Miksi tästä ei puhuta? Samalla kellonlyömällä, kun lapseni muuttivat pois, äitini alkoi tarvita apuani – tukitehtävistä muodostui nopeasti uusi arkeni
Omasta äidistä huolehtiminen ei ole hankalaa. Hankalaksi sen tekevät sote-alueet ja muut kekseliäät viritykset, joiden käyttöohjeita ei saa mistään, kirjoittaa Katja Ståhl.
Olen hiljattain ajautunut elämässäni uudenlaiseen tilanteeseen. Siihen kuuluu muun muassa se, että lapset asuvat omillaan. Tästä olen lukenut lehdistä paljon. Tyhjän pesän syndrooma voi iskeä, ja muutenkin merkityksettömyyden tunne saattaa vallata alaa. Toisaalta olen lukenut myös, että nyt on vihdoin aikaa itselle! Että nyt sitten kaikille kursseille ja heti, ota elämästäsi kaikki irti! Matkustele! Nauti! Elämöi!
Innostuin enemmän viimeksi mainitusta. Nythän tosiaan voin syödä yöllä karkkia ilman, että kukaan tulee vaatimaan osuuttaan. Voin myös hörpätä seitinohuet päiväkännit, jos aikataulu antaa myöten. Epämääräinen pukeutuminen tai suoranainen alastomuus omassa kodissa tuntuvat vapauttavilta. Kukaan ei vaadi minulta mitään!
”Mitättömän kuuloisiin pikkuasioihin, kuten kaupassa käyntiin, tarvitaan läheistä. Puhelimen tai Ipadin kenkkuiluun tarvitaan läheistä. Lääkärissä käyntiin tarvitaan läheistä.”
Ja sitten varttia myöhemmin äiti soittaa: Ipad on taas ihan sekaisin. Ajan senioritalolle antamaan atk-tukea. Samalla käy ilmi, että lääkäriin pitäisi tilata aika. Ja itse asiassa yksi lasku olisi hyvä maksaa. Hoidan homman ja rupattelen eläkeläisen kanssa niitä näitä. Ymmärrän, että osittaisen sokeutumisen kanssa on hankala hoitaa asioita, vaikka intoa riittäisikin.
Samalla tajuan, että lähes samalla kellonlyömällä, kun lapseni muuttivat pois, äitini alkoi tarvita apuani. Tukitehtävistä muodostui nopeasti uusi arkeni. Ja tästä ei kukaan puhunut.
Muistan kysyneeni joskus parikymmentä vuotta sitten äidiltäni, haluaako hän muuttaa luoksemme, kun ei enää pärjää yksin. ”En missään nimessä!” kiekaisi äitini. ”Haluan vanhainkotiin!” Asia selvä. Kuvittelin tuolloin, että sehän on näppärää. Joku ammatti-ihminen auttaa äitiä kaikessa, missä hän tarvitsee apua.
Paitsi että ei.
Senioritalolta voi ostaa palveluita, ja hinta määrittyy, kun osataan tarkkaan kertoa mitä tarvitaan. Sen sijaan pankkiasioiden hoitoon tarvitaan edunvalvoja eli läheinen. Myös mitättömän kuuloisiin pikkuasioihin, kuten kaupassa käyntiin, tarvitaan läheistä. Puhelimen tai Ipadin kenkkuiluun tarvitaan läheistä. Lääkärissä käyntiin tarvitaan läheistä.
En jaksa edes mainita byrokratiaa, johon törmää, jos julkenee vaatia eläkeläiselle vaikkapa taksiseteleitä. Ja siihen tarvitaan läheistä.
”Olisipa joku kertonut, että byrokratian kanssa kannattaa hankkiutua ystäväksi ajoissa. Kun siihen tutustuu vasta yli viisikymppisenä, on järjen menettämisen riski aivan todellinen.”
Omasta äidistä huolehtiminen ei ole hankalaa. Hankalaksi sen tekevät sote-alueet ja muut kekseliäät viritykset, joiden käyttöohjeita ei saa mistään. Helpoksi ei ole tehty esimerkiksi näkövammaisille tarkoitetussa kaupassa vierailemista, sillä sehän on toki auki vain tilauksesta. Tämä tieto ei lukenut missään. Kaksi kertaa siellä käytiin kunniakierroksella, kunnes vahingossa saimme selville, että tulosta pitää ilmoittaa.
Olisipa joku kertonut, että byrokratian kanssa kannattaa hankkiutua ystäväksi ajoissa. Kun siihen tutustuu vasta yli viisikymppisenä, on järjen menettämisen riski aivan todellinen.
