttaa itseään jopa vuosia. Henkisellä väkivallalla siihen luodaan puitteet.

– Väkivaltainen suhde on väkivaltainen myös ilman fyysistä väkivaltaa. Henkistä väkivaltaa vähätellään yhä, mikä on vaarallista. Sanotaan, että fyysisellä väkivallalla voi tappaa ihmisen, mutta henkisellä saa ihmisen tappamaan itsensä. Se on valitettavasti kaikessa kauheudessaan totta.

Fyysinen väkivalta alkaa usein jollakin pienellä teolla, kiinnipitämisellä tai tönäisyllä.

– Omalla kohdallani ensimmäinen kerta ei ollut tönäisy, hän muun muassa raahasi minua hiuksista lattialla. Jotain meni peruuttamattomasti rikki. Fyysinen kajoaminen järkyttää jotain omassa ihmisyydessä. Vielä suurempi järkytys oli se, että tekijä syytti myöhemmin minua. En mitenkään voinut ymmärtää, miten joku voi pahoinpidellä sinut ja olla sen jälkeen mielestään täysin syytön asiaan.

Manipulointi on taitavaa. Asiat vääristyvät, kun tekijä vakuuttelee, että ”sinun käytöksesi provosoi minut tähän –  en ole koskaan toiminut kenenkään muun kanssa näin”. Uhri lannistetaan ja mitätöidään niin, että lopulta hän uskoo ansaitsevansa kaiken pahan – ja mikä vielä kauheampaa, olevansa itse syyllinen väkivaltaan.

Metson mukaan väkivalta tulee suhteeseen niin hiipien, että tämä käsittämätön ajatuskuvio mahdollistuu.

– Väkivaltaisessa suhteessa elää jatkuvassa manipulaatiossa. Normaalista tulee epänormaalia ja epänormaalista normaalia. Tiedän uhreja, jotka ovat pyytäneet tekijältä pahoinpitelyn jälkeen anteeksi.

Suhteissa on myös hyviä hetkiä ja kausia. Niiden aikana uhri kyseenalaistaa epäilynsä vielä vahvemmin: ”Jos meillä nyt menee näin hyvin, eihän se voi olla väkivaltaa.”

Väkivaltaiset suhteet kiertävät usein myös ajallisesti samaa kaavaa. Väkivaltaa seuraa teon vähättely ja uhrin syyllistäminen. Sen jälkeen tekijä saattaa jopa pyytää anteeksi ja vakuuttaa rakkauttaan. Seuraa kuherruskuukausi, jolloin kaikki on taas hyvin ja tulevaisuus vaikuttaa toiveikkaalta. Kunnes tunnelma alkaa taas kiristyä, uhrin ahdistus ja pelko kasvavat, ja seuraa jälleen väkivaltaa. Sen jälkeen kierros lähtee alusta kohti uutta kuherrusvaihetta.

Riina-Maria Metson kirja kertoo tarinoita väkivallan uhreista

Riina-Maria Metson kirjaa ei ole helppo lukea, sillä koko ajan lukija miettii, miten ihmeessä kirjan naiset ovat selvinneet kokemastaan väkivallasta hengissä. Joskus se oli hiuskarvan varassa. ”Mediheli löysi minut, kun olin ollut seitsemän tuntia hangessa ja sydämeni oli pysähtynyt. Mies oli soittanut apua siinä vaiheessa, kun en enää hengittänyt”, Mia kertoo kirjassa.

– Itse olen juossut henkeni edestä, Metso sanoo.

Miksi et koskaan lyönyt takaisin?

– Väkivalta ei kuulu luonteeseeni. Sitä paitsi puolustautuminen on vaikeaa, jos on sen kokoinen, että toinen pystyy helposti nostamaan seinälle tai heittämään lattialle.

Poliisin saapuminen paikalle auttaa harvoin, sillä koston pelossa harva uskaltaa tehdä rikosilmoitusta. Myöskään pahoinpitelyn todistaminen ei ole niin helppoa kuin suuri yleisö ajattelee. Metsolle on kerrottu kokemuksia, joissa lääkärinlausunto ja kuvat hakatusta naamasta eivät ole riittäneet, vaan ”olet voinut itse hakata päätäsi seinään”.

