Onko kulttuuri luksuspalvelu? Helsingissä se on ainakin keskittynyt väärälle alueelle, sanoo kuraattori Giovanna Esposito Youssif – Tähän on tultava muutos

Työskennellessään museoissa Méksikon kaupungissa kuraattori Giovanna Esposito Yussif tottui näkemään ihmisiä vaihtelevista taustoista taiteen parissa. Paikat, joissa hän työskenteli, esimerkiksi suurin osa kaupungin museoista, olivat ilmaisia sunnuntaisin.

– Sunnuntaisin ihmiset usein jonottivat päästäkseen kokemaan taidetta ja keskustelemaan siitä.

Kuraattorin työssään Esposito Yussif on pyrkinyt tuomaan taidetta erilaisiin paikkoihin. Hän vastustaa ajatusta taiteesta lähtökohtaisesti elitistisenä. Paljon on kyse saavutettavuudesta.

Juuri nyt Esposito Yussif on poikkeuksellisen kiireinen. Hän kuratoi Joensuussa järjestettävää M_itä -biennaalia ja on yksi Helsinki-biennaalin kuraattoreista Kontulassa sijaitsevan kulttuurikeskuksen Museum of Impossible Formsin kanssa. Hän toimii myös keskuksen taiteellisena johtajana.

Kiireestä huolimatta Esposito Yussif nauttii työstään. Siihen liittyy tärkeyden tuntua, sillä hän näkee suomalaisella taidekentällä paljon tehtävää. Muihin Pohjoismaihin verrattuna kenttä on täällä erityisen keskittynyt ja homogeeninen.

Suurin osa taiteesta ja kulttuuritapahtumista Helsingissä sijoittuu pienelle alueelle ydinkeskustassa. Lähiöiden uudisrakentajia kiinnostavat enemmän ostoskeskukset kuin kulttuuritilat.

Esposito Yussifille kyse on oikeudesta.

– Kaikilla on oikeus kulttuuriin. Siksi se pitäisi hajauttaa.

Museum of Impossible Forms perustet- tiin vuonna 2017. Kontulan ostoskeskuksen toisessa kerroksessa sijaitsevaan tilaan kuljetaan kampaamon ja rukoiluhuoneen ohitse.

Noin sadan neliömetrin kokoisessa huoneessa on keittiönurkkaus, kirjasto, oles­kelunurkka, suuri valkokangas ja piano.

– Kun ihmiset kuulevat sanat Kontula ja yhteisö, heille tulee yleensä hyvin spesifi ajatus siitä, mitä se tarkoittaa. He alkavat ajatella tietyn tyyppi­siä ihmisiä ja aktiviteetteja, mikä johtuu eri asuin­alueisiin liitetyistä ennakko-oletuksista.

Esposito Yussif puolestaan kysyy, miksi lähiöt ja nykytaide eivät voisi sopia yhteen. Helsingissä on kyllä kulttuurikeskuksia, jotka sijaitsevat keskustan ulkopuolella, mutta ne on usein kuratoitu oletuksille siitä, millainen paikallinen väestö on. Esimerkiksi Itäkeskuksessa sijaitsevan Stoan nettisivuilla keskusta kutsutaan ”rytmiseksi ja mausteiseksi”.

MIFissä on näytetty nykytaideteoksia, mutta tilan luonteen vuoksi sen toiminta on keskittynyt enemmän tapahtumiin. Siellä on järjestetty elokuvanäytöksiä, runonlausuntaa, performansseja, musiikki-iltoja, keskusteluja sekä ruoan ympärille rakennettuja tapahtumia. MIFistä onkin tullut kokoontumispaikka erilaisille yhteisöille, taiteellisille ja poliittisille.

MIFin perusti ryhmä queer- ja BIPOC-taitelijoita ja kuraattoreja. BIPOC viittaa mustiin, ruskeisiin ja alkuperäisväestöihin kuuluviin henkilöihin. Perus­tajille oli selvää, että keskus pyrkisi haastamaan totuttuja ajatuksia siitä, mikä on keskusta.

Giovanna Esposito Yussifin mukaan lähiöistä halutaan rakentaa paikkoja, joissa ihmiset nukkuvat, ostavat ja harjoittavat liiketoimintaa.

Ajatuksella keskustasta voi viitata paikan lisäksi ideologiseen keskustaan, esimerkiksi kulttuurin priorisoimiin ajattelutapoihin, teoksiin ja kaanoneihin. Kirjailija Toni Morrison on puhunut keskustasta jälkimmäisessä mielessä omassa työssään: ”Seisoin reunalla, siinä missä olin, ja määritin sen keskustaksi. Määritin sen keskustaksi ja annoin muun maailman siirtyä sinne missä olin.”

Esposito Yussifin taiteellisen johtajan kaudella kysymykset kirjaimellisesta keskustasta, lokaatiosta, ovat olleet keskeisiä. MIF on tehnyt yhteistyötä aiheen ympärillä osallistavan kaupunkisuunnittelutoimisto Femman kanssa.

Lähiölaboratorio-nimellä kulkevissa tapahtumissa pohditaan kaupunkisuunnittelun ja kaupunkipolitiikan sosiaalisia ja kulttuurisia vaikutuksia etenkin Itä-Helsingin lähiöissä.

Kontula onkin yksi Helsingin tunnetuimmista lähiöistä. Kun alueesta keskustellaan julkisuudessa, kyse on edelleen usein turvattomuudesta. Alueella asuvia haastatellessa jää epäselväksi, kuinka merkittävä turvattomuuden kokemus on paikan varsinaisille asukkaille. Jos alueella ei vietä aikaa, muodostuu kuva enimmäkseen median perusteella.

