Image

Kuka Ismo Alanko oikein luulee olevansa?



Kuka Ismo Alanko oikein luulee olevansa?

Viisikymppinen Ismo Alanko tarinoi saunan lämmössä urastaan, elämästään ja siitä, millaista oli olla hetken aikaa Jumala.
Teksti Mikko Aaltonen
Kuvat Mikko Ryhänen

Ismo Alanko tarttuu löylykauhaan, vesi sihahtaa kiukaalle. Onneksi vanha aittaan rakennettu sauna annostelee lämpöä armeliaasti. Alanko on paitsi suomirockin legenda, myös saunaharrastaja. Hän on ollut Suomen Saunaseuran aktiivinen jäsen seitsemän vuotta – ja on tehnyt Sauna-nimisen kappaleenkin toiseksi uusimmalle levylleen Blanco Spirituals. Siinä Alanko kertoo rakkaasta harrastuksestaan itselleen epätyypillisen suorasti, ilman hitaasti avautuvia vertauskuvia.

Saunassa viha viilenee harteilla taakka kevenee kun arkihuolet ahdistaa ihmisiksi riisuudutaan pyhä sauna, siunattu sauna pyhä sauna, muinainen sauna

Alanko kertoo, että eräs saunomista harrastava fani pettyi kappaleeseen: se ei ollut tarpeeksi iloinen, ja hänestä sauna oli iloinen asia. Alanko taas pyrki kappaleessaan tavoittamaan saunomisen hartauden. Parhaimmillaan saunominen on nimenomaan hengellinen kokemus, ainakin Alangolle itselleen.

Tässäkin aittasaunassa on aimo annos sitä entistä, suodattamatonta Suomea, jonka katoamista hän kommentoi tasan kaksikymmentä vuotta sitten ilmestyneellä ensimmäisellä soololevyllään Kun Suomi putos puusta.

Alangon 30-vuotisen uran kivijalka ovat vitutus, Suomi ja kuolema. Tosin uudella Onnellisuus-levyllä on nimensä mukaisesti aika vähän mitään niistä.

Oletko ollut viime aikoina poikkeuksellisen onnellinen? Pilkistäähän se kuolema siinä nimibiisissäkin. C-osassa jäädään odottelemaan kuolemaa. Ja kyllä sieltä sitä vitutustakin pilkottaa, mutta siitä pyritään aktiivisesti eroon. Se oli suhteellisen helppoa, koska mua ei ole vituttanut ihan niin paljon kuin yleensä. Voisin sanoa, että huonomminkin on mennyt.

Onnellisuus kuulostaa joko rakastuneen tai raitistuneen miehen tekemältä levyltä. Nyt mennään alueelle, josta en tykkää niin hirveästi puhua. Mutta se, että mä päätin vuonna 2006 pitää pienen breikin alkoholin käytössä, on vaikuttanut. En mä ole ikinä ollut mikään totaalinen denso enkä vetänyt itseäni ihan paskaksi missään vaiheessa. Oli kuitenkin fiilis, että juon enemmän kuin haluaisin. Olen aina pitänyt breikkejä, pari kuukautta silloin ja toisen tuolloin. En mä mielestäni ole mitenkään lopettanut juomista kokonaan, mutta tämä breikki nyt tuntuu vain jatkuvan, koska se tuntuu hyvältä.

Eikö sinulla ole enää tarvetta kommentoida yhteiskuntaa kuten aikaisemmin? Onhan mulla aamukahvipöydässä vaikka kuinka paljon mielipiteitä, mutta ne eivät ole niin varmalla pohjalla, että niitä viitsisi alkaa tuolla mesoamaan. Ydinvoimakysymys ja ilmastoasiat ovat tästä hyvä esimerkki. Niihin pitäisi oikeasti perehtyä, jotta voisin alkaa esittää poliittisia mielipiteitä julkisesti. Mutta on Onnellisuus-levylläkin kantaaottavia lauluja. Mä en suoraan sanoen tiedä tällä hetkellä enää, mihin tai kehen luottaa. Olen äänestänyt kaikissa vaaleissa niin kauan kuin muistan, mutta nyt en enää tiedä. Esimerkiksi tämä vihreiden venkoilu ydinvoimakysymyksissä, kyllähän sellaista seuratessa menee maku politiikkaan. Puhumattakaan vaalirahakuviosta. Eihän siellä jumalauta näytä oikeasti olevan periaatteita kenelläkään.

