Kuka on paras räppäri? Draken ja Kendrick Lamarin kiistassa oli ensin kyse siitä, sitten siitä, kumpi kohtelee naisia ja lapsia huonommin

The Atlanticin englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä. Artikkeli julkaistiin alun perin toukokuussa 2024.

Syntipukkien etsiminen on yksi ihmiskunnan alkukantaisista rituaaleista, joka juontaa juurensa aina Kolmanteen Mooseksen kirjaan, jossa Jumala käskee profeetta Aaronin asettaa kätensä pukin päälle, tunnustaa heimonsa synnit ja lähettää sitten eläimen erämaahan. Historioitsija René Girard esitti aikoinaan, että keskenään sotivat ryhmittymät ovat kautta vuosisatojen ja kulttuurista riippumatta ratkaisseet kiistansa löytämällä yhteisen syntipukin, jota he voivat kollektiivisesti syyttää. Ratkaisu on ruma ja epäoikeudenmukainen, mutta ennen kaikkea katarttinen.

Kenties tämä perinne selittää sen, miksi on ollut niin tyydyttävää seurata, kuinka kaksi 2000-luvun suurinta muusikkoa, Drake ja Kendrick Lamar, ottavat mittaa toisistaan. Viime viikkoina runsaasti huomiota saaneessa räppikiistassa oikeutta käydään tyrmäävien, juonikkaiden biisien voimalla, jotka pursuilevat viittauksia 2020-luvun ajankohtaisiin ilmiöihin: Ozempiciin, disinformaatioon, tekoälyyn, Taylor Swiftiin ja eliittipiirien pedofiilirinkeihin. Supertähtikaksikko on esittänyt niin rajuja syytöksiä toisiaan kohtaan, että cancelointi, nykyajan vakiorangaistus julkkisten toilailuista, ei tunnu riittävän kovalta sanktiolta. Tällä hetkellä Lamar on yleisen mielipiteen mukaan ”voittanut” sodan – mutta siinä tapauksessa kaikkein suurin merkitys on nimenomaan Draken tappiolla. Pääsemme näkemään, kuinka muinaista riittiä sovelletaan nykyaikaan, kuinka yksilö häpäistään suuren yleisön omantunnon puhdistamiseksi.

Riita sai alkunsa kiistasta, joka tuntuu nyt jo aikansa eläneeltä: kuka on paras räppäri? J. Cole julisti Draken kappaleella viime syksynä, että hän itse, Drake ja Lamar ovat hiphopin kolme suurinta nimeä (”big three”). Lamar vastasi aiemmin tänä vuonna haasteeseen ja korjasi, että vain hän itse kuului kärkikastiin: ”It’s just big me”, hän räppäsi vihaa tihkuvaan sävyyn. Cole vastasi kuittailuun, mutta perui nopeasti vastauksensa. Drake sen sijaan tarttui Lamarin syöttiin, ja miehet alkoivat suoltaa dissausbiisejä toisistaan. Kappaleita on julkaistu alle kuukauden sisällä jo yli kahdeksan – sekä yksi välisoitto! Kyse ei ole enää siitä, kumpi on parempi räppäri, vaan käynnissä on syvällisempi keskustelu hiphopista, maskuliinisuudesta ja ei sen vähempää kuin itse pahuuden luonteesta.

