Matti tihrusti itkua, kun kyläkuvaaja painoi laukaisinta 80 vuotta sitten – Kuka oli Kerttu Merikari, yksi harvoista naiskuvaajista tuhansien miesten joukossa?
Sata vuotta sitten maaseudun kansaa kuvasi noin 5 000 puoliammattimaista kyläkuvaajaa. Heistä vain muutama oli naisia. Kerttu Merikari olikin harvinaisuus, joka otti aikoinaan 1 500 kuvaa Taipaleen kylän ihmisistä. Kaikkien tuntemaa Kerttua ei kainosteltu, ja se näkyy hänen kuvistaan.
Mustavalkoisessa 1940-luvun kuvassa kaksi pientä poikaa ja kouluikäinen tyttö istuvat rinta rinnan heinikossa joen rannalla. Sisarukset on selvästi puettu parhaimpiinsa.
Noin nelivuotiaalla pojalla on kaulassaan tumma kravatti, tytöllä on yllään kukikas mekko. Kolmikon pienin kurkottaa innokkaasti maata kohti, jolloin isosiskon hiukan huolekas katse seuraa pikkuveljeä. Kätensä sisko on kietonut veljen vyötäisten ympäri. Sisarussarjan keskimmäinen, kravattikaulainen poika, tihrustaa itkua.
– Tuo poraava poika olen minä. Äiti pakotti parhaat päälle ja passitti meidät valokuvaan naapurin Kertun luo. Minua harmitti, kun jouduin kravatin pukemaan. Kun ei semmoista pikkuveljellekään laitettu, Matti Joela, 83, muistelee lähes 80 vuoden takaisia.
Hän asuu yhä samalla kylällä. Nykyinen kotitalo on puolen kilometrin päässä kuvassa näkyvän Tarpianjoen rannalla.
Joela muistaa edelleen kuvanottohetken elävästi. Kerttu asetteli sisarukset huolella kuvaa varten ja asteli hieman vaivalloisesti kameransa luo, kohotti kätensä, liitti kolme reuman runtelemaa sormeaan yhteen ja huikkasi iloisesti ”hymyä”.
Leveitä hymyjä tai edes kameraa kohti luotuja katseita ei kuitenkaan valmiissa kuvassa näy. Potretti jäi puolitiehen siitä, mitä valokuvaaja tavoitteli.
Joelan sisarusten yhteiskuva on yksi noin 1 500:sta kylävalokuvaaja Kerttu Merikarin otoksesta.
Hän ikuisti pienen pirkanmaalaisen Taipaleen maalaiskylän arkea ja juhlaa 1920–1950-luvuilla. Vakavailmeisiä syntymäpäiväsankareita istumassa kamarin pöydän ääressä, iloisia nuoria yhteiskuvissa, äitejä lapsineen, heinäpellolle lähteviä talkoolaisia, ylpeitä isäntiä hevosineen, kukkalaitteiden peittämiä arkkuja hautausmaalla…
Kuvat ovat aihepiireineen ajalleen tyypillisiä, mutta kuitenkin joku asia jää mietityttämään. Miten tavallista 1900-luvun alkupuolella oli, että kameran takana oli nainen?
”Kerttuhan ne kuvat ottaa”
Kaupungeissa valokuvaus oli tuttu juttu jo 1800-luvun puolella. Itsensä saattoi kuvauttaa ateljeessa. Niin ammattilaiset kuin vakavissaan kuvaukseen suhtautuneet amatöörit ikuistivat muuttuvia kaupunkinäkymiä.
Maaseudulle uusi tekninen innovaatio kulkeutui myöhemmin. Kylävalokuvaajien kulta-aikaan 1920–1930-luvuilla Suomessa oli noin 5 000 puoliammattimaista maalaiskuvaajaa, jotka hankkivat lisätienestejä valokuvillaan. Heistä naisia oli tiettävästi vain muutama.
Kerttu oli siis aikanaan todellinen harvinaisuus.
– Kylävalokuvaajat olivat usein tekniikasta kiinnostuneita nuoria miehiä. Yleensä kuvaajat myös liikkuivat jonkin verran kameroineen. Tällaista liikkuvaa elämäntapaa ja teknistä kiinnostusta ei oikein pidetty naiselle sopivana tai ainakaan tyypillisenä, kylävalokuvaajia tutkinut etnologi Hannu Sinisalo sanoo.
Taipalelaisille valokuvia ottava nainen ei ollut minkään sortin ihmetyksen aihe, Matti Joela muistelee. Kun haluttiin potretti päivänsankarista tai yhteiskuva maatalousnaisten ompelukurssilaisista, paikalle kutsuttiin Kerttu, koska Kerttuhan ne kuvat otti.
