Kuin dinosauruksen kuolemaa katsoisi – Petteri Kilpisestä tulee erään aikakauden viimeinen urheilupomo

Pariisin olympiamahalaskun jälkeen vellonut keskustelu huippu-urheilun suunnasta johti Petteri Kilpisen valintaan Olympiakomitean puheenjohtajaksi.

Jan Vapaavuori väistyi kitkerän testamenttipuheensa jälkeen ja perinteistä huippu-urheiluajattelua kannatelleen Tapio Korjuksen tuki suli – pitkälti siksi, että Korjus on kuitenkin ollut vastuupaikoilla koko urheilun kriisiytymiskehityksen ajan eikä näytöillä voi juuri kehua.

Moni näkeekin asiassa jonkinlaisen uuden ajan alun.

Uusi aika onkin alkamassa, mutta aivan toisin kuin moni Kilpisen valintaan suuria toiveita asettanut uskoo. Tilanne on nimittäin kehittynyt siihen, että on jokseenkin toisarvoista kuka OK:n johtoon valittiin. Kilpisellä on omat vahvuutensa, mutta hyväkään kapteeni ei voi vuotavan laivan ruorissa paljoakaan tehdä.

Asetelma muistuttaa DDR:n viimeisen johtajan Egon Krentzin valinnan asetelmia. Tai dinosaurusten tilannetta silloin, kun maapalloon rysähti jättimäinen meteoriitti 70 miljoonaa vuotta sitten.

Juuri nyt onkin toisarvoista kysyä mitä Olympiakomiteassa tapahtuu. Tärkeämpää on mitä tapahtuu suomalaisessa liikuntakulttuurissa.

Siis mitä tapahtuu siellä, missä yritetään saada kansakunnan elämäntapa astetta liikuntamyönteisemmäksi? Ja mitä tapahtuu pienessä, mutta näkyvässä, liikuntakulttuurin alajaostossa, jossa huippu-urheilua tehdään?

Olympiakomitealla on ollut reilun vuosikymmenen takaisten harhaisten linjausten seurauksena tavoitekokonaisuus, jossa se on epäonnistunut.

On aika vetää johtopäätös. Komitea ei ole oikea toimija hoitamaan huippu-urheilua eikä kansakunnan liikuttamisen kokonaisvastuuta. Tämä huomio ei ole nyt vain yksittäisen kolumnistin, vaan yhä selkeämmin myös Olympiakomitean päärahoittajan, Opetus- ja kulttuuriministeriön, johtopäätös.

Viime viikkojen aikana urheilupomojen puheissa on korostunut huoli siitä, että ministeriö on ottamassa isännän elkeitä suhteessa Olympiakomiteaan. Reaktio on ollut mustasukkaisen tuohtunut, mutta juuri se paljastaa miten pihalla urheilujohtajamme ovat todellisuudesta.

Kun ministeriö maksaa 70 prosenttia Olympiakomitean budjetista, ja on tehnyt niin jo ties kuinka kauan, on selvää, että jossakin vaiheessa tulosvastuuajattelu herää. Ei valtio missään asiassa loputtomiin katso sivusta oman rahansa hukkaamista hyödyttömiin osoitteisiin.

Kun nykyinen tapa tuottaa huippu-urheilua ja liikuttaa kansaa ei tuo tulosta, turha itkeä, jos ministeriössä tehdään johtopäätös. Sama johtopäätöshän on ilmeisesti jo ajat sitten tehty myös yrityselämässä, koska OK:n oma rahanhankinta yskii niin pahasti.

Olennainen kysymys ei ole siksi nyt se, kuka on OK:n puheenjohtaja eikä sekään mitä OK aikoo tehdä. Olennaisempaa on se, mitä komitean päärahoittaja jatkossa tekee.

Nyt alkaa samalla tulla silmille se realismi, mitä veikkausmonopolin purkaminen urheilusysteemissä tarkoittaa. Kun urheilunkin rahoitus ratkea jatkossa normaalilla budjettikäsittelyllä, tulee ehdoksi aiempaa parempien perusteluiden tekeminen sekä kaikkeen liittyvä tulosvastuu.

Samalla valtiovallan näkökulmasta tulee pohdittavaksi sekin, ovatko urheilun ja liikunnan perusteet niin vahvoja, että ne ohittavat vaikkapa maanpuolustuksen, soten, koulutuksen tai tienrakennuksen tarpeet?

