”Kopautan häntä olkapäälle ja painan lamauttimen ohimoon. Sininen rätisee porttikäytävässä. Kriitikko kaatuu kasvoilleen. Hän kouristelee kuin yhtyisi asfalttiin. Sitä jatkuu hetken. Siitä tulee maneeri.”

Tämä kirjailija Riku Korhosen väkivaltafantasia on suunnattu hänen työtään arvostelleille kriitikoille. Se julkaistiin lokakuussa Granta-lehdessä ja herätti tietysti hämmennystä.

Mutta ei Korhonen ole mitenkään ainoa taiteilija, joka suomii kriitikoiden työtä. Näyttelijät, arkkitehdit ja kuvataiteilijat ovat nurisseet kritiikeistä yhä useammin myös julkisesti. Kirjailija Pasi-Ilmari Jääskeläinen laati Alaston kirjailija! -blogiin pari vuotta sitten toivelistan kriitikoille, miten tehdä arvosteluita.

Finlandia-ehdokas Cristina Sandu valitti joulukuussa Suomen Kuvalehdessä, että Helsingin Sanomien kritiikki hänen teoksestaan Valas nimeltä Goliat oli laiska.

Ammattikunta ei usko itseensäkään. The New York Timesin pääelokuvakriitikko A.O. Scott kutsui itseään dinosaurukseksi ja pilvelle huutavaksi mieheksi esseessään vuonna 2016. Koska kaikki ovat internetin ansiosta ”kriitikkoja”, vahvan kriitikon päivät ovat hänestä ohi. Kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi taas julisti viime syksynä Kirkossa ja kaupungissa taidekritiikin kuolleeksi, koska se on niin vähäistä. Lehtien kulttuuritoimitukset ovat supistuneet ja samoja kritiikkejä kierrätetään lehdestä toiseen. Akateemisessa tutkimuksessakin on todettu, että tulkinnan osuus kritiikeissä on vähentynyt.

Pitää avata väylä kriisipuheelle. Image kutsui neljä kritiikkikriittistä taiteen ja median ammattilaista kertomaan, miten kulttuuriarvostelun ongelmat puretaan. Dialogi käynnistetään perjantai-iltana Helsingin Kulosaaressa sijaitsevassa toimistotalossa, tarpeeksi kaukana kantakaupungin sisäpiireistä.

Keskustelijoista kukaan ei saa juuri nyt rahaa taiteen arvioimisesta. Kirjallisuustoimittaja Antti Majander on isyysvapaalla Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksesta. Lehden esikoiskirjaraadin puheenjohtajalla on paljon valtaa siihen, millainen kirjallisuus saa tilaa Suomen suurimmassa sanomalehdessä.

”Minustahan se on kiinni”, Majander vitsailee.

Majander on tullut paikalle samaa matkaa entisen kollegansa Suna Vuoren kanssa. Vuori irtisanoutui Hesarista vuonna 2015. Arvioita hän kirjoitti jo teini-ikäisenä, ja jatkoi teatteritieteen opintojen jälkeen teatterikriitikoksi pariksi vuosikymmeneksi.

”Yksi syy irtisanoutumiseen oli se, että koin, etten pysty tekemään työtä niin hyvin ja huolellisesti kuin olisin halunnut tehdä. Koin tekeväni sitä rakkaudesta teatteriin koko ajan.”

Ennen lopettamistaan Vuori oli saavuttanut Suomen arvostetuimman teatterikirjoittajan aseman. Heini Junkkaala teki hänestä yhden hahmon Jeesuksen ja Mika Myllylän rinnalle Kansallisteatterin näytelmään Olipa kerran minä vuonna 2015.

Nykyisin Vuori tekee kulttuuriviestintää perustamassaan Svart Helsingissä ja nimittää itseään kulttuurinpuolustajaksi.

Kulttuuria nostattamaan paikalle on kutsuttu usealle kielelle käännetty toimittaja-kirjailija Minna Lindgren, jota ei haittaa, jos häntä kutsuu hankalaksi.

Lindgren saapuu joukkoon hetken odottelun jälkeen. Klassiseen musiikkiin erikoistunut Bonnier-palkittu toimittaja ja kirjailija on käyttänyt vuosikymmeniä arvostellakseen kriitikoita esimerkiksi Yleisradiossa ja Suomen Kuvalehdessä.