Tätä aikaa on varmasti myös vaikeampi niputtaa yhteen äänilevyyn samaan tapaan kuin Kun Suomi putos puusta -levyllä tai sitä seuranneella Jäätyneillä lauluilla? Jäätyneitä lauluja on tästä hyvä esimerkki. Sillä levyllä on paljon lainasanoja biisien nimissäkin, kuten Extaasiin ja Pornografiaa, sellaisia tahallisen tökeröitä ja kornejakin ilmaisuja. Halusin tietoisesti kuvastaa ajan henkeä käyttämällä sille ajalle tyypillisiä sanoja.

*

Pornografiaa-musiikkivideota ei soitettu aikoinaan MTV:llä. Se sai ensiesityksensä A-studiossa. Ismo Alanko oli jo 1990-luvun alussa Suomen virallinen rockmuusikko – ja on sitä edelleen. Vaikka Alangon tuoreimmat levyt eivät enää ole kohahduttaneet suomalaista rock-elämää samaan tapaan kuin joskus muinoin, ovat ne ylläpitäneet Alangon 1980- ja 1990-luvuilla lunastamaa asemaa suomirockin vanhempana valtiomiehenä.

Kaikki sai alkunsa, kun Ruotsissa tiskaajan hommissa ollut Alanko kuuli kesällä 1979 uusia suomalaisia artisteja, kuten Eppu Normaalia ja Tuomari Nurmiota. Musiikki kuulosti kiinnostavammalta kuin Ruotsissa, ja Alanko halusi päästä osalliseksi. Jo maaliskuussa 1980 Hassisen kone voitti Rockin SM-kisojen uuden aallon sarjan, ja seuraavana kesänä yhtye kiersi Itä-Suomea yhdessä Eppu Normaalin ja Juice Leskisen kanssa. Kiertue taltioitui Kaurismäen veljesten ohjaamaan Saimaa-ilmiö-dokumenttiin.

Olit Saimaa-ilmiön aikoihin vasta parikymppinen. Miten näet nyt senaikaisen itsesi? Olin ujo maalaispoika ja hämmentynyt nopeasti tulleesta suuresta sukseesta. Näiden suulaiden tamperelaisten kanssa olin hyvin ujo ja vetäytyvä. Juicen eka levy oli ollut tosi kova kolahdus silloin, kun olin varhaisteini. Kuuntelin sitä salaa vanhemmilta, koska siinä oli niin rankkoja sanoituksia. Muistan kun siellä Heinävesi-laivalla jengi kuunteli Hassisen koneen Rumia säveliä ja Eppujen Cocktail Baria kaseteilta. Molemmat levyt olivat valmiit mutta eivät vielä ilmestyneet. Kaikki olivat yksimielisiä siitä että Cocktail Bar on mestariteos, mutta sitä meidän levyä porukka vähän ihmetteli.

Millaista musaa kuuntelit ennen Hassisen koneen perustamista? Ensimmäinen suuri musiikillinen kolahdus oli 70-luvun Bowie. Kuuntelin siihen aikaan ihan kaikenlaista, paljon Alice Cooperia, Genesistä, Jethro Tullia, näitä popimman laidan progebändejä. Samaan aikaan diggailin myös Lennonia. Sitten oli glamrock-kausi ja sen jälkeen reggae-hurahdus. Just ennen Hassisen konetta tuli Talking Heads, joka oli mulle tosi iso juttu. Ja sitten oli lapsena ollut tietenkin klassinen musiikki, mähän soitin selloa aika pitkälle teini-ikään. Hassisen koneen kolmannella levyllä Harsoisella teräksellä kuuluvat nämä kaikki vaikutteet. Se oli eka oma levy, johon annoin suodattua vapaasti kaiken sen musan, mitä mun päässä oli.