Biiffit, eli riidat, ovat rapmusiikkia vanhempi ilmiö, mutta näin mittavaa ja vauhdikasta välienselvittelyä ei ole ennen nähty. Kun Jay-Z ja Nas ajautuivat kärhämään 2000-luvun alussa, rap ei vielä tuolloin ollut samalla viivalla popmusiikin kanssa. Mutta nykyajan pirstaloituneessa musiikkikentässä 37-vuotias Drake, jonka biisit ovat yltäneet Yhdysvaltain Billboard Hot 100 -listan kärkeen 13 kertaa, sekä 36-vuotias Lamar, ainoa räppäri, joka on koskaan voittanut Pulitzer-palkinnon, ovat nousseet harvinaisen tunnetuiksi nimiksi. Kenties kaikkein vakavimmat seuraukset oli Biggien ja Tupacin välisellä räppibiiffillä: riita kyti pinnan alla kuukausien ajan ja johti lopulta fyysiseen väkivaltaan, ulostuloihin paikallisradiossa ja kaksikon välisiin yhteenottoihin. Sitä vastoin Drake ja Lamar käyttävät hyväkseen digitaalisten teknologioiden nopeutta: he äänittävät biisejä hetken mielijohteesta, levittävät ne hetkessä ympäri maailmaa ja ruokkivat samalla kommentaattorien, remiksaajien, fanien, vihaajien ja uteliaiden tirkistelijöiden kuhisevaa laumaa.

Maailmanlaajuinen yleisö on jo kauan aikaa ollut valmis tähän välienselvittelyyn. Drake ja Lamar ovat hallinneet rap-kenttää 2010-luvun alusta lähtien kuin vastakkaiset jin ja jang -voimat: viihdyttäjä ja taiteilija, hedonisti ja munkki. Drake on tuonut markkinoille lukuisia hittibiisejä, yhteistyöprojekteja ja oheistuotteita. Hän muuttaa soundiaan kuin kameleontti eikä epäröi lainata musiikkiinsa elementtejä kaukaisista alagenreistä ja skeneistä. Hänen sanoitustyylinsä on pikkumaisen, häpeämättömän itsekeskeinen.

Lamar sitä vastoin ilmaisee itseään huolellisesti hiotuilla albumeilla, joilla pohditaan sitä, kuinka langenneessa maailmassa voi elää eettisesti oikein. Comptonin kaupungista kotoisin olevan Lamarin musiikissa voi aistia, sen kokeellisista elementeistä huolimatta, länsirannikon reipasta hiphop-asennetta. Nämä kaksi miestä ovat jo kauan käyneet kylmää sotaa ja esittäneet sanoituksiin piilotettuja loukkauksia, jotka ruokkivat kaksikon ilmeistä ideologista ja esteettistä konfliktia.

Niinpä kun Lamar räppäsi: ”I hate the way that you walk, the way that you talk, I hate the way that you dress” viime viikolla julkaistulla Euphoria-dissausbiisillä, hän korjasi jo valmiiksi kylvettyä satoa. Viha, josta hän puhui, oli sekä vaistomaista että älyllistä; biisissä väitettiin, että monietninen Drake ei ole riittävän musta tai että ainakin tämä käyttää mustuutta hyväkseen ja esittää sitä nolosti. ”It’s not just me”, Lamar räppäsi antaen ymmärtää, ettei hän ole ainoa, joka tuntee vastenmielisyyttä Drakea ja tämän lähipiiriä kohtaan. ”I’m what the culture feelin’.” Samalla hän päästi todellisten rapfanien patoutuneen kaunan valloilleen kohti miestä, jota hän luonnehti myöhemmin sanalla ”colonizer”, ”kolonisoija”.

Joku muu saa pureutua Lamarin etnistä identiteettiä koskeviin väitteisiin, mutta jollain tasolla hyökkäys kielii epätoivoisesta toiveesta: siitä, että Drake ja kaikki se, mitä hän edustaa, voitaisiin kitkeä kokonaan pois modernista hiphop-kulttuurista. Draken arvostelijat eivät voi sietää sitä tosiasiaa, että pohjimmiltaan Drake on yhtä kuin moderni hiphop-kulttuuri: genren soundi ja yhteiskunnallinen arvostus ovat kytkeytyneet erottamattomasti hänen menestykseensä viimeisen 15 vuoden aikana. Not Like Us-dissausbiisillä Lamar luetteli maineikkaita artisteja (joihin kuului muun muassa 21 Savage ja Young Thug), jotka ovat hänen mielestään tuoneet Drakelle epäaitoa katu-uskottavuutta, ”false street cred”. Piikki kohdistui Drakeen, mutta samalla se kiinnitti huomiota myös siihen, kuinka monen räppärin brändi on sidoksissa häneen. Toisaalta myös Lamar kipuilee aitouden ja kaupallisuuden välisen suhteen kanssa: kuten Drake huomautti omilla dissausbiiseillään, Lamar on tehnyt yhteistyötä Maroon 5:n, Swiftin ja Draken itsensä kanssa.