Viimeinen ja neljäs keskustelija, koreografi Sonya Lindfors, tulee paikalle taksilla Teatterikorkeakoululta, jossa hänen pitämänsä luento on venynyt. Hän on urbaanin taiteen valtionpalkitun yhteisön UrbanApan taiteellinen johtaja, joka on arvostellut taidekritiikin oletettua neutraaliutta.

Ennen aloitusta Lindfors vaatii tiukkasanaisesti selitystä henkilövalinnoille. Hän ei halua vastakkainasettelua. Kaikkien keskustelijoiden kanssa on sovittu etukäteen, että tarkoitus ei ole tapella vaan kehittää kritiikille uusia tapoja olla taas tärkeää.

Keskustelijat kerääntyvät neuvotteluhuoneen neliönmuotoisen pöydän ympärille.

Image: Mitä taidekritiikki on?

Minna Lindgren: Pidän kritiikkiä etupäässä taiteen häiriötekijänä. Se johtuu pitkälti siitä, että tulen klassisen musiikin maailmasta, jossa tapahtuma oli toissapäivänä ja sitten siitä tulee nihkeä kommentti. Tätä vastaan olen taistellut, ja kaikki kriitikot ja toimittajat vihaavat minua. Nyt kun olen taiteilija ja kirjailija ja minut on todella törkeästi haukuttu Hesarissa, minä vain nuolen teitä kriitikoita, koska olen täysin riippuvainen teistä.

Antti Majander: Puhun omasta puolestani: en usko sellaiseen, että kriitikko olisi liikkeellä sen takia, että haluaisi löytää virheitä, vaan sen takia, että haluaisi löytää jotain sellaista, jota ei jo tiedä. Näkökulmia, joita omassa pienessä päässä ei tajunnut, ehkä tuttujakin asioita, joita laittaa uuteen järjestykseen. Tällaisia kirjoja ilmestyy edelleen, vaikka kuinka väitetään, että kirjallisuus on kaupallistunut. Minulle kritiikki merkitsee halua löytää näitä kirjoja ja kertoa niistä muillekin, jotka saattaisivat olla niistä kiinnostuneita.

Sonya Lindfors: Yritän taiteeni kautta tehdä näkyväksi kaanonia, joka ei ole välttämättä valkoista, eurooppalaista taiteen kaanonia. Se on tunnistamatonta kriitikolle, joka ei ole tottunut siihen, opiskellut sitä, kiinnostunut siitä tai ei välttämättä validoi sitä taiteeksi. Mitä tapahtuu, kun joku, jolla ei ole tuntemusta asiasta, jota olen tekemässä, kirjoittaa kritiikin? Taiteesta kirjoittaminen on hirveän tärkeää, ja toivon, että kritiikillä olisi mahdollisuus antaa työkaluja myös sellaisille, jotka eivät ole taiteeseen perehtyneitä.

Suna Vuori: Minä uskon, että kritiikki on aika inhimillinen asia. Voidaan sanoa, että kritiikkiä ei tarvitse olla ollenkaan, mutta tiettävästi niin kauan kuin ollut ihmisiä, on ollut taide. Ja varmasti niin kauan kuin on ollut taidetta, on ollut joku, joka on ollut siitä jotain mieltä.

Lindgren: Meillä on ollut taidekritiikkiä 1800-luvulta asti, niin ei se hirveän…

Vuori: 1700-luvulta. Mutta kritiikkiä ei tarvitse ajatella jonkun tietyn muotoisena. Minulla on mielipide jostain, mitä näen tai koen. Siitä se lähtee.

Lindgren: Sitä minä juuri ihmettelen. Miksi se on säilynyt niin kauhean muuttumattomana, kun kaikki muu on muuttunut.

Vuori: Ehkä se on niin tarpeellista?

Lindgren: Ei ole. Se on hirveän helppo tapa tehdä journalismia.

Vuori: Medialla ja kriitikolla on se valta, jonka lukijat niille antavat. Vallasta ja vastuusta tulee olla tietoinen, mutta suhde, joka perustuu luottamukseen, rakentuu yleensä hitaasti, esimerkiksi vertaamalla kriitikon taidekäsityksiä ja maailmankuvaa omiinsa. Tällainen vaikutus ei synny siitä, että on yksittäisiä kirjoituksia jossain. Se vaatii pidemmän ajan.

Lindgren: Minä en usko tuohon. Olen aika konservatiivinen ja luen suunnattoman uskollisesti painettuja lehtiä, mutta en minä muista, kuka ne on kirjoittanut. Muistan, mitä kirjoitettiin. Ei se ole oleellista, kuka kirjoitti.