Harsoisessa teräksessä ja Sielun veljien debyyttilevyssä ei ole mitään samaa, vaikka niiden välissä on vain vuosi. Alussa ajatuksena oli nimenomaan sellainen äärimmäisen räyhäkäs rokkibändi. Treeneissä soitettiin jotain New York Dollsia. Joku sellainen järjetön purkautumisen tarve mulla oli, sellainen että halusin Hassisen koneen jälkeen hajottaa musiikillisessa mielessä kaiken paskaksi. Aika pian mukaan tuli psykedeliaa, kun hakattiin kämpällä soittimia. Mutta ei se ollut minkään älyllisen pohdinnan tulos, että ruvetaanpa nyt leikkimään jotain shamaaneja. Enemmänkin ne toimittajien viljelemät shamanismikommentit ärsytti meitä. Ajateltiin, että mitä vitun shamaaneja me muka ollaan, me ollaan rokkibändi.

Teit jo parikymppisenä paljon biisejä kuolemasta. Oliko sillä vaikutusta asiaan, että isäsi kuoli kun olit vasta 23-vuotias? Kyllä faijan kuolema varmasti vaikutti mun teksteihin. Yhden biisin tein ihan suoraan aiheesta. Se on Muistokirjoitus ja se on Sielun veljien toisella levyllä Hei soturit.

Se oli Sielun veljien alkuaikoja. Kuinka ehdit käsitellä asian? En mä ehtinyt ja pystynyt käsittelemään sitä siinä saumassa millään tavalla. En mitenkään. Oltiin rundilla, kun sain puhelinsoiton. Muistan että kävin Joensuussa hautajaisissa, ja sitten meninkin jo illaksi keikalle. Ei siinä paljon pysähdytty. Bändi tarjosi sellaisen kuplan ja turvasataman, että ei tarvinnut. Vuosien saatossa sitten myöhemmin sitä asiaa vasta tuli käytyä läpi.

Sielun veljet löi läpi vuonna 1985, kun L’Amourha myi kultaa. Teillä oli sen levyn biiseistä englanniksi käännetyn Ritual-levyn kanssa ilmeisesti ihan vakava yritys tehdä kansainvälinen läpimurto? Meillä oli alusta asti ajatus, että soitetaan muuallakin kuin Suomessa. Tehtiin esimerkiksi sellainen reissu, että otettiin mukaan vain kitarat ja hypättiin Klein-bussiin. Yksi keikka oli Köpiksessä sovittuna, ja sen jälkeen vain ajettiin Espanjaan ja yritettiin saada keikkoja. Meillä oli se eka livelevy mukana, hengattiin aina yhdessä paikassa niin kauan että saatiin promottua meille yksi keikka. Sitten kun lähdettiin vakavammalla mielellä sinne uudelleen, niin Ritual-levyn julkaisusta huolehti Music For Nations, joka oli iso lafka, niillä oli Metallicakin. Metallican kundit vissiin diggaili meitä jonkin verran.