Miesten välisen riidan kärjistyessä keskiöön nousi arkaluonteisempi kysymys: kumpi heistä kohtelee naisia ja lapsia huonommin? Lamarin tylyt heitot leimasivat Draken kehnoksi isäksi ja seksuaaliseksi saalistajaksi. Hän osoitti sääliviä säkeitä Draken nuorelle pojalle (jonka olemassaolo paljastui Draken kilpailija Pusha T:n vuonna 2018 julkaistulta dissausbiisiltä) ja 11-vuotiaalle tyttärelle, jonka olemassaolon Drake on väitetysti yrittänyt salata. Lamar myös väitti, että Drake johtaa pedofiilirinkiä, jonka jäsenet houkuttelevat järjestelmällisesti uhreja koteihinsa (”victims all inside of they home”). Sillä välin Drake nosti esille huhuja, joiden mukaan Lamar hakkasi lapsensa äitiä.

Mitään näistä väitteistä ei voida todistaa. Drake on kiistänyt Lamarin esittämät syytökset: ”Just for clarity, I feel disgusted, I’m too respected / If I was fucking young girls, I promise I’d have been arrested”, hän räppäsi kappaleella The Heart Part 6. Drake myös väitti, että hänen lähipiirinsä vuoti tarkoituksella julkisuuteen valheen, jonka mukaan hänellä oli salainen tytär; sillä pyrittiin vain aiheuttamaan hämmennystä. Mitä tulee väitteeseen, jonka mukaan Lamar olisi syyllistynyt perheväkivaltaan, räppäri kiisti sen jo vuosia sitten radiohaastattelussa. Hän on tuoreilla dissausbiiseillään myös sanonut toistuvasti (vaikkakin epämääräisin sanoin), että Drake esittää valheita Lamarin perheestä.

Totuudella ei kuitenkaan oikeastaan ole väliä tässä kamppailussa. Julkisuudessa esiintyvä narratiivi on selkeä, klassinen ja vastustamaton. Draken kaltaiset ihmiset eivät ole kuten me, ”not like us”, kuten Lamar julisti biisissä, joka saa kuulijat laulamaan ja tanssimaan lapsikaupasta kertovien sanoitusten tahdissa tänä kesänä. Lamar on punonut populistisen narratiivin, jossa kulttuurieliitti koostuu vampyyrimaisista hyväksikäyttäjistä, joilta tavallisen kansan on syytä suojella tyttäriään. Tällaisen retoriikan voima on käynyt hyvin selväksi Yhdysvaltain kansallisessa politiikassa ja se myös vetoaa yleisöön aikana, jona Diddyn kaltaiset hiphopin suurnimet joutuvat tekemisiin lain kanssa väitettyjen seksuaalirikosten takia (artisti itse kiistää syytökset). On helpompaa sanoa ”ei kuten me” kuin pohtia sitä tosiasiaa, että seksuaalista ahdistelua tapahtuu kaikkialla amerikkalaisessa yhteiskunnassa, myös aivan tavallisissa yhteisöissä, työpaikoilla ja kodeissa.