Vuori: Minulle sillä on merkitys.

Lindfors: Minulle sillä on myös iso merkitys.

Lindgren: Se oli sitä aikaa, kun oli Pekka Tarkka, Jukka Kajava ja Seppo Heikinheimo, ja näitä tyyppejä luettiin.

Ennen ainakin kriitikolla oli kaikki paremmin. Klassisen musiikin kriitikko Seppo Heikinheimosta on kirjoitettu enemmän musiikkitieteen pro graduja kuin useista säveltäjistä. Hänestä ja Jukka Kajavasta pystyi tekemään sketsihahmot Pulttiboisiin niin, että massat tajusivat nauraa kaikkea haukkuville karikatyyreille.

Heikinheimo kirjoitti säälimättömiä arvioita ja suututti monia merkittäviä taiteilijoita niin tulisesti, että taiteilijat laativat hänen työtään vastustavan adressin 1990-luvulla. Toimittaja Tuomas Karemo arvioi Ylellä ”persu-henkisen” Heikinheimon miellyttäneen ”kadunmiestä”, koska mätämämunaksi muistelmissaan itseään nimittäneen kirjoittajan vihaiseen ilmaisuun oli helppo samastua.

Majander: Kritiikki on aina ollut kriisissä ja se on aina ollut ennen parempaa. Tässä on tapahtunut niin monta muutosta lyhyessä ajassa, lehtiä kuollut, toimintaedellytykset kaventuneet ja vaatimukset muuttuneet. Mitä minä tästä kaikesta tykkään? No, en ole iloinen. Näissä puitteissa, mitä edelleen on – puhun nyt omasta lehdestäni tai ei se minun ole, olen siellä töissä – pitää pelata niillä korteilla, jotka on käytettävissä. Aina ei mene parhaalla mahdollisella tavalla. Jos saisin tehdä sellaista lehteä kuin haluaisin ihan vapaasti, niin se mihin tartutaan, tehtäisiin tosi hyvin. Henkilökohtainen kantani tähtiin ja pikku arvioihin… no, se nyt ei kiinnosta ketään.

Vuori: Vastustan suuresti tähtien antamista taideteoksille. Minusta se halveksii taidetta, taiteentekijöitä ja lukijoita ja kirjoittajia ja kirjoituksen julkaisijaa. En ymmärrä, mihin sitä tarvitaan. Ideahan on laittaa teokset pötköön rinnakkain ja siinä luoda keinotekoinen asteikko arvottaa niitä, että onko tuo parempi vai huonompi kuin joku muu.

Lindgren: Siis missä näitä annetaan?

Vuori: Hesarissa annetaan esimerkiksi teatteriesityksille tähtiä. Antti voi todistaa, että toimituksessa ollessani vastustin niitä ryppyotsaisesti, kiivaasti ja huumorintajuttomasti.

Majander: Todistan.

Vuori: Lähdettyäni lehdestä ne ilmestyivät sinne. Ei siellä anneta vieläkään tähtiä tanssille tai sirkukselle, ei klassiselle musiikille, ei kuvataiteelle, ei kirjoille. Mutta teatterille annetaan.

Lindfors: Amanda Palo teki emansipatorisen teoksen omasta seksuaalisen väkivallan kokemisestaan. Samaan aikaan Alpo Aaltokoski teki taidokkaasti viimeistellyn koreografian. Ne ovat täysin eri asia! Toinen käsittelee väkivaltaisia rakenteita ja toinen on esteettisen käsityöläistaidon äärellä. Mitä se tekee teoksille, kun ne asetetaan samalle kaks tähtee, kolme tähtee -akselille? Se antaa aivan väärää informaatiota lukijalle, että nämä yrittäisivät asettua samalle alustalle.

Vuori: Sen lisäksi tähtiä voivat olla antamassa ihan eri ihmiset. Tämä ei edes toimi, jos tähtiä antaa tietyn kriitikon sijasta kuka milloinkin, millä periaatteilla kulloinkin. Lukijalla ei ole mitään mahdollisuutta suhteuttaa omaa näkemystään vaihtuvien tähdittäjien skaalaan.

Majander: Tapani Maskula antoi aina yhden tähden ja kun hän antoi kaksi tähteä, se oli tapaus.

Vuori: Hän antoi muistaakseni Casablancalle neljä tähteä. Ei viittä, neljä.

