Apu

Kulttuuri kohtaa luonnon

Kulttuuri kohtaa luonnon

Krunnien luonnonsuojelualue Iin edustalla Perämerellä on aarreaitta niin luonnontutkijoille kuin arkeologeille. – Täällä kulttuuri kohtaa luonnon, sanoo professori Jouni Aspi.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Yrjö Rautio
Mainos

Kevyt lounaistuuli puhaltaa Perämerellä helteisenä heinäkuun päivänä. Kaksi Oulun yliopiston Perämeren tutkimusaseman moottorivenettä viilettää hankavastaiseen kohti Ulkokrunnia. Maakrunni häämöttää etuoikealla, Ulkokrunnista näkyy vain ohut viiva taivaan ja meren rajalla suoraan edessämme, lännessä. Sitten horisontin puhkaisee majakka,  vanha puupooki, joka on näyttänyt tietä vuodesta 1874 asti.

Olen käynyt täällä aiemminkin, 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Tapasin silloin Erkki Reinilän, joka toimi suojelualueen vahtina 1950-luvulta aina kuolemaansa eli vuoteen 2006 asti. Hän löysi täältä luonnon, rauhan – ja rakkauden.

Saavumme Perämeren tutkimusaseman kenttäasemalle Ulkokrunnin koilliskolkkaan. Asema rakennettiin luotsiasemaksi vuonna 1872. Luotsit jättivät saaren vuonna 1934, kun luotsiasema siirtyi Röyttän saareen. Vuonna 1937 saarelle pystytettiin rautapooki, joka on yhä toinen saaren maamerkeistä. Sen asetyleenivalot syttyivät pimeän tullen automaattisesti näyttämään tietä merenkulkijoille. Se on 30 metriä korkea, kuten puupookikin.

Maakrunni, Ulkokrunni ja toista kymmentä pikkusaarta kuuluvat Krunnien luonnonsuojelualueeseen. Se on Suomen vanhimpia yksityisiä suojelualueita – ja ainutlaatuisimpia.

Suojelualue sai alkunsa vuonna 1937, jolloin oululaiset liikemiehet ryhtyivät lunastamaan saarien maita muun muassa puutavarayritysten rahoilla. Tärkein puuhamies oli Erkki Reinilän isä. Virallisesti suojelualue perustettiin vuonna 1956.

Reinilä asui yksin kaiket kesät jäiden lähdöstä niiden tuloon Pihlajakarin mökissään - kunnes löysi yli viisikymppisenä seurakseen naisen, nuoruuden rakastettunsa, joka oli jäänyt leskeksi ja ottanut yhteyttä. Ja niin Reinilän oli luovuttava tavastaan keittää kahvinsa meriveteen.

Luotsiasema siirtyy Oulun yliopiston haltuun 1962.

Professori Jouni Aspi johtaa Oulun yliopiston biologian laitoksen biodiversiteettiyksikköä, jonka osa Perämeren tutkimusasema on. Yksikköön kuuluvat myös eläin- ja kasvimuseo sekä kasvitieteellinen puutarha.

Perämeren tutkimusasemalla on vähän henkilöstöä – vain tutkimusteknikko Jari Ylönen. Entinen kalastaja Jorma Kaiponen toimii tuntiveloituksella moottoriveneen kuljettajana.

Perämeren tutkimusasema tarjoaa tekniset palvelut tutkijoille – mm. kuljetuksia moottoriveneillä ja moottorikelkoilla ja majoitustilat. Tutkimusasema kokoaa ja koordinoi Perämerta koskevaa tutkimusta.

Istumme Aspin kanssa kenttäasemarakennuksen tornissa. Se rakennettiin, jotta luotsit näkisivät yli rantakaistaleella yhä korkeammiksi kasvavien puiden. Mekin katselemme merelle, jolla illan pehmeät, syvät värit ottavat vallan. Ylönen ja Kaiponen ovat siellä heittämässä siikaverkkoja viiden metrin veteen.

Reinilä oli entinen perämies. Hän oli kiertänyt purjelaivalla Cap Hornin kaksi kertaa, mutta joutunut jättämään ammattinsa, kun hänet todettiin värisokeaksi. Siitä lähtien hän toimi Krunnien palkattomana vahtina. Seuranaan ja koiranaan hänellä oli kesy, vihainen hanhi. Se ei päästänyt vieraita nousemaan maihin ilman isäntänsä lupaa.

Saarien ensimmäiset kivet kohosivat merestä 1400-luvulla. Pian luodoille tulivat myös kalastajat ja hylkeenpyytäjät.

– Täällä on paljon kulttuurista jäännettä, venevalkamia, mökin pohjia ja verkkosalkoja. Arkeologit ovat löytäneet venevalkamia saaren korkeimmaltakin kohdalta, Äijänharjulta. Se kertoo, että ihmiset tulivat tänne pian luotojen syntymisen jälkeen.

Ulkokrunnissa on kivinen aurinkokello, johon on hakattu vuosiluku 1840, ja kivikompassi, johon on merkitty tarkasti myös väli-ilmansuunnat.

Maakrunnissa seisoo yhä seitakivi, Perämeren kalajumala. Saarilla on kummeleita eli kivisiä merimerkkejä ja jatulintarhoja, joiden tarkoitusta ei tiedetä.

– Ehkä ne on tehty ajankuluksi.

Täällä kulttuuri kohtaa luonnon, Aspi tiivistää. Täällä kohtaavat myös pohjoinen ja eteläinen luonto.

Krunnien luonnonsuojelualueen luonto on merellistä. Täällä on harjuja, kuten Pohjanharju, jolla tutkimusasema sijaitsee, ja Äijänharju. 

– Ne ovat aika kuivia, ja niillä on paljon pohjoista kasvilajistoa. Eteläistä aineistoa taas ovat esimerkiksi lehtokotilo ja ahomansikka.

Krunneilla on pienellä alueella monenlaista luontoa: matalaa rantaa, lehtomaista metsää, kuivia harjuja ja pieniä lampia kosteikkokasveineen.

Krunneilla kasvaa muun muassa ruijanesikkoryhmään kuuluvia kasveja.

– Seuraavaksi lähimpänä niitä esiintyy Jäämeren ja Vienanmeren rannalla. Esimerkiksi nelilehtivesikuusi on näitä lajeja.

Perämerellä on kaksi nelilehtivesikuusikasvustoa. Niistä suurempi on Ulkokrunnilla, pienempi Hailuodossa.

Perämerenmarunaa on tavattu joskus Pihlajakarissa, mutta nykyisin sitä ei enää löydy.

Myyrät ja käärmeet puuttuvat Krunneilta, sisiliskoja on sitäkin enemmän. Porot ja hirvet vierailevat toisinaan. Jäniksiä on paljon, ja kettuja. Supikoira on ei-toivottu tulokas. Niitä on hävitetty metsästämällä ja loukuttamalla.

– Niitä ei tarvittaisi suojelualueella, joilla linnut sulkivat, Aspi sanoo.

Krunnien sujelualue perustettiin alun perin merihanhien suojelemiseksi. Alue on yhä niiden turvapaikka. Muutto- ja sulkasatoaikana niitä on jopa 800–900 linnun parvina. Alueella pesii noin 60 lintulajia, joista valtaosa on merilinnustoa. Suojelualue on tärkeä levähdys- ja ruokailupaikka muuttaville linnuille keväisin ja syksyisin.

Merikotka on pesinyt alueella jo muutaman vuoden, mutta emme onnistu sitä näkemään niiden kahden päivän aikana, jotka vietämme saarella. Uhanalaisista linnuista pikkutiira pesii alueella. Myös ristisorsa on palannut sille.

Aspi kävi saarella Oulun yliopiston rehtorin kanssa pari viikkoa ennen meidän matkaamme.