– Ja jos ei alueella asu, miksi siellä viettäisikään aikaa, Esposito Yussif kysyy.

Lähiöissä ei yleensä tapahdu paljon.

Taiteen ja kulttuurin hajauttaminen voisi lisätä liikkuvuutta kaupungin eri osien välillä. Ne voisivat tarjota paikkoja, joissa muodostaa ja rakentaa yhteisöjä ja käydä keskusteluja, joita ei muuten tulisi käytyä – mutta kun lähiöitä kehitetään, ovat keskiössä useammin liiketilat kuin yhteisöt.

Esposito Yussifin mielestä syy taiteen ja kulttuurin poissaoloon on poliittisen tahdon puutteessa.

– Lähiöistä halutaan rakentaa paikkoja, joissa ihmiset nukkuvat, ostavat ja harjoittavat liiketoi­mintaa.

Keväällä 2022 Museum of Impossible Formsissa oli muun muassa sodanvastaisuutta käsittelevä näyttely.

Ruotsalaisten tutkimusten mukaan juuri lähiöissä asuvat ihmiset poistuvat asuin­alueiltaan erityisen vähän. Sopiikin kysyä, millaisia alueita lähiöissä asuville ihmisille tuotetaan ja millaisia tarpeita heillä ajatellaan olevan.

Helsingistä kyllä löytyy kulttuuria ja taidetta, se vain sijaitsee lähinnä keskustassa.

– Täällä ei tykätä puhua luokasta, mutta lienee selvää, ettei kaikilla ole varaa liikkua keskustassa, Esposito Yussif huomauttaa.

Sen lisäksi, että suurin osa kulttuurista ja taiteesta on keskustassa, se usein myös kallista. Esimerkiksi Kiasman peruslippu maksaa 20 euroa.

Syy taiteen kuluttajien yhdenmukaisuudelle ei toki ole vain hinnoissa. Todetaan itsestään selvä asia: kun päätöksiä siitä, mitä taidetta kaupungissa näytetään, tekee suhteellisen pieni ja yhdenmukainen ryhmä, on ymmärrettävää, ettei lopputulos kiinnosta kaikkia.

Esposito Yussifin mielestä taiteesta tulee silloin herkästi ummehtunutta. Kun instituutiot eivät osallista ihmisiä ulkopuoleltaan eivätkä tunne näiden ajattelua, on epäselvää, kenelle ne loppujen lopuksi tuottavat ohjelmistoa.

Ylhäältä alas suuntautuva tekemisen tyyli johtuu osittain museoinstituution historiasta. Museot ovat alun perin olleet kansallisvaltion rakennuksen väline. Niiden rooli on ollut kouluttaa väestöä yhteisestä historiasta ja kulttuurista. Lähtökohta on ollut, että pieni ja etuoikeutettu ryhmä tekee päätökset siitä, mitä muiden pitäisi nähdä, tietää ja kokea.

Taiteen saavutettavuudessa on myös kyse siitä, miten taide tuodaan esille. Esposito Yussif mainitsee esimerkiksi kookkaat museot, joiden näyttelyiden katsominen vie useita tunteja.

Toinen esimerkki liittyy taiteen kontekstoimiseen. Joissakin näyttelyissä selittävän tekstin määrä vaatii kävijältä suhteettomasti aikaa ja perehtymistä.

Toisaalta se vahvistaa ajatusta siitä, että on olemassa jokin oikea tapa kokea teokset, oikea kaanon, johon peilata kokemaansa.

– Yleisöjä ei pitäisi aliarvioida. Näen ongelmaksi sen, miten teokset selitetään auki, että ”tässä sinun pitäis nähdä tätä”. Ei: ihmiset näkevät, mitä näkevät. Se taas riippuu heidän asemastaan maailmassa, erilaisista kokemuksista ja tietämisen tavoista.

Museum of Impossible Forms sijaitsee Kontulan ostoskeskuksessa.

Moninaisuudesta on viime vuosina keskusteltu myös taiteen kentällä. Usein sillä tarkoitetaan sitä, että johonkin paikkaan, esimerkiksi museoon, pitää saada lisää naisia tai vähemmistöjä. Sitten on moninaisuus saavutettu.

Esposito Yussifille moninaisuus on laajempi käsite. Se sisältää eri ihmisryhmien lisäksi erilaisia poliittisia ja sosiaalisia asemia, erilaisia maailmankatsomuksia, erilaisia älyllisiä perinteitä.

– On olemassa monia tietämisen tapoja, joita ei tunnisteta tiedoksi.

Pro gradu -työssään Esposito Yussif ajoittaa nykyisen ajattelun historian kansallisvaltion luomiseen. Yhtenäistämisen tarpeen alla erilaiset ihmisryhmät ja heidän erityiset tapansa tietää ja muodostaa suhteita joutuivat hyökkäyksen kohteeksi.

Taide voi olla tapa haastaa tuon ajattelutavan kapeus. Se voi muuttaa ajattelua ja herättää tun- teita ja kokemuksia, joihin emme muutoin pääse käsiksi.

– Sitä tarkoitan, kun sanon, että työssäni on kiireen ja tärkeyden tuntu. Kysymys on myös selviytymisestä. Yritän löytää parempia tapoja elää tässä maailmassa. Tapoja elää omanarvontuntoisesti, että muutkin voisivat elää samoin.