Kerttu Merikari syntyi vuonna 1909 Turun naapuripitäjässä Maariassa nahkuri Kaarlo Merikarin ja tämän puolison Ellenin eli ”Ellin” esikoiseksi.
Seuraavana vuonna perhe muutti Kylmäkoskelle Taipaleen kylään. Tarpianjoen ranta oli hyvä paikka nahkurin verstaalle, sillä nahkojen käsittelyssä tarvittiin paljon vettä.
Kertun jälkeen perheeseen syntyi vielä toinen tytär Kaarina, joka kuitenkin menehtyi 12-vuotiaana. Kertunkin terveys reistaili, sillä reuma ruhjoi hänen niveliään jo nuoresta lähtien.
Kameran hankkiminen 1920-luvun lopulla liittyi juuri Kertun sairauteen, kertoo Kertun tuntenut Pauli Välimäki, 81.
– Tarkoitus oli, että Kertulla olisi joku tapa hankkia elantoa. Hän kun ei kyennyt kovin fyysiseen työhön.
Taipaleella varttunut Välimäki ystävystyi Kertun kanssa aikuisiällä 1960-luvulla, kun hän palasi kotikonnuilleen kansakoulunopettajaksi. Valokuvausharrastus yhdisti viisikymppistä Kerttua ja kolmekymmentä vuotta nuorempaa Välimäkeä.
Pauli Välimäki asuu edelleen Taipaleella, parin kilometrin päässä kylän keskustasta.
Palataanpa kameran hankintaan. Kaarlo-isä ja parikymppinen Kerttu kävivät ostamassa saksalaisen palje- eli lasilevykameran valokuvausliikkeestä Turun Eerikinkadulta. Matka Turkuun taittui junalla.
Juuri paljekamera lasinegatiiveineen oli kyläkuvaajien suosiossa, vaikka filmikameroitakin oli ollut tarjolla pitkään.
Syy suosioon oli selvä: lasinegatiiveista oli helpompi itse vedostaa kuvia kuin filmistä. Lasilevy näet painoi vedospaperin omalla painollaan suoraksi, filmiltä vedostaessa taas piti käyttää paperia suoristavaa kehystä.
Investointina kamera ei ollut 1920-luvulla aivan mahdoton. Sinisalon mukaan kamerat olivat verrattain halpoja, halvempia kuin poljettavat ompelukoneet. Nahkurin tienesteillä kameraan oli hyvinkin varaa.
Kuluja syntyi myös lasinegatiiveista sekä kehitys- ja kiinnitysnesteistä, joihin Kerttu hankki raaka-aineet apteekista.
Valokuvaustaidon Kerttu opiskeli suositusta Erland Piirisen valokuvausoppaasta, joka johdatti seikkaperäisesti valotuksen, kehittämisen ja vedostuksen periaatteisiin. Kuvat Kerttu kehitti kamarin nurkkaan rakennetussa pimiössä.
Uusi kamera ja valokuvaustaito tulivat tarpeeseen yllättävän pian, sillä perheen elannon hankkinut Kaarlo kuoli 48-vuotiaana vuonna 1927. Yhtäkkiä Kertun ja Ellin piti itse huolehtia toimeentulostaan. Leskeneläkettä ei 1920-luvulla tunnettu.
Kaikilla oli varaa kuviin
– Köyhiähän Kerttu ja Elli olivat, mutta koskaan en kuullut heidän valittavan, Matti Joela muistelee.
Kylävalokuvaajalla oli oma tärkeä asemansa yhteisössä. Suuria rahoja erikoistaito ei kuitenkaan tuonut.
Merikarin naisten piti kerätä tienestejä kuvauksen lisäksi monesta lähteestä. Kaksikko toimi lehtiasiamiehinä ja myi paikallis- sekä aikakauslehtien vuosikertoja. Kymmenen kanan munista ja oman pihan mehiläispesien hunajasta riitti myytäväksi asti.
Pöytämallisella kutomakoneella naiset kutoivat myyntiin sukkia ja liivejä. Rahaa kertyi myös lastenhoidosta sekä Merikarien talon toisessa päädyssä olleen pienen asunnon vuokrasta.
Ruuan suhteen Merikarit olivat lähes omavaraisia. Pihalla oli kasvimaa, omenapuita ja marjapensaita. Joesta nousi kalaa ja kasvattikaneista sai lihaa.