Sama suomeksi. Olemme siirtymässä aikaan, jossa valtiovallalla ei ole mitään velvollisuutta maksaa enää senttiäkään millekään urheilun tai liikunnan järjestölle.

Ei ainakaan jos panostus tuottaa niin surkeasti kuin se nyt tuottaa.

Siinä missä katsomme nyt Olympiakomitean rysähtämistä seinään, saatamme hyvinkin katsoa lajiliittojen renessanssia.

Näissä liikunnan, ja samalla myös kulttuurin, asioissa on ollut Suomessa tapana toimia hieman omaperäisellä tavalla.

Kun valtion liikuntabudjetti on rakentunut Veikkauksen tuotonjakolain mukaan, on päädytty erikoiseen ikiliikkujaan. Kun Veikkauksen tulos on viimeisen 30 vuotta koko ajan lähinnä kasvanut, on edunsaajien budjetti paisunut muuhun valtionrahanjakoon verrattuna suhteetonta tahtia.

Samalla tämä automaattinen raha on käytännössä ohjautunut pitkälti järjestöjen jaettavaksi. Toisin kuin muissa valtionhallinnon osa-alueissa, ei ole ollut rahoitusta ohjaavaa ja kontrolloivaa viranomaistahoa väliportaana. Niinpä Olympiakomiteasta on tullut eräänlainen valtionhallinnon osa, mitä se tietenkään ei oikeasti voi olla.

Tämä rakenne on urheilusysteemin kokonaisuudessa, jossa kaikkien siitä palkkaa saavien etuna on ollut varoa heiluttamasta perusrakennetta, saanut elää yllättävän pitkään. Vasta kun tuli selväksi, että rahoitusjärjestelmä todellakin muuttuu, on tässäkin pitänyt ryhdistäytyä.

Osana sitä Oikeuskanslerinvirasto antoi taannoin odotetun, ja monen pelkäämän, päätöksensä siitä, että nykymalli on perustuslain vastainen. Liikuntarahojen jakamisessa ministeriö on antanut hallintotehtävän muulle kuin valtion omalle viranomaistaholle.

Tämä suomeksi: suomalainen tapa, jossa ministeriö antaa urheilu- ja liikuntarahaa Olympiakomitean päätettäväksi, on laiton.

Kun näin on, kaikki se ministeriötä ihmettelevä uikutus, mitä viime aikoina on kuultu urheilupomojen suusta, on täysin perusteetonta. Oikeastaan lapsellista käytöstä täyskasvuisilta ihmisiltä.

Jos ministeriön tiukempi ote on niin iso ongelma kuin se tuntuu olevan, pitäisi ymmärtää mistä kenkä puristaa. Se puristaa siitä, että etenkin juuri Olympiakomitean rahoitus on niin vahvasti valtion varassa.

Vaikka komitea hallinnoi maailman tunnetuimpiin kuuluvaa liikemerkkiä, se ei pysty elättämään itse itseään. Aikuisten maailmassa se johtaa jossakin vaiheessa siihen, että elättäjä hermostuu.

Asetelma ei silti ole koko liikunnan ja urheilun näkökulmasta niin rujo kuin se on Olympiakomitean. Suurin osa merkittävistä lajiliitoista elää huomattavasti komiteaa terveemmillä talousrakenteilla.

Kun tavoitteena on liikunnan lisääminen ja huippu-urheilun tehostaminen, on luontevaa, että Olympiakomiteaa elättävä taho kysyy kysymyksen. Miksi tuhlata veronmaksajien rahoja siihen, että elätetään tätä monsteria? Miksi ei sen sijaan ohjattaisi paukkuja sinne, missä arkista huippu-urheilua ja liikuntaa käytännössä tehdään?

Siinä missä katsomme nyt Olympiakomitean rysähtämistä seinään, saatamme hyvinkin katsoa lajiliittojen renessanssia. Mihin tarvitaan koko urheilun yhteistä huippu-urheilujärjestelmää? Olisiko aika luottaa lajien kykyyn luoda omansa?

Ja olisiko aika hajauttaa myös liikkumisen kehittäminen käytännön elämää lähellä oleville tahoille?

