Muistan aina sen hetken, kun ensimmäistä kertaa kohtasin kaakkurin. Se tapahtui herkkinä teinivuosinani 1990-luvulla.

Olin aloitteleva lintuharrastaja. Elettiin loppukevättä. Yövyin pienen keskisuomalaisen erämaajärven rannalla laavussa. Olin juuri vetäytynyt makuupussin lämpöön, kun havahduin karmivaan huutoon. Katsoin järvelle ja näin erikoisen muotoisen, kaula mutkalla uivan otuksen siluetin. Mikä ihmeen Loch Nessin hirviö sinne oli tupsahtanut?

Kaakkurihan se siinä – Suomen kahdesta kuikkalinnusta se pienempi ja harvinaisempi.

Mustakaulainen, isokokoisempi kuikka on äänestetty aikoinaan Suomen rakastetuimmaksi mökkilinnuksi. Punakaulainen kaakkuri on enemmänkin erämaan eläjä. Näillä kahdella sukulais­lajilla on luonnossa selvästi omanlaisensa ekologiset lokerot. Ne eivät juuri joudu kilpailuun toisiaan vastaan.

Kuikka ja kaakkuri ovat vaikuttavia ilmestyksiä. Niillä on suippo pää ja pitkä, tikarimainen kalastajan nokka. Kauempaa katsottuna uiva tai lentävä kuikka ja kaakkuri muistuttavat hieman meri­metsoa.

Kuikat ovat pesunkestäviä vesilintuja. Ne pystyvät sukeltamaan jopa 30 metrin syvyyteen ja pysymään hengittämättä pinnan alla jopa viisi minuuttia.Kuikka ei pääse ­nousemaan lentoon, ellei avointa vettä ole vähintään satoja metrejä.

Kuikkalintujen jalat sijaitsevat ruumiin takaosassa. Sen ansiosta ne ovat eteviä uimareita ja kömpelöitä kuivalla maalla. Kuikan ja kaakkurin vähäiset kävely­askeleet rajoittuvat lähinnä nousuun vedenrajassa olevalle pesälle. Silloinkin ne vaappuvat kuin pingviinit.

Vanhan kansantarun mukaan Luoja loi ensin kaikki linnut ja vasta sitten ryhtyi jakamaan niille jalkoja. Metsähanhi sai kauniin punaiset jalat ja kuikka tiuskaisi Luojalle, että hän haluaa samanväriset.

Luoja piti mustia jalkoja kuikalle ­sopivampina, mistä vihastuneena kuikka huusi olevansa mieluummin vaikka ilman jalkoja. Luoja kuitenkin viskasi pois lentäneen kuikan perään parin mustia jalkoja. Ne tarttuivat linnun pyrstöpäähän.

Kuikan voi nähdä etenkin karuilla ja sokkeloisilla järvillä. Sellaisia Suomi on pullollaan. Maamme onkin kuikan tärkeimpiä pesimis­alueita. Suomessa pesii nykyisin noin 10 000 kuikkaparia. Se on Pohjois-Savon maakuntalintu.

Vaikka moni muu lintu on Suomessa paljon runsaslukuisempi, kuikan suuren merkityksen järvikansallemme huomaa muun muassa siitä, että joka puolelta Suomea löytyy lukuisia paikannimiä, joissa kuikka mainitaan.

Kuikkien ruokavalio koostuu lähes pelkästään kalasta. Monesti ne reagoivat esimerkiksi lähestyvään veneeseen painumalla pinnan alle. Kuikka ei mielellään lähde pakoon lentäen, koska raskastekoiselle linnulle ilmaan nousu on ponnistus. Kuikan lentoonlähtöön tarvitaan kova vauhti ja pitkä kiitorata.

Kuikkaa kevytrakenteisempi kaakkuri saattaa laskeutua pienellekin lammelle. Kuikka taas ei pääse nousemaan lentoon, ellei avointa vettä ole vähintään satoja metrejä. Vähänkään pienemmällä järvellä kuikka joutuu tekemään lukuisia ”kunniakierroksia” vesistön ympäri, jotta se saa kerättyä tarpeeksi korkeutta noustakseen puiden latvojen yläpuolelle. Samanlaiselta lentoonlähtö näyttää myös ­kaakkurilla, mutta pienemmässä mittakaavassa. Kun kuikka on ilmassa, se pystyy taittamaan matkaa jopa 70–80 kilometrin tuntinopeudella.

Kuikalla on pituutta noin 70 senttiä ja painoa pari kolme kiloa. Siipien kärkiväli on­ ­metrin luokkaa.

Kaakkurin pituus on 55–67 senttiä ja siipien kärkiväli 91–110 senttimetriä. ­Painoa on reilut puolitoista kiloa.

Kuikat ovat muuttolintuja, jotka lentelevät hajanaisina parvina korkealla ylä­ilmoissa. Suomalaisten kuikkien tärkeimmät talvehtimispaikat ovat Mustallamerellä. Kuikat saapuvat pesimäjärvilleen jäidenlähdön aikoihin ja lähtevät pois syys–lokakuussa.

Kevätkesällä pesimäkauden alkaessa kuikalla, niin kuin monella muullakin vesilinnulla, on juhlapuku. Sen mustaa selkäpuolta koristavat valkoiset ruutu­kuviot ja kaulan sivuja kauniit pitkittäisjuovat. Niistä kuikka on helppo tunnistaa.

Toisin kuin monilla muilla vesilinnuilla, kuikilla sukupuolet ovat samannäköiset. Kotityötkin jaetaan tasa-arvoisesti: sekä koiras että naaras hautovat.

Kuikka ja kaakkuri tekevät pesänsä aivan vesirajan tuntumaan. Lintu ei helposti lähde pesältään, ellei esimerkiksi veneilijä osu aivan sen pesän viereen.

Jos hautova lintu jättää pesänsä, paikalta on syytä poistua välittömästi. Vielä häiriön päätyttyäkin lintu saattaa kierrellä tuntikausia pesäsaartaan hermostuneesti. Jos lokki, varis tai vaikkapa minkki havaitsisi vaille vartiointia jääneen pesän, sen munat olisivat vaarassa. Pesintä voi kuitenkin vielä onnistua, kunhan häiriö jää tilapäiseksi.

Uljailla linnuilla on myös muita uhkia: vedenpinnan korkeuden vaihtelut saattavat pahimmillaan hukuttaa pesän. Tämä on ongelma etenkin säännöstellyillä järvillä, jollaisia suurimmat järvemme ja reittivetemme yleensä ovat.

Myös moottoriveneen nostattamat aallot voivat pilata kuikan pesinnän. Poikasia puolestaan uhkaa kalaverkkoihin sotkeutuminen.

Kaakkuri pesii pienemmillä vesistöillä, joten aallot ja vedenkorkeuden vaihtelut eivät ole sille niin iso ongelma. Kaakkureille rakennetaan myös tekopesiä turvelautoista.

Kuikka on rauhallisten salojärvien asukki. Moni mökkiläinen on viime vuosina pannut iloisena merkille sen, että kuikka saattaa myös tottua ihmisen läsnäoloon. Se voi perustaa pesänsä jopa aivan ihmisasutuksen läheisyyteen, jos elämänmeno on suhteellisen rauhallista.