– Leivän kapeutta kuvaa hyvin tarina naisten silakkaostoksista. Sotien jälkeen kylällä levisi tieto, että Osuuskauppaan on saatu tuoreita silakoita. Kerttukin kiirehti kauppaan tien toiselle puolen ostamaan kaksi silakkaa, yhden itselleen ja toisen äidilleen. Mirkku-kissa sai perkeet, Pauli Välimäki kertoo.
Matti Joela ei enää muista, paljonko yksi Kertun ottama kuva maksoi. Suurista rahoista ei kuitenkaan ollut kyse, sillä kuvattavana kävivät paitsi talolliset myös kylän vähäisimmät, piiat ja rengit lapsineen.
Sinisalon mukaan kylävalokuvaajat demokratisoivat valokuvausta, sillä he toivat valokuvat kaikkien ulottuville.
1920-luvulla maalaisetkin saattoivat siis tallentaa muistojaan ja rakentaa elämäntarinaansa valokuvien avulla. Aiemmin itsensä kuvauttaminen oli ollut harvinaista ylellisyyttä, sillä kuvaa varten piti yleensä matkustaa ateljeehen kaupunkiin.
(Juttu jatkuu kuvien jälkeen)
Ei valokuvaus kuitenkaan aivan arkipäiväistä puuhaa ollut. Siitä kertovat valokuvien muodin mukaiset asut ja Matti Joelan muistot pynttäytymisestä. Kuvissa haluttiin esiintyä edukseen.
Harvoja kuvia myös pidettiin arvossa. Matti Joela muistelee, miten valokuvat talletettiin huolella albumeihin. Oman perheen ja suvun kuvien lisäksi albumeissa oli myös kyläläisten potretteja. Valokuva itsestä oli suosittu tuliainen kyläreissulla.
– Pikkupoikana katselin usein albumeita. Kun kysyin äidiltä, mitä tekisin, hän kehotti katsomaan kuvia. Sieltä sitten tunnistin kyläläisiä, Joela muistelee.
Merikarin kuvat ovatkin ennen muuta kuvia ihmisistä. Maisemakuvia on vain vähän.
– Kysyin Kertulta, miksi maisemakuvia on niin vähän. Niistähän olisi ollut mielenkiintoista seurata kylän muuttumista. Kertun vastaus oli yksinkertainen: maisemakuvista ei kukaan maksanut. Sen sijaan ryhmäkuvat olivat tienestimielessä parhaita. Moni halusi ostaa saman kuvan, Välimäki kertoo.
Keksintöjä ja saksan opintoja
Hymy – se erottaa Merikarin kuvat vakavista ateljeekuvista. Kertun ottamissa kuvissa mallit hymyilevät silmiinpistävän usein.
Joela ja Välimäki selittävät hymyä tuttuudella. Kaikkien tuntemaa Kerttua ei kainosteltu, vaan ihmiset rentoutuivat, vaikka kameran edessä olivatkin.
Luonteeltaan Kerttu oli seurallinen ja valoisa. Merikareille sai poiketa milloin vain lupaa kysymättä. Kerttu saattoi huikata ikkunasta ja kutsua kylänraittia tallaavan lapsen syömään vasta paistettuja vohveleita.
Uteliaskin Kerttu oli. Kylälle antavan ikkunan edessä olevan joulukuusen piti olla riittävän harva, jotta hän saattoi seurata, mitä kylällä tapahtuu.
Olipa Kerttu itsekin kyläläisten katseiden kohteena. Monta silmäparia seurasi, kun Merikareille tuli miesvieraita, ja puheet Kertun sulhasista levisivät.
Huhuista huolimatta Kerttu pysyi naimattomana. Reuman kaltainen sairaus ei ollut maalaisyhteisön naimamarkkinoilla etu.
Viime kädessä juuri naimattomuus mahdollisti Kertun uran kyläkuvaajana. Perheenäiti kuvaajana olisi ehkä ollut aikalaisille liian erikoinen ilmestys.
Välimäen mukaan Kertun kanssa oli helppo keskustella aiheesta kuin aiheesta.
– Hän luki paljon ja tiesi monesta asiasta. Koko ajan piti kuitenkin olla hiukan varuillaan. Kertulla oli näet hyvin voimakkaita mielipiteitä. Hän arvosteli herkästi muiden käyttäytymistä ja sanomisia, ja saattoi helposti loukkaantuakin, jos ei ollut hänen kanssaan samaa mieltä, Välimäki kertoo.