Drake on onnistunut luomaan joitakin uransa parhaita räppejä viime viikkojen aikana, mutta hänen pilkkansa ei osu maaliin. Monet hänen dissauksistaan ammentavat Lamarin omasta tuotannosta, joka käsittelee ennen kaikkea sitä, kuinka yhteiskunnan moraalista rappiota eivät aiheuta pahikset jossain kaukana vaan me itse. Lamarin tuorein albumi, vuonna 2022 julkaistu Mr. Morale & the Big Steppers, käsittelee hänen omaa uskottomuuttaan, julmuuttaan, naisvihaansa, ylpeyttään ja lukuisia muita syntejä. Drake on lyriikoissaan viitannut näihin tunnustuksiin pyrkiessään osoittamaan, että Lamar ei ole mikään pyhimys, mutta tämän logiikan ongelma ei ole vain se, että Lamar on jo tunnustanut: kyse on siitä, että Drake, kaksikosta suositumpi artisti, on yksinkertaisesti houkuttelevampi kohde, jonka harteille yhteisöllisen häpeän taakan voi siirtää.

Drakeen on otettu etäisyyttä yhteistuumin. Riita leimahti täyteen liekkiin maaliskuussa, kun Future ja Metro Boomin, joiden kanssa Drake on tehnyt monesti yhteistyötä, julkaisivat kahden albumin verran Drakea dissaavia biisejä. (Ensimmäisellä albumilla oli mukana Lamarin ”it's just big me”-säe.) Rick Ross, A$AP Rocky ja Kanye West ovat kaikki työntäneet oman lusikkansa soppaan. Heistä jokaisella on omat henkilökohtaiset syynsä biiffille, mutta hyökkäysten sävy on ollut samankaltainen, täynnä inhoa. Kaikkein huvittavin (ja paljastavin) käänne jupakassa on ollut se, kun Metro Boomin teki biitin nopeutetulla kertosäkeellä, joka käsitteli Draken väitettyä plastiikkakirurgiaa, ja julkaisi sen vapaasti miksattavaksi. Harrastelijat TikTokissa, YouTubessa ja muissa palveluissa ovat käyttäneet biittiä kerratakseen samat asiat, joita Lamar on tuonut esiin.

”This shit was some good exercise”, eli ”tämä paska kävi treenistä”, Drake mutisi alistuneesti viimeisimmässä ulostulossaan. Jos hän vetäytyy nyt hetkeksi valokeilasta, mitä sillä oikeastaan saavutetaan? Lamar on osoittanut olevansa vieläkin ovelampi keinottelija kuin aiemmin luultiin, ja dissausbiisit Euphoria, Not Like Us ja Draken Family Matters herättävät rajulla tylytyksellään jatkossakin syyllisiä väristyksiä kuulijoissa. Mutta räppäreiden välisen riidan ytimeen on tuskin vielä päästy käsiksi. Naisviha ja hyväksikäyttö eivät varmasti häviä yhteiskunnasta mihinkään. Hiphop tuskin palaa mihinkään puhtaampaan, oikeamielisempään muotoon. Jotkut saattavat jopa käyttää tätä sanasotaa hyväkseen yrittääkseen jatkaa genren historian verisimpiä perinteitä: eilen ohiajava ampuja haavoitti yhtä Draken henkivartijoista toistaiseksi tuntemattomasta syystä.

Kiistan todennäköisin seuraus tulee olemaan se, että musiikkiala alkaa käyttää juoruja ja metanarratiiveja strategisesti hyväkseen yhä nopeammalla tahdilla. Musiikki oli aikoinaan yhteisöllinen, paikallinen taidemuoto, joka edisti kulttuurista yhteenkuuluvuutta; nykyään se on tilauspalvelu, joka eristää kuulokkeet päässä kulkevat ihmiset toisistaan. Suuren yleisön huomion saaminen on nykyään vaikeaa, mutta artistit, jotka pystyvät siihen, kuten Drake ja Lamar, sekä tarinankertojat, kuten Swift ja Olivia Rodrigo, saavat internetin tuntumaan kylältä jostain kaukaa menneisyydestämme. Voimme lähettää vieraita ihmisiä erämaahan ja saada jonkinlaisen synninpäästön, oli se sitten ansaittua tai ei.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.