Myös ulkomainen lehdistö tykkäsi teistä. Mihin homma kaatui? Ei Siekkarit olisi pystyneet siihen aikaa mihinkään järjelliseen viisivuotissuunnitelmaan. Siinä toimittiin täysin intuitiivisesti, asiat menivät just niin kuin ne oli mennäkseen. Mutta kun järjellä ajattelee, niin totta kai meidän olisi pitänyt vähän enemmän yrittää. Me ei oltu yhtään sellaisia kuin nykyajan bändit, jotka on todella hyvin tietoisia jokaisen diilin jokaisesta pykälästä. Meitä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

L’Amourhan aikoihin jäitte kiinni kannabiksesta Tampereella. Poliisi vei teidät suoraan keikkapaikan takahuoneesta Sorin asemalle kuulusteluihin. On mulla unelma -kappale on samoilta vuosilta. Maineesi puolivirallisena toisinajattelijana ja systeemin kriitikkona taisi sinetöityä silloin. On mulla unelma on kirjoitettu Siekkareiden ensimmäisellä Espanjan-reissulla baarissa, kun muut jätkät menivät härkätaisteluun. Fiilistelin yksinäni, että vittu kun on hienoa olla täällä kaukana Suomesta. Sitten mä vaan kirjoitin sen siniristilippu-jutun [”Pyyhin perseeni siniristilipulla”]. Enemmän mä ajattelin sitä rauhanlauluna. Se oli hyvin romanttisissa fiiliksissä kirjoitettu juttu, johon kai vaikutti myös tuolloin käynnissä ollut prosessi armeijan kanssa. [Alanko vältti armeijan ”hullun papereilla”] Sitten mä vain kaivoin noin vuotta myöhemmin tämän tekstipätkän esiin ja sävelsin siihen pianolla musiikin.

Yleisradio asetti kappaleen soittokieltoon. Etkö ajatellut asiaa etukäteen? No ei, koska ei siihen aikaan ollut radiosoittoa rokkibiiseillä mitenkään erityisen paljon. Oli vain Ylen Rockradio pari tuntia päivässä, eikä Siekkareiden paria ekaa levyä soitettu juuri sielläkään. Vasta L’Amourha alkoi soida vähän radiossa. Ei me oltu varauduttu, että homma pamahtaa melkein yhtä isoksi kuin Hassisen koneella, koska oltiin Veljien kanssa jo totuttu sellaiseen indie-bändin rooliin.

Entäs tämä pilviosasto? 1980-luvulla kaikki muusikot Suomessa ryyppäsivät. Viinanjuonnissa me ei oltu Siekkareiden kanssa koskaan mestareita, siinä me jäätiin kakkoseksi tamperelaisille. Itse asiassa kaikki muut bändin jäsenet paitsi minä lopettivat vuoron perään viinanjuomisen. Siis hetkeksi. Ja se kaikki muu… pakko kai se on myöntää, että pilveä poltettiin, koska siitä julkisesti jäätiin kiinni. Se ehkä erotti meidät muista bändeistä, jotka olivat enemmän viinavetoisia. Mutta ei me varmaan oltu muuten sen hurjempia kuin muutkaan.

Kannabis veltostuttaa, mutta Siekkarit oli hirvittävän energinen livebändi. Miten se oli mahdollista? Noo… tämäkin asia lienee harjoittelukysymys. Myös viinan piristävä vaikutus on illuusio. Bändin kannalta oleellista on, että kaikki ovat samassa moodissa ja mielentilassa. Tämä rällääminen on saanut vähän myyttiset mittasuhteet. Lähes kaiken musan mitä olen tehnyt yksin, olen tehnyt täysin selvänä. Jos jengi luulee, että biisejä kirjoitetaan kännissä tai pilvessä, niin ainakaan mun kohdalla sellainen ei toimi.

*

Aika käydä vilvottelemassa! Alanko, kokenut avantouimari, viuhahtaa salamannopeasti liukkailta rantakiviltä noin kymmenasteiseen meriveteen. Uinnin jälkeen hän istahtaa rantakalliolle nauttimaan ilta-auringosta.

Siinä missä keskivertorokkarit osaavat parhaimmillaankin vain rustata ralleja, soittaa kitaraa ja laulaa, Ismo Alangon tonttina oli 90-luvulla koko kulttuurin kenttä: musiikin säveltäminen Lahden kaupunginteatterin Don Quijoteen, Jumalan rooli Kalle Holmbergin tv-näytelmässä Maa, jossa kuolemaa ei ole, Helsingin Juhlaviikkojen johtoryhmän jäsenyys 1995–1996 ja poikkitaiteellinen Labra muotoilija Stefan Lindforsin kanssa.