Lindfors: Jos me yritetään laittaa erilaisia teoksia samaan laatikkoon, tapahtuu vastaavanlainen tasapäistämisoperaatio. Siitä tulee kuin Facebook. ”Aaa 3 000 ihmistä kuoli luonnonkatastrofissa, aaa jonkun koira on sairaana, aaa Liisan synttärit. Tadaa, muistele, mitä kolme vuotta sitten tapahtui elämässäsi.” Kaikista tulee samankokoisia asioita nostettuna samalle janalle. Minä en katsojana pysty paneutumaan siihen, mikä tässä on erityistä, mitä pitäisi huomioida. Tanssin kentällä on myös niin, että aiemmin kritiikkejä oli useissa lehdissä. Nyt on syntynyt vaarallinen tilanne, jossa on yksittäisestä kritiikistä kiinni, myydäänkö katsomot täyteen vai ei.

Lindgren: Olen sitä mieltä, että on ehdottomasti menty parempaan suuntaan. Minusta tuo ei ole totta, mitä Sonya sanoit, että ennen oli joka paikassa kritiikkejä ja sillä yhdellä ei ollut merkitystä.

Lindfors: Puhun aina omasta kontekstista…

Lindgren: Joo ja muistan kun olin A-studiossa vuonna 1990 ja tein ison jutun, kun Hesarissa oli… mikä se oli, Lindfors…

Majander: Irma.

Lindgren: Joo, joka ei ymmärtänyt mitään modernista tanssista. Hesarissa kaikki arvosteltiin klassisen tanssin näkökulmasta vuonna 1990.

Lindfors: Ja puhun 2000-luvun alusta, koska 1990-luvulla olin viisivuotias.

Lindgren: Sen takia kerron sinulle, että asiat eivät olleet paremmin ennen. Toinen asia on se, että aina se on ollut Hesari, joka päättää, että myykö joku teos.

Vuori: Kauhean usein se, että teos saa valtavasti katsojia, ei ole ylistävän kritiikin ansiota.

Lindgren: Sinä käännät sen päälaelleen. Edes Kaupunginteatterin ja Kansallisteatterin markkinointikoneisto ei pysty vastustamaan sitä, että Hesarissa on kritiikki, joka lyttää.

Majander: Ei kukaan kriitikko pysty kirjoittamaan mitään, jos hän ajattelee sitä, että miten tämä vaikuttaa…

Lindgren: Sen takia kritiikkiä ei minusta pidäkään olla. Pitää olla toisenlaista journalismia, asiantuntijajournalismia. Asiantuntijuus pitää käyttää siihen, että muilla kuin kritiikin keinoilla avataan taidetta ihmisille.

Majander: Kritiikin pitäisi pystyä heti lähtökohtaisesti kertomaan, että nyt ei ole kyse siitä, että antaako joku kaksi vai kolme tähteä, tai onko Antti tai Suna tai Minna tai Sonya tykännyt. Pitäisi pystyä kertomaan, että tässä esityksessä, kirjassa, leffassa on tällainen kulma, joka voisi kiinnostaa juuri sinua. Siitä ei tule mitään, jos kritiikkiä tehdään niille ihmisille, jotka ovat jo lähtökohtaisesti kiinnostuneita kirjoista. Jos minulla olisi valta, värväisin heti sen ihmisen, joka keksii, miten tällaisia kritiikkejä tehdään netissä. Pelkään, että printin luutuneitten tekijöiden on vaikea keksiä sitä.

Image: Aiemmin kritiikkejä luettiin taidepiirien ulkopuolellakin, koska kriitikot olivat tunnettuja hahmoja, joiden tiukkoja näkemyksiä arvostettiin. Onko Seppo Heikinheimoa ikävä?

Lindgren: On tilanteita, joissa joku sanoo nykyään, että olispa Heikinheimo, kun asiat menee todella päin persettä, eikä kukaan toimittaja käsittele sitä.

Majander: Ei ole. Oikeasti kun selaa 1970-luvun kritiikkiä, niin siellä kirjoitetaan aika julmasti.

Vuori: Ne menivät aika voimakkaasti henkilökohtaisuuksiin…

Lindgren: Ihan hirveitä.

Image: Niitä ei voisi julkaista enää?

Lindgren: Ei voisi.

Vuori: Varmaan syntyisi hirveä haloo. Vaikka varmasti oli hirveästi ihmisiä, jotka luki niitä.