Maalaiskylän mittapuulla Kerttua voisi kutsua sivistyneeksi. Vanhoilla päivillään hän opiskeli itsekseen kirjoista saksan kielen ja luki sujuvasti saksankielisiä tekstejä. Kirjoista Kerttu opiskeli myös mehiläistenhoitoa ja paneutui tekniikkaan.
Lehtiasiamiehenä hän sai paljon lehtiä luettavakseen ja imi niistä tietoa suuren maailman virtauksista.
Jo kansakoulun päättötodistus kieli Kertun kyvyistä. Siinä komeili yhdeksikköjen ja kymppien rivi. Ainoastaan voimistelu oli vitonen.
– Kertussa oli keksijän vikaa. Hän esitteli minulle kerran Patentti- ja rekisterihallitukselta tullutta kohteliasta kirjettä. Siinä kiiteltiin Kerttua tämän lähettämistä keksintöjen hahmotelmista ja kehotettiin kääntymään tehtailijoiden puoleen, Välimäki kertoo.
Kerttu oli miettinyt, että öljyonnettomuuksissa voisi käyttää jotakin ainetta, joka sitoisi veden pinnalla kelluvan öljyn itseensä ja saisi sen painumaan meren pohjaan. Lisäksi hän hahmotteli kumimattoa, jonka avulla lumipenkkaan ajaneen auton kuljettaja saisi menopelinsä renkaiden alle pitoa.
Kumpikaan hanke ei edennyt ideaa pidemmälle.
Laatikkokamera syrjäytti kylävalokuvaajat
Sotavuosina ja niitä seuranneena pula-aikana valokuvaustarvikkeita oli hankala saada. Moni kylävalokuvaaja lopetti puoliammattilaisen uransa.
Pulavuosien hellitettyä halvat laatikkokamerat yleistyivät. Valokuvausharrastus oli lähes jokaisen halukkaan ulottuvilla. Kylävalokuvaajaa ja hänen taitojaan ei enää tarvittu.
Kerttuakaan ei enää kysytty ikuistamaan kyläläisten arkea ja elämän merkittäviä tapahtumia. Kamera jäi vaille käyttöä. Lasinegatiivit Kerttu pakkasi huolellisesti alkuperäisiin rasioihinsa ja kiikutti kaikki kotitalonsa vintille.
– Minä ne sitten kannoin sieltä pois. Yhdessä niitä tiirailimme valoa vasten. Kerttu ei enää 1960-luvulla oikein muistanut, keitä kuvissa esiintyy. Tuumimme, että jotain kuville tarttis tehdä. Olivathan ne elävää historiaa, Välimäki sanoo.
Aina vanhoja valokuvia ei ole osattu arvostaa. Takavuosina isokokoisia pestyjä lasinegatiiveja hyödynnettiin esimerkiksi kasvihuoneiden ruutuina.
Kertun kuvat pääsivät Välimäen hoteisiin varastohuoneeseen turvaan vintin kosteudelta. Vuosien mittaan miehen piti vedostaa negatiiveista paperikuvia, mutta urakka jäi.
Vuonna 2004 heräsi ajatus Kertun kuvien digitoinnista. Välimäki lahjoitti negatiivit Kylmäkoski-seuralle, joka haki opetus- ja kulttuuriministeriöltä rahoitusta. Tuen turvin lähikunnan valokuvausliike ryhtyi mittavaan urakkaan.
Valmiit kuvat asetettiin näytille Kylmäkosken kirjastoon. Ne herättivät suurta kiinnostusta. Monet tuntemattomat kasvot saivat vihdoin nimen, kun kylmäkoskelaiset tunnistivat kuvista tuttujaan tai jopa itsensä.
Nyt valokuvat ovat esillä Kylmäkoski-seuran verkkosivuilla. Tietokoneen ruudulla vanhojen kuvien terävyys ja syvyys tulee erityisen hyvin esiin.
Välimäki kuvailee digitointia oikeaksi kulttuuriteoksi. Se tallensi palan kokonaisen kylän historiaa jälkipolville.
Taipaleen oma kyläkuvaaja ei itse ehtinyt nähdä kuviensa uutta arvonnousua, sillä hän kuoli 81-vuotiaana Kylmäkosken vanhainkodissa vuonna 1990.
– Kyllä Kerttu olisi ollut tyytyväinen, ehkä jopa vähän ylpeäkin. Valokuvat olivat hänen elämäntyönsä, Välimäki arvelee.
Lähteenä on käytetty myös historioitsija Tiina Männistö-Funkin väitöskirjaa Itse tehty moderni. Gramofoni, polkupyörä ja valokuvaus suomalaisten elämässä 1880-luvulta 1940-luvulle.