Nyt kun äänilevystä on tullut musiikkialan heittopussi, Alanko on keskittynyt lähinnä levyttämiseen ja keikkailuun.

Minne poikkitaiteelliset kurotukset ovat jääneet? Olen huomannut, että musiikin tekeminen on lopulta sitä kaikkein kiinnostavinta hommaa. Vanhemmiten olen ymmärtänyt, että olen valinnut tämän ammatin sen takia, että se tarjoaa mulle täydellisen vapauden. Voin tehdä ihan mitä minua itseäni huvittaa. Se on ehkä se kaikkein tärkein arvo.

Nousiko kusi 90-luvun alussa päähän? En mä tiedä. Jos se nousi, niin varmaan jo silloin Hassisen koneen aikana, kun kuuluisuutta ja suosiota alkoi tulla ensimmäisen kerran. Ja silloinkin varmaan sillä tavalla käänteisesti, että yritin eristäytyä entistä enemmän ja näkyä vähemmän julkisuudessa. Kusipään maineenhan saa jo sillä, että joskus kaikkeen väsyneenä ärähtää jollekin, että mene nyt vittuun siitä.

Mitä nyt ajattelet Jumalan roolistasi Holmbergin tv-näytelmässä? Sehän oli aivan mahtavaa itseironiaa! Mä sanoin heti, että ilman muuta suostun tähän rooliin, koska mun mielestä Jumalan rooli oli sillä hetkellä kuin luotu mulle, heh. Kyllä tähän vaikutti sekin, että [Jaan] Kaplinskin tekstit, joita mä siinä näytelmässä luin, olivat mun mielestä silkkaa asiaa. Olin tosi innoissani siitä jo senkin takia, että pääsin työskentelemään Kallen kanssa. Se oli helvetin hauska proggis tehdä.

Etkö pelännyt, että median ja kavereiden taholta alkaa tulla paskaa niskaan, kun juuri ennen Jumalaksi nousemista olit korottanut itsesi Taiteilijaelämää-kappaleessa samaan sarjaan Leinon, Saarikosken, Lennonin ja Morrisonin kanssa? Ja Mellerin! No pakkohan mun oli sinne itsenikin tunkea joukon jatkoksi. Luotin siihen, että media ja kaverit kyllä ymmärtävät, että se on itseironiaa. Sellainen moka tosin tapahtui, että mun oli tarkoitus soittaa valmis ralli Mellerille ennen kuin levy ilmestyy, että tällainen tuli tehtyä, toivottavasti homma on hänen puolestaan okei. Me oltiin kuitenkin Mellerin kanssa tunnettu jo jonkin aikaa, pyöritty kimpassa tuolla kaupungin yössä. Sitten mä jotenkin vain unohdin sen koekuunteluttamisen. Ja eihän Melleri siitä kappaleesta riemastunut. Tosin hän sanoi, ettei se häntä itseään niinkään kiusaa, mutta kun hänen lapsensa joutuvat kuulemaan asiasta.

Vaikka kokoelmat ja livelevyt jättäisi laskuista, olet tehnyt yli 20 albumia, siis keskimäärin puolentoista vuoden välein. Mistä tuotteliaisuutesi johtuu? Mä julkaisen lähes kaiken mitä kirjoitan valmiiksi asti. 80-luvulla tehtiin albumi kerran vuodessa, sen jälkeen on tehty albumi kerran kahdessa vuodessa. Viimeiseltä levyltä jäi yli matskua, ja se on aika poikkeuksellista. Viime vuonna mä keikkailin tosi vähän. Käytin puoli vuotta päätoimisesti säveltämiseen ja sanoittamiseen. En koe, että tekisin järjettömän paljon duunia, mutta ehkä pitäisi kysyä joltain toiselta. Esimerkiksi mun pikku¬broidin Ilin mielestä mä olen ollut aina työnarkomaani. Mutta en mä sitä itse koe niin.

*

Jollain henki kirkossa kulkee toisen pilvi arjesta sulkee meill’ on sielun puhdistajaksi sauna en voi olla hiljentymättä hyiseen mereen heittäytymättä löylyn jälkeen hymyilemättä sauna

Alangolla on bänditreeneissä mukanaan ruutuvihko. Sinne on kirjattu harjoiteltavat kappaleet. Jokaisen biisin perässä on tietty määrä tähtiä. Viisi tähteä tarkoittaa, että laulu on esittämiskunnossa.

Festivaalikeikkojen mitta on 60–70 minuuttia, joten niihin mahtuu 14 tai 15 biisiä plus encore, Alanko laskee. Tavoitteena on treenata 25 kappaletta viiden tähden tasolle. Tällöin liikkumavara säilyy ja biisilistaa voi muuttaa kesken rundin, jos siltä tuntuu.

Viimeiset kolme vuotta Alanko on keikkaillut duona lyömäsoitintaiteilija Teho Majamäen kanssa. Täksi kesäksi on kasattu viisimiehinen Ismo Alanko & Teho-osasto -yhtye. Kiertuetta edelsi kolmen viikon täyspäiväinen treenaus Helsingin Kaapelitehtaan uumenissa. Samaan aikaan viereisessä kämpässä kesäsettiään jynssäsi kuntoon Samuli Putron bändi.

Luulisi, että kiivain halu keikkailla katoaisi kolmessa vuosikymmenessä. Mutta löylykauhan ääressä Alanko hehkuttaa, että hienompaa juttua tuskin on kuin karata rokkibändin kanssa keikoille koko kesäksi.

Eikö sinulle ole koskaan tullut rokkiburnoutia? Jokaisen levyn jälkeen musta tuntuu, että en tee ikinä enää yhtään levyä. Mutta se fiilis menee yleensä todella nopeasti ohi. Onneksi mun elämäni on suurimmaksi osaksi jotain muuta kuin tätä rokkia. Jos ajatellaan että teen nykyisin noin 50 keikkaa vuodessa, mikä on mulle paljon, niin vuoteen jää silti 310 iltaa, jolloin en ole keikalla. En mä tapaa ketään rokki-ihmisiä ikinä missään. Mä oon himassa ja mulla on siellä omat ihmiset joiden kanssa häärin, eikä niillä ole mitään tekemistä rockin kanssa eikä niitä voisi vähempää kiinnostaa se, että mä olen mahdollisesti joidenkin mielestä joku stara. Siitä ei iltaisin kotona paljon aplodeja saa.

Kerroit Imagessa 12 vuotta sitten, että viisivuotias poikasi tunnistaa veljesi Ilkan laulajaksi mutta luulee, että isi on kitaristi. Nyt sama poika on 17-vuotias. Mitä hän ajattelee isänsä työstä tänä päivänä? No kyllä se on varmasti enemmän rasite kuin mitään muuta, että isä on joku hemmetin poppari. Poika kävi viime keväänä katsomassa jonkun mun keikan. Se oli kuulemma ollut ihan ookoo. Mutta ei hän varmaan ole ikinä kuunnellut yhtään mun levyä alusta loppuun. Lapsia taitaa kiinnostaa vähän toisenlainen musiikki.

Entä toisin päin – kuuluuko lasten stereoista tai läppäreistä musiikkia, joka saa höristämään korvia, että tämähän kuulostaa kiinnostavalta? Joo. Esimerkiksi suomalainen hiphop on tullut lasten kautta jossain määrin tutuksi. Ja siellähän on todella hyviä juttuja paljon. Varsinkin niiden tekstien suhteen tulee korvia höristeltyä.