– On suuri ponnistus uskaltaa ja jaksaa lähteä rikosprosessiin, ja silti voi joutua kestämään sen, että syytettä ei tule. Toinen harhaluulo on se, että ammatti tai koulutus suojaisi väkivaltaiselta suhteelta. Kuka tahansa voi joutua kokemaan väkivaltaa, koska se ei tule ensitreffeillä tai vielä toisillakaan. Olen saanut kirjan tiimoilta palautetta muun muassa psykologilta ja lääkäriltä, jotka ovat eläneet väkivaltaisessa suhteessa. Ja toisaalta: väkivaltainen kumppani voi työskennellä pelastusalalla.

Miten pääsisi eroon väkivaltaisesta suhteesta?

No miksi se ei vain lähde? Riina-Maria Metson mielestä kysymys voi tuntua uhrista syyllistämiseltä ja kertoo siitä, miten vähän väkivaltaisten suhteiden rakenteista vielä tiedetään.

Häpeä, syyllisyys, valta ja pelko ovat kaikki liimaa, joka pitää uhrin kiinni suhteessa. Eikä pelko ole turha: suurin osa väkivaltaisessa suhteessa kuolevista kuolee nimenomaan eron hetkellä.

– Uhri kantaa myös kaksinkertaista häpeää: on häpeä teoista, siis se häpeä, joka oikeasti kuuluisi tekijälle. Ja sitten häpeä siitä, että antaa kohdella itseään niillä häpeällisillä tavoilla. Yksi kiinni pitävä tekijä on varmasti myös se rooli, joka uhrille on tarjolla väkivaltaisen suhteen jälkeen. Uhrin leima. Olet vähän ressukka ja rassukka, kun olet joutunut väkivaltaiseen suhteeseen. Siitä leimautumisesta pitäisi päästä eroon, sillä se itsessään voi jarruttaa asiasta puhumista ja suhteesta lähtemistä.

Metson mukaan väkivallasta on mahdollista päästä irti, kun ei enää suostu ottamaan sitä häpeää vastaan.

– Häpeä on yksinkertaisesti siirrettävä takaisin sinne, mihin se kuuluu, eli tekijälle. On yhdentekevää, ottaako hän sitä vastaan, tuskin. Tärkeintä on siirtoliike oman pään sisällä. Sama kannattaa tehdä myös syyllisyyden tunteiden kanssa. Tämä häpeä ei kuulu minulle. En ole tehnyt mitään väärää.

Irtautuminen väkivaltaisesta suhteesta kestää pitkään

Joillakin irtautuminen tapahtuu hetkessä, joillakin se kestää vuosia, jotkut eivät välttämättä koskaan pääse eroon väkivaltaisesta suhteesta. Eropäätös mistään parisuhteesta ei ole helppo. Vielä vaikeampaa se on, kun siihen lisätään väkivaltaisen suhteen kaava ja kierous: vuosien ajan jatkunut syyllisyyden ja häpeän siirto sekä ehkä pelottelu sillä, mitä eron jälkeen tapahtuu uhrille tai lapsille. Kaikki, mitä uhri tarvitsee irtipääsyyn, eli vahvuus ja itsetunto, on viety. Siksi vertaistuki on äärettömän tärkeää.

– Viimeisen pisaran ongelma on, että se tulee väkivaltaisessa suhteessa niin monta kertaa. Jonkun teon kohdalla ajattelee: tämän täytyy olla viimeinen pisara, tämä on jo niin törkeää! Sitten huomaa, että on vieläkin törkeämmässä tilanteessa. Minulle viimeisin oli se, kun jouduin pitkäksi aikaa fyysisen sairauden vuoksi sairaalaan.

– Kumppanini lähti Lappiin laskettelemaan eikä kysynyt kertaakaan, miten voin. Katselin sairaalasängyssä hänen maireita selfieitään, joita hän julkaisi muutaman tunnin välein itsestään. Ajattelin, että tätäkö todella haluan parisuhteeltani? Ironista kyllä, niin monenlaisia tekoja kuin olinkin häneltä kokenut, tuo hetki, jona hän ei tehnyt yhtään mitään, oli ratkaiseva. Se kuvasti täysin sitä, mitä hän oli ihmisenä.

Väkivallan jättämät jäljet ovat yksilöllisiä. Metso itse on tietoisesti välttänyt katkeroitumista. Hän ei halua, että väkivalta on enää elämässä edes siinä muodossa.

– Uskon ihmisistä edelleen lähtökohtaisesti hyvää, mutta tunnistan ei-toivotut piirteet nopeasti.

Löysitkö yhteisiä tekijöitä näille miehille, jotka lyövät ja tallovat henkisesti?

– Monesti tekijöissä näkyy ainakin empatian puute, huono itsetunto ja muut ongelmat itsensä kanssa, Metso sanoo.

Julkaistu: 19.9.2019