Haloon aiheuttavat nykyään taiteilijat, jotka eivät hyväksy saamaansa kritiikkiä. Kirjailija Juha Itkonen sai aikaan vuonna 2016 kiihkeähkön keskustelun, kun avautui Facebookissa kirjansa saamasta arviosta. Hän sanoi, että Helsingin Sanomien kritiikki saa hänet epäilemään omaa mielenterveyttään. Viikko arvion julkaisun jälkeen Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies kirjoitti niin sanotun lauantaiesseen, jossa hän selitti kritiikkiä. Kritiikki ei ole viimeinen sana, esseessä muistutettiin ja huomautettiin, että myös erehtyminen on osa kriitikon työtä.

Mutta osaavat muutkin kuin kirjailijat. Viulisti Pekka Kuusisto kävi Helsingin Sanomissa tiukkaa keskustelua vuonna 2010 Hannu-Ilari Lampilan arviosta, jossa hänen Beethoven-esitystään nimitettiin huijaukseksi ja epäeettiseksi toiminnaksi. Lampila kirjoitti arviossaan, ettei teos voinut mitenkään olla Beethovenia. Kuusisto sanoi Lampilan väitteiden olleen ”potaskaa”.

Viimeisin keskustelu liittyi Riku Korhosen Granta-esseeseen. Korhonen puolusti suunnanneensa tekstin fiktiiviset teot kriitikkojen julkiseen hahmoon. (Hän ei halunnut osallistua tähän juttuun, koska kokee, että häntä on julkisuudessa kohdeltu kuitenkin hyvin.)

Majander: Rikun kirjoitus on nähdäkseni vapauttava päiväuni. Se oli tunteiden purkaus, eikä pelkästään hänen, vaan myös hänen kollegoidensa. Rikun pitäisi olla itse vastaamassa, mutta minä saatan kuvitella, että hän olisi hieman hämmästynyt, miten totisesti teksti otettiin vastaan. Pidin epäreiluna, ettei siinä mainittu ketään meidän Hesarin vakituisista kriitikoista. Minusta meidän vakituisten tehtävä on enemmänkin ottaa tuollaista vastaan kuin joidenkin freelancereiden.

Vuori: Eiköhän me kaikki Hesarin kriitikot olla saatu tappouhkauksia ja oltu vihanpurkausten kohteena. Se pitää vain hyväksyä. Ymmärrän hyvin, että tunteet kuohahtaa, kun on paljon aikaa elämästään käyttänyt teoksen tekemiseen ja tuntuu, että joku vetää sen kölin alta tosta noin vaan parilla lauseella ylimielisesti ja ylimalkaisesti.

Lindgren: Ei ylistävä kritiikki ole välttämättä hyvä kritiikki. Jos mietitään, mitkä on kritiikin kriteerit, niin siinä pitää olla asiantuntemusta, analyysia ja oivallusta. Minusta on tärkeä pointti, etteivät taiteilijat kerjää ensisijaisesti kiitosta.

Lindfors: Jotkut taiteilijat haluavat. Minun taiteilijakäsitykseni, ideologiani voi olla täysin eri kuin sinun. Yleistäminen puhuttaessa sekä taiteilijoista että kriitikoista on täysin epäkiinnostavaa. Minulla on useita ystäviä, joista joku haluaa vain sen kehun, joku haluaa analyysia, joku ei halua ollenkaan ja kieltää kriitikkoa tulemasta esitykseen.

Koreografi Sonya Lindfors kirjoitti Ruskeat tytöt -blogissa huhtikuussa 2016 vastineen teostaan arvioineelle HBL:n kriitikolle. Hän kirjoitti, että hän itse ja muut rodullistetut taiteilijat asettavat kehonsa ja kokemuksensa keskiöön, yrittävät haastaa taidemaailman heille antaman aseman ja haluavat päästä pois marginaalista. Enää kyse ei ollut vain siitä, mitä kriitikko sanoi, vaan myös siitä, mitä tämä oli: Lindforsista oli ongelmallista, että valkoinen, rodullistamisen keskustelua tuntematon arvostelija kirjoitti kritiikin teoksesta, jossa käsitellään ”toiseuttavia representaatioita”.

Majander: Sonya, saanko kysyä sinulta? Olen oikeasti sitä mieltä, että kriitikot tulevat aina jälkijunassa ja taiteilijat ovat näkijöitä. Olen reilut 30 vuotta kirjoittanut kritiikkiä, ja siellä on varmasti tekstejä, jotka mieluummin jättäisin näkemättä ja saattaisin punastella. Mutta eikö ole aina ollut taiteen tehtävä mennä etujoukoissa?

