Kullervo ”Lutu” Linna oli hyvä ihminen. Hän oli aina tavatessamme hyvällä tuulella, suhtautui myönteisesti elämään ja oli valmis auttamaan muita ihmisiä. Kuoltuaan hän testamenttasi omaisuutensa Teoston yhteyteen perustetulle Kullervo Linnan säätiölle.

Säätiö jakaa apurahoja ja palkitsee vuosittain alalla kunnostautuneita tekijöitä. Mieleeni ovat jääneet lämmin hymy ja hauskat tarinat, joita Kullervo Linna kertoi vaatimattomaan tapaansa itseään korostamatta.

Hän oli aito stadilainen, Hermannin kundi, joka eli värikkään elämän. Uransa hän aloitti mandoliinin soittajana ja päätyi rumpaliksi moniin tanssiyhtyeisiin.

Me iskelmän ystävät tunnemme hänet parhaiten Humppa-Veikkojen rumpalina ja johtajana. Tarina alkoi Yleisradion viihdepäällikön Antero Alpolan ideasta. Alpola halusi Kankkulan kaivolla -viihdeohjelmaansa saksalaistyyppistä 1930-luvun jatsia soittavan yhtyeen.

Hän pyysi Kullervo Linnaa kokoamaan sen. Yhtye sai nimekseen Pumppu-Veikot. Nimi vaihtui pian Humppa-Veikoiksi, ja menestystarina oli valmis. Suomalaiset ihastuivat Teijo Joutselan koruttomasti laulamiin vanhoihin humppafokseihin Tulipunaruusuista Odessaan ja Alaskaan.

Humppa-Veikkojen lisäksi Lutu kiersi säännöllisesti tanssipaikkoja oman, pienemmän kokoonpanonsa kanssa ja levytti molempien kokoonpanojensa kanssa usealle levy-yhtiölle.

Lutun varsinainen seikkailu alkoi Rovaniemeltä vuonna 1946. Hän oli rumpalina Suomen Tivolin orkesterissa ja luki aamun Lapin Kansasta Lemmenjoen suuresta kultalöydöstä. Ranttilan veljekset olivat löytäneet Morgana-joelta, Lemmenjoen haaralta, Suomen kaikkien aikojen suurimman hipun.

Lutu asteli siltä istumalta tivolin tirehtöörin luokse ja otti lopputilin. Hermannin poika lähti seuraavalla postiautolla Inariin. Kultamailla vierähti pari vuotta. Lutu huuhtoi kultaa ja toimi vanhempien kaivajien kuriirina. Postiautoreitti Inarin ja Rovaniemen välillä tuli tutuksi.

Rovaniemi oli lähin paikka, missä kullan pystyi vaihtamaan rahaksi, ja kultamailla tarvittiin myös juotavaa. Lähin Alko sijaitsi silloin Rovaniemellä. Kullankaivajia oli paljon. Lemmenjoen haaroille ilmestyi hullujusseja ja puskutraktoreita.

Jokivarsille kohosi pikaisesti kyhättyjä koijia ja turvemajoja. Kullankaivuu muuttui ammattimaiseksi. Toimeen tultiin, mutta yksikään kaivaja ei rikastunut.

Suurta kultasuonta ei löytynyt koskaan.

Mutta kullan etsiminen oli elämäntapa. Kukaan ulkopuolinen ei määrännyt työaikoja tai -tahtia. Kairalle veti vapaudenkaipuu: siellä elettiin omien aikataulujen mukaisesti.

Lutunkaan ränniin tai vaskooliin ei sattunut koskaan jokaisen kaivajan unelmoimaa suurta hippua, mutta Lappi vei silti sydämen. Hän hankki myöhemmin itselleen kesäasunnon kultamaiden läheisyydestä Menesjärveltä ja vietti mökillä lomansa elämänsä loppuun saakka.

Yleisradio järjesti vuonna 1949 suuren  iskelmäsävellyskilpailun, jonka Lutu voitti valssilla Kultainen nuoruus. Eero Väre levytti laulun vielä samana vuonna ja Olavi Virta vuonna 1962.

Laulusta tuli heti suurmenestys. Kansa otti sen omakseen. Se oli yli kolmenkymmenen vuoden ajan tekijänoikeustoimisto Teoston laatiman soittolistan kärkikymmenikössä, usein myös ykkösenä ja kaikkien toivekonserttien monivuotinen suosikki.

Lutu oli lopultakin löytänyt tuottoisan kultasuonensa.

Tarinaa kertoessaan Lutu myhäili ja totesi, että ”kuuntelijat luulevat laulun kertovan nuoruuden ihanuudesta ja kultaisuudesta, mutta minulle se on laulu Lemmenjoen vuosiltani, kultainen nuoruuteni”.