Kun hiihtäjä nousee tunturiin Sallassa, hän näkee Venäjälle – Kylmyydestä kuuluisassa kunnassa on vielä aitoa erämaata

Naruska. Jo nimessä on jotain kiehtovaa ja mystistä.

Tämä Sallan kunnassa, Venäjän rajan tuntumassa sijaitseva muutaman kymmenen asukkaan kylä on tunnettu muun muassa ennätyspakkasistaan.

Vuonna 1985 siellä mitattiin −50,4 celsiusastetta. Tammikuussa 1999 Kittilän Pokassa historian kirjoihin jähmettyi Suomen virallinen pakkasennätys (–51,5°C). Naruskassa mittari pysähtyi sitäkin alhaisempaan lukemaan, –54,3 asteeseen. Naruskan sääasema ei kuitenkaan ollut tuolloin virallisesti käytössä, eikä jäätävää mittaustulosta hyväksytty viralliseksi ennätykseksi.

Naruskan kylää ympäröivät useat tunturit, joista korkeimman, 518 metriin kohoavan Karhutunturin suuntaan tähyilen jo uteliaana. Olen saapunut tänne Itä-Lapin rauhaan hiihtoretkelle veljeni ja kaverini kanssa.

Kiinnitämme sukset siteisiin, kiristämme rinkkojen hihnat ja alamme sivakoida kohti horisontissa häämöttävää valkoista tunturia.

Karhutunturin valloitus ei ole vaativimmasta päästä. Moottorikelkkauraa pitkin vajaan kolmen kilometrin matka taittuu joutuisasti. Kun saavumme tunturin juurelle, aapasuot ja metsätasangot vaihtuvat melko hikiseksi nousuksi.

Lähellä puurajaa on kota, jossa vietämme lepotauon makkaranpaiston merkeissä ennen muutaman sadan metrin viimeistä etappia.

Karhutunturin laella vaiva palkitaan huikeilla maisemilla kaikkiin ilmansuuntiin.

Erityisen hienolta näyttää idässä, jossa Venäjän puolelle sodan jälkeen jääneet tunturit kohoavat korkeuksiin, saavuttamattomina valkeina jättiläisinä.

Jos Naruska ei vielä tunnu tarpeeksi erämaiselta, ei muuta kuin kapenevaa tietä pitkin yhä eteenpäin. Tunnen jo Tuntsan tuulen.

Kaukana pohjoisessa, missä tie päättyy ja hiljaisuus alkaa, avautuu Tuntsan erämaa. Siellä luonto vallitsee ja ihmisasutus harvenee. Talvi on läsnä yli puolet vuodesta, ja lumi peittää tunturit, aapasuot sekä suippokärkiset kynttiläkuusikot valkeaan vaippaansa.

Tuntsa on vuonna 1997 perustettu erämaa-alue Sallan ja Savukosken kuntien pohjoisosassa. Sen pinta-ala on 212 neliökilometriä.

Vuonna 1960 alueella riehui suuri metsäpalo, jonka jäljet ovat yhä nähtävissä. Palossa tuhoutui metsää Suomen ja Venäjän puolella yhteensä yli 100 000 hehtaaria.

Tuntsan erämaan pohjoispuolella sijaitsee Värriön luonnonpuisto, jossa liikkuminen, yöpyminen ja retkeily on kielletty. Luonnonpuistot ovat kansallispuistoja tiukemmin suojeltuja alueita, ja niissä tehdään muun muassa tieteellistä tutkimusta.

Satelliittikuvista näkee, kuinka Värriön luonnonpuisto muodostaa yhtenäisen, rikkoutumattoman metsä-, suo- ja tunturialueen hakkuuaukeiden siellä täällä pirstoman tummanvihreän havuturkin keskellä.

Värriön luonnonpuistossa erämaa eläimineen saa elää lähes ilman ihmisen aiheuttamia häiriöitä, koska alue on erittäin sallainen!

Värriön luonnonpuisto on edustava näyte Metsä-Lapin luonnosta, ja siinä on myös itäisiä Kuolan alueen piirteitä. Muistan nähneeni hieman samantyyppistä, joskin vielä jylhempää maastoa Venäjän puolella Hiipinätuntureilla.

Värriötunturista on suora näköyhteys myös legendaariselle Korvatunturille, joka kohoaa teräväpiirteisenä mutta laakeana vuorimuodostelmana osin Suomen, osin Venäjän puolella.

Värriötunturin pohjoispuolella sijaitsee vuonna 1967 perustettu Helsingin yliopiston tutkimusasema.

Alkuaikoina asema keskittyi paljolti suurpetojen tutkimukseen, mutta myöhemmin aiheet ovat monipuolistuneet. Siellä tehdään esimerkiksi talvista eläinten jälkiseurantaa, josta on kertynyt aineistoa koko aseman toiminnan ajalta.

Nykyisin Värriön tutkimusaseman merkittävin tutkimus tehdään ilmakehätieteissä.

Värriö on ilmastoltaan hyvin mantereinen, mikä tarkoittaa kylmiä talvia ja suhteellisen lämpimiä kesiä. Jopa yli 600 metriin kohoavat tunturit ovat kivikkoisia, ja niitä halkovat jyrkät rotkolaaksot ja rehevät puronotkot. Korkeimmilla tuntureilla levittäytyvät paljakkavyöhykkeet, muuten laet ovat puuttomia tunturikankaita.

Sallan erämaiset ja karut maisemat ovat muodostuneet miljoonien vuosien aikana. Alueen ikivanhassa kallioperässä on jopa muinaisten tulivuorenpurkausten jälkiä, mutta jääkausi antoi niille viime silauksen.

Jääkauden päättyessä noin 10 000 vuotta sitten Itä-Lapin monet alueet jäivät jopa sadoiksi vuosiksi veden peittoon.

Muistona jääjärvestä Sallan alueelta löytyy jääkauden pyöristämiä rantakivikoita eli muinaisrantoja. Ne syntyivät aallokon ja jäiden työntäessä kiviä, ja vaarojen rinteiden suuntaiset kivivyöt kertovat kymmenentuhannen vuoden takaisen rannan paikan.

Maankohoamisen vuoksi muinaisrannat sijaitsevat nykyään eri korkeuksilla. Korkeimmillaan, noin 260 metrissä, muinaisrannat ovat jääjärven läntisissä osissa, koska siellä maa on kohonnut eniten.

Sallan jääjärvi, joka oli yli kolme kertaa nykyistä Inarijärveä laajempi, syntyi mannerjään vetäytyessä länteen päin. Jäätikkö patosi sulamisvedet ja esti niitä virtaamasta Kemijokilaaksoa pitkin länteen.

Jääjärven laajan ulapan keskellä kohosivat saarina alueen korkeimmat vaarat ja tunturit. Se on mahtanut olla huikea näky. ●