Palataanpa kuitenkin vielä vaaliinkin, vaikka se ei edellä kuvatun vuoksi enää niin merkityksellinen asia olekaan. Asetelma kun tarjoaisi aihetta monenlaiseen nälvimiseen. Etenkin jos Olympiakomitea olisi vielä se urheilun ykkösjärjestö, jollaisena kovin moni sen näyttää mielessään hahmottavan.

Voisi revitellä vaikka sillä, että taas kerran valittiin puheenjohtajaksi ”raikas ulkopuolinen, joka laittaa urheilun asiat kuntoon”.

Just.

Tällä perusteella on valittu monta aiempaakin 2000-luvun puheenjohtajaa. Heistä jokainen on muutamassa kuukaudessa huomannut olevansa väärässä paikassa. Urheilujärjestön ja urheilun kansanliikkeen vapaaehtoisten johtaminen on aivan toisenlainen johtamishaaste kuin on se mihin nämä yritysmaailmassa tai politiikassa ansioituneet raikkaat ulkopuoliset ovat tottuneet.

Kun nyt taas kerran nähtiin kuvio, jossa kissojen ja koirien kanssa haettiin väen väkisin johtoon ”raikas ulkopuolinen” erityisosaaja, koska urheilun omassa hiekkalaatikossa vääränväristen kurahousujen tyypit uhkasivat voittaa, tuntuu asetelma tuskastuttavan tutulta.

On kuin laittaisi telkkarin päälle nähdäkseen jotakin jännää ja törmäisi taas uuteen Bond- tai Turhapuro- uusintaan. Paitsi että Bondia ja jopa Turhapuroa katsoisi mieluummin.

Ihan kaikki ei kuitenkaan ole nyt niin kuin ennen.

Ensinnäkään Kilpinen ei ole niin ”ulkopuolinen” kuin hänen kampanjansa onnistui viestimään. Koko asian kiinnostusarvon romahdusta kuvaa se, että tämä maalailu meni niin hyvin läpi myös mediassa. Kilpinen kun on kaikkea muuta kuin ulkopuolinen kehityksessä, joka 2010-luvun alussa suisti urheilusysteemin humusekoilujen tielle.

Koko nyt käsiin räjähtänyt kaaos leivottiin silloin, kun Nuori Suomi, SLU sekä Kunto runnottiin väkisin yhteiseen Valo-organisaatioon. Se oli askel prosessissa, jossa kaikki sulautettiin Olympiakomitean sisään. Tämä paketointi on nyt jälkiherännäisesti haukuttu yhteiseen äänen. Huvittavaa on, että haukkujien kuorossa ovat myös ne, jotka olivat tätä fuusiota luomassa. Aivan kuin kaikki olisivat hukanneet muistinsa.

Petteri Kilpinen oli prosessissa keskeinen toimija, kuten niin moni muukin nyt jälkiviisasteleva.

Hän nousi jopa Valo ry:n puheenjohtajistoon. Nousi, koska oli Nuori Suomi ry:n puheenjohtaja.

Jälkiviisas näkee nyt sen, mikä kyllä näkyi silmät auki pitäneille jo 2010-luvun alussa. Järjestöfuusion taustalla oli yhtenä isona tekijänä huippu-urheiluväen, erityisesti joukkueurheilun huippu-urheiluväen, kyllästyminen Nuori Suomi ry:n rooliin kokonaisuudessa.

Samalla nähtiin päiväunia liikuntarahan ohjailusta enemmän urheilun rahaksi.

Nuori Suomi haluttiin tappaa, siitä tuli päämäärä. Nuori Suomi oli kirosana. Siitä oli päästävä eroon, vaikka moni sitä hokeneista ei koskaan selvittänyt itselleen mitä se Nuori Suomi oikein teki.

Sehän teki niitä asioita, joiden kahmimista Olympiakomiteaan sama porukka nyt niin kauheasti kritisoi.

Yksi nälvimien aihe tänään olisikin, siis jos Olympiakomitea enää olisi merkitykseltään mikä se joskus oli, myös tässä. Jo on aikoihin eletty, kun juuri huippu-urheiluväki, ja erityisesti joukkueurheilun huippu-urheiluväki, haluaa Olympiakomitean johtoon Nuori Suomi ry:n johtajana kannuksensa hankkineen miehen.