Lindfors: Minua kiinnostavat rakenteelliset asiat. Toki menen etunenässä, ja olen yrittänyt konkreettisesti tehdä asioita toisin. Lähetin esimerkiksi HBL:n kriitikolle kritiikin hänen kritiikistään. Että okei, luodaan tätä dialogia. Että minun praktiikkani perustuu siihen, että yritän heiluttaa valta-asetelmia ja tulla pois sieltä, että taiteilija on aina se altavastaaja – anna rahaa, anna tilaa. Yritän fasilitoida itse myös työskentelymahdollisuuksia muille ja löytää uusia työskentelytapoja. Usein mietin, että olen huono taiteilija, koska en ole aina niin kiinnostunut, onko taide hyvää. Olen kiinnostunut ihmisistä, olen kiinnostunut, miten saataisiin moninaisia ääniä. Minun mielestäni kritiikki ylläpitää hierarkista positiota ja positiivinen kritiikki antaa taideobjektille jotain arvoa, joka lisää sen myytävyyttä tai nostaa sen arvostettavuutta hierarkisessa systeemissä. Minun agendani on toinen. UrbanApa pyrkii esimerkiksi kuratoimaan moninaisuutta. Eli ei ainoastaan yhtä estetiikkaa tai samoista taustoista, kouluista ja kaanoneista tulevia esityksiä.

Majander: Mistä sä saat sinun energian? Tuohan kuulostaa ihan loputtomalta.

Sana kritiikki pohjautuu kreikasta ja tarkoittaa alun perin erottelua. Sananmukaisesti kriitikon pitäisi siis ammattinsa puolesta pystyä erottelemaan hyvä taide keskinkertaisuuden massasta. Taidehistorian yksi tavallisimmista sankaritarinoista on se, kuinka radikaali taiteilija saa teilaavat kritiikit mutta nousee silti mestarin asemaan kuten Jackson Pollock tai Igor Stravinsky. Nykyään myös tiedämme, että psykologiset faktat vaikuttavat siihen, mistä ihminen pitää. Miellyttävänä koetaan sellainen, joka on jo ennalta tuttua.

Pitäisikö kritiikki siis aina lukea yhden ihmisen mielipiteenä?

Lindfors: Se on! Vaikka se miellyttäisi, se on yhden ihmisen mielipide.

Lindgren: Minusta se on vale. Se on asiantuntijan mielipide, jolle on annettu valtaa.

Lindfors: Joo, mutta silti se on yksi ihminen, vaikka hänellä on positio instituutiossa. Vaikka edustan tässä UrbanApaa, olen myös Sonya Lindfors, eli minulla on instituution tuoma positio ja tahtotila, ja sen lisäksi minulla on oma tahtotila, oma kokemukseni.

Lindgren: Se on fakta, että se on yhden ihmisen mielipide, mutta sen sanominen on tapa vesittää kritiikin valta.

Lindfors: Maailma ei ole noin mustavalkoinen, että se on jompikumpi. Se on yhden ihmisen mielipide, jolla on valtaa.

Lindgren: Näin minä just sanoin.

Lindfors: Et sanonut, sanoit aivan päinvastoin.

Lindgren: Tarkoitin tuota.

Lindfors: Neutraliteetin kysymyksen läsnäolo, että kriitikko olisi objektiivinen, se on kiinnostavaa. Haluaisin purkaa sitä, ettei ole olemassa mitään neutraliteettiä.

Lindgren: Ei kai kukaan kuvittele, että kriitikko on objektiivinen?

Lindfors: Moni kuvittelee!

Vuori: Kyllä niitä käsityksiä on.

Lindfors: Niin, että tämä on neutraali asiantuntija, joka tietää, mikä on hyvää. Luulen, että todella moni lukee siltä kantilta. Koska ei joka kritiikissä voi kirjoittaa, että mikä on mun taidekäsitys. Ei se mahdu siihen.

Lindgren: Se liittyy siihen, mitä Suna sanoi, että lukijalla voi olla pitkä suhde kriitikon kirjoituksiin.

Lindfors: Miten se tehdään näkyväksi, että kriitikko voi olla oman kehonsa kanssa, oman historiansa kanssa läsnä siinä kuvassa. Että hei, minä ja minun puhekuplani tässä. Eikä, että hei tässä totuus.

Vuori: Minusta on tultu eteenpäin siitä, kun kriitikko yritti sanamuotoja myöden häivyttää itsensä kritiikeistään. Voi olla henkilökohtainen ja asiantunteva yhtä aikaa. Minä toivoisin, että jos lehden lukijat pitävät kritiