Image

Kuinka kohtaan kritiikin? "Nykyään menen karatesalille potkimaan"

Kuinka kohtaan kritiikin? "Nykyään menen karatesalille potkimaan"

Kuinka kohtaan kritiikin?
Teksti Image-toimitus
Mainos

Miina Supinen:

Yritän olla ajattelematta kritiikkejä, hyviä tai huonoja. Jos joku niitä linkkaa Facebook-sivulleni, niin katson, mutta en googlaile niitä itse. Mulla on ehkä vähän sellaista maagista ajattelua, että jos en hirveästi hehkuta ja fiilistele hyviä kritiikkejä, niin sitten huonotkaan eivät pääse ihon alle. Jos päättää, ettei välitä huonoista arvosteluista, että kriitikko on ihan idiootti, niin sitten ei voi välittää hyvistäkään.

Taina Latvala:

Jos törmään nuivaan kritiikkiin, saatan hetkeksi hämmentyä. Oma kirja on niin henkilökohtainen, että tietysti toivoisi kaikkien rakastavan sitä. Kokemus on kuitenkin opettanut, että kirjani eivät voi miellyttää jokaista. Joistakin sanomalehtikritiikeistä olen saattanut keskustella puhelimessa jonkun läheisen kanssa. Usein minua auttaa myös juoksulenkki, Siwasta haettu karkkipussi tai hätätilanteessa lusikallinen hunajaa.

Riikka Pulkkinen:

Sekä hyvistä että huonoista kritiikeistä pitäisi kyllä päästä yli. Pitää vain mennä kohti sitä olotilaa, jossa on vain lauseet, ajattelu, kirjoittamisen fyysinen tapahtuma, tunne, sielu auki, sydän auki.

Silloin ei pelkää eikä häpeä. Se on parasta kirjoittamisessa. Sen olotilan takia kirjoittaa. Joskus siihen tilaan pääseminen vie vuosia.

Eve Hietamies:

En ole kiitoksenkipeä, enkä kaipaa kehuja. Haluaisin kuulla, missä olen kehittynyt ja missä on varaa parantaa. Jos törmään kritiikkiin, silmäilen sen läpi, mutta koska en löydä kaipaamiani asioita, heitän kritiikin mielestäni. En niitä arvosta. Ja miksi edes voisin? Annan esimerkin: Kirjani aiheena on yksinhuoltajaisä. Saan murskakritiikin, joka alkaa lauseella: ”Minulla ei ole lapsia, joten en ymmärrä tätä kirjaa ja tämän ihmisen elämää.”

Aki Ollikainen:

Yritän psyykata itseäni, että kritiikki voi ja saa olla myös negatiivinen. Sellaisen luettuani murehdin, miksi kirjoittajalla on tuollainen henkilökohtainen kauna minua kohtaan. Sen jälkeen kaivan esiin jonkun positiivisen arvostelun ja toistelen sieltä mahdollisesti löytyviä ylisanoja. Lopulta ei auta kuin lukea Turkka Hautalan kirjailijan urakaarta kuvaava novelli Kuuletko valon Ikaros kokoelmasta Kansalliskirja. Se luo suhteellisuudentajua.

Julkaistu: 13.11.2015