– Tuossa saunarannassa oli viiriäinen. Pihlajakarissa oli ruisrääkkä. Matkalla näimme hiiripöllöjä.

Pohjanletolla on asustanut vuodesta 1996 merimetsoyhdyskunta. Pesiä on nykyisin noin 160. Perämerellä on vain kaksi merimetsoyhdyskuntaa.

Linnut ovat Krunneilla kesyjä, koska niiden ei ole tarvinnut vuosikymmeniin pelätä ihmistä. Jopa aina niin arat hanhet päästivät lähelle, kun viimeksi kävin saarella. Nyt hanhia ei juuri näy, ja lintumaailma on muutenkin merkillisen hiljainen.

– Tämä on sitä aikaa kesästä, että kahlaajista osa alkaa muuttaa pois. Täällä pesivät linnut ovat jo vaienneet. Se antaa vaikutelman, ettei täällä oikein ole lintuja.

Reinilän jälkeen suojelualueella ei ole ollut saarella asuvaa vahtia. Nyt kuivaniemeläinen kalastaja käy aika ajoin tarkistamassa, että asiat ovat kunnossa. 

Maihinnousu on suojelualueelle kielletty vuoden alusta heinäkuun puoliväliin, jotta linnut saisivat pesiä rauhassa. Sallittuna aikanakin vieraat saavat kulkea vain merkittyä luontopolkua.

Ihminen ei ole juuri vaikuttanut Krunnien luontoon vuosikymmeniin. Silti luonto muuttuu. Maa kohoaa täällä yhä yhdeksän millimetriä vuodessa. Maannousu näkyy jo yhdenkin sukupolven aikana. Rannat pusikoituvat, puut valtaavat avoimet hiekkaharjut.

– Järviruoko on matalien merenrantojen vihollinen numero yksi. Se valtaa rannat muulta kasvillisuudelta, sanoo Lassi Kalleinen, joka inventoi Krunnien kasveja yliopiston kasvitieteelliselle museolle.

Vielä silloin, kun luotsit ja kalastajaperheet asuivat kesät saarella, he toivat mukanaan kotieläimiä, lampaita ja lehmiä. Ne pitivät auki rantoja ja harjuja. Nyt saaren eteläkärjessä, Pihlajakarissa, asustaa vain lyhyen aikaa syksyllä pari venekunnallista kalastajia.

Alueelle on hoitosuunnitelma. Maakrunnisäätiöllä, joka hallinnoi luonnonsuojelualuetta, on kuitenkin vähän varoja. Sen liki ainoat tulot tulevat kalastusluvista. Säätiöllä ei ole varaa palkata raivaajia.

Perämeren tutkimusasema on pyrkinyt pitämään auki lähiympäristöään, rantaansa ja Pohjanharjua. Puusto tahtoo silti vallata tämänkin arktista dyyniä edustavan harjun.

Maailman luonnonsäätiö WWF ja Suonen Luonnonsuojeluliitto ovat pitäneet saarella talkooleirejä.

– Niillä on koitettu muun muassa pitää auki luontopolkua, joka kulkee saaren läpi Pihlajakarista Pookinnokalle.

Kuljemme seuraavana päivänä läpi luontopolun. Löydämme ahomansikoita, aurinkokellon ja kivikompassin sekä rakennuksen pohjia. Välillä polku on kasvanut niin umpeen, että harhaudumme siltä.

Päädymme saaren eteläkärkeen Pihlajakariin. Reinilän lasikuituvene sammaloituu hänen mökkinsä kupeessa. Mustat ikkunaruudut tuijottavat apeina merelle. Viinimarjapensaat ovat villiintyneet. Ei ole enää vihaista hanhea vierasta vastassa, ei myöskään uudelleen löydettyä rakastettua kahville kutsumassa. 

Teksti ja kuvat Yrjö Rautio

Julkaistu: 29.6.2015