Nyt kun korkki on kiinni, kuinka tapat vapaa-aikaa kiertueilla? Meillä oli kevättalvella klubikiertue, ja olin päättänyt että luen Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen uudelleen pitkästä aikaa kiertueen aikana. Kierrettiin Mikkeliä, Varkautta, peruspikkukaupunkeja äärimmäisen harmaassa säässä. Jumalauta että mua ahdisti aina iltapäivisin sillä hetkellä, kun oli tunti vapaata aikaa käydä kävelemässä kaupungilla. Jotenkin koin yhtäkkiä sellaisen teini-ikäni Joensuun pikkukaupunkiangstin todella voimakkaana, se tuntui konkreettisesti pallean kohdalla. Dostojevskin lukeminen ei yhtään helpottanut sitä ahdistusta. Festareiden kiertäminen taas on näin artistin vinkkelistä ihan yhtä juhlaa. Kierretään kesäisessä säässä kaveriporukalla maata, voi pysähtyä öisin uimaan, se on ihan eri fiilis. Talvikeikkailu on arkea ja kesäkeikkailu on juhlaa.

Taipumuksesi rikkoa kaavaa ja pyrkiä keksimään aina jotain uutta ei näy keikkasetissäsi. Lähes aina ensimmäisen tunnin aikana kuullaan pääasiassa uusimman levyn materiaalia ja toisella tunnilla selvästi enemmän klassikoita ja suuren yleisön suosikeita. Tunnustan tämän. Mua miellyttää PJ Harveyn kommentti, jonka luin jostain lehdestä, että ”silloin kun teen musiikkia, olen taiteilija, ja silloin kun esitän sitä, olen viihdyttäjä”. Kaikkein tärkeintä on se, että se uusin juttu mitä teen toimii ja että se löytää kuulijat ja uutta yleisöä. Se on kaikkein olennaisinta ja sen takia mä tungen uusia biisejä mahdollisimman paljon sinne sekaan. Asiaan vaikuttaa myös draaman kaari. Keikka pitää aina rakentaa niin, että ihminen jaksaa seurata sitä kaksi tuntia. Biisilista on käsikirjoitus, ja mä pohdin sitä todella tarkasti.

Täytät marraskuussa 50. Millaisia tunteita vanheneminen herättää? Se herättää ihan helvetisti kaikenlaisia tunteita. Lähinnä kauhua [nauraa]. Ensinnäkin on ihan älyttömän vaikea tajuta, että olen pyörinyt jo 30 vuotta näissä kuvioissa. Silloin kun itse olin ensimmäisiä kesiä bändin kanssa liikenteessä, jotkut Dave ja Juice olivat kiertäneet kymmenen vuotta ja mä pidin niitä todella vanhoina patuina. Mä voin vain arvailla, mitä tämän päivän kaksikymppiset ajattelevat meikäläisestä. Tietenkin perspektiivi rockmusassa on muuttunut, eihän se ole enää vain nuorten harrastus. Siitä tulee aina hyvä fiilis, kun huomaa että oma musa ylittää ainakin jossain määrin sukupolvien rajat.

Ehkä ei olisi edes mielekästä vaatia enempää. Ehkä se on tämä viisikymppisyys, joka on aiheuttanut sen, että pystyn eläytymään jo elämäni eri vaiheisiin ja näkemään itseni hahmona, jolla on historia. Samaan aikaan mulla on entistä suurempi tarve olla kiinni nykyhetkessä, koska tiedostan elämän rajallisuuden. Tässä on ollut ihan hyvä tsägä että on näinkin pitkään porskutettu. Aika paljon sitä miettii että kuinka vietän loppuelämäni. Kaikki ne asiat, jotka on ollut mielessä, pitää toteuttaa, liittyivät ne sitten työhön tai johonkin muuhun. Ei ole aikaa tuhlattavaksi enää.

Image 6-7/2010

Julkaistu: 1.12.2010