Image

Kun länsimaisen kulttuurin puolesta lietsotaan sotaa videopelein, Riku Korhonen tarttuu kirjaan.

Kun länsimaisen kulttuurin puolesta lietsotaan sotaa videopelein, Riku Korhonen tarttuu kirjaan.

Kolumni | Kun länsimaisen kulttuurin puolesta lietsotaan sotaa videopelein, Riku Korhonen tarttuu kirjaan.
Teksti Riku Korhonen
Mainos

Ranskanjuutalainen filosofi Simone Weil julkaisi sotatalvena 1940–41 esseen Ilias, väkivallan runoelma. Se on taas ajankohtaista luettavaa. Weil kirjoitti tekstin nykyistä levottomammassa Euroopassa. Kaikkien aikojen röyhkein maahantunkeutuja A. Hitler oli vallannut Ranskan salamasodan ja 2 500 tankin voimin. Maa oli jaettu kahtia, ja Weilin essee julkaistiin Vichyn Ranskassa, Marseillessa ilmestyneessä Les Cahiers du Sud -kirjallisuuslehdessä.

Weil nimeää Ilias-eepoksen päähenkilöksi väkivallan. Troijan sodan teurastuksia ja Akhilleuksen vihaa eritellessään hän pohtii väkivallan otteeseen yhä uudestaan ajautuvaa Eurooppaa.

Weilin näkemyksessä väkivalta muuttaa ihmisen esineeksi, joko konkreettisesti hevosvaunujen perässä raahatuksi ruumiiksi tai uhattuna kuvaannollisesti kivettyneeksi olennoksi. Tekijäkään ei säästy esineistymiseltä. Yhteisöön levitessään väkivalta karkaa ihmisten hallinnasta. Siitä tulee yliyksilöllinen, kohtalon ja oikullisten jumalten kaltainen voima, oman olemassaolonsa mytologinen perustelu. Perverssillä tavalla väkivalta liittää mitättömän yksilön historian virtaan ja suureen runouteen.

Brysselin iskujen jälkeinen Eurooppa pohtii reaktiotaan. Kuumeisimmin mietitään, miten estää musliminuorten radikalisoitumista. Se tulee olemaan vaikeaa. Rationaalisesti ymmärrettävien tavoitteiden lisäksi Isisiä ohjaa patologinen kuolemankultti, jossa pahin julmuus yhdistyy viihteellisesti puhutteleviin aineksiin.

Isisin mediakoneisto käyttää värväysvideoissa eeppisiä Hollywood-kohtauksia ja pelikuvastoa. Varsinkaan nuoria lännessä kasvaneita rivijihadisteja eivät aina innosta vanhakantaiset uskonopit, vaan runolliset mielikuvat apokalyptisesta taistelusta ja ennalta määrätystä sankarintiestä, jonka maisemat ovat tuttuja GTA:n tai Call of Dutyn kaltaisten pelien grafiikasta.

Tässä on tiettyjä yhteyksiä oman äärioikeistomme taistelukutsuun.

Turun katukuva pysyy rauhallisena. Jihadisteja ei näy. Kaupungin natsit nimittävät partiointiaan ”reippailuksi” ja kehottavat kadulla kohdatessa ”vaihtamaan kuulumisia ilman liittymispakkoa”. Ilahduttavaa. Saan yhä jutella kaupunkilaisteni kanssa ilman, että minut pakotetaan muinaisen skandijumalan joukkoihin.

Olen ihmetellyt Odinin sotureiden somepropagandaa. Varsinkin Mount & Blade -tietokonepelin keinokeskiaikaisten kuvien käyttö on lapsellisesti loruilevaa soturimystiikkaa, kuin paranneltu selfie maailmanlopun rotusodasta. Kuvamanipuloitujen esi-isien vetäminen joukon jatkeeksi ei ole mustapaidoille harvinainen temppu. Kreikassa uusnatsipuolue Kultainen aamunkoitto on käyttänyt somekampanjoissaan 300-elokuvan Hollywood-kuvastoa Spartan sankareista ja Thermopylain taistelusta persialaisia vastaan.

Saatan olla huumorintajuton tai nykynatsit historiantajuttomia. Mutta kun länsimaisen kulttuurin puolesta lietsotaan sotaa videopelikuvastolla, haluan vetäytyä kirjastosiipeeni lukemaan aikuisten kirjoja. Suomen hupparinatsit ovat toki kaukana loputonta verenvuodatusta aiheuttaneista Isisin murhaajista. Mutta jotain reippailua suurempaa ragnarökin, skandinaavisen mytologian maailmanlopun taistelun, täytyy odinisteiksi julistautuneille merkitä.

Kertoo modernista juurettomuuskokemuksesta, että arkaaiset mytologiat sulautuvat niin vaivatta väkivaltaisen digiviihteen kuviin. On häiritsevä ajatus, ettei poliittisella väkivallalla ole aina kannattajilleen syvää sosiaalista tai aatteellista tarkoitusta, että se muistuttaa runollisesti puhuttelevaa tarinaa.

Oikeaan vereen voi astua hölmön fantasian saappailla. ■

Riku Korhonen on turkulainen kirjailija, joka suosittelee niin natseille, suvakeille kuin muillekin Paul Bermanin vanhaa kirjaa Terror and Liberalism.

Julkaistu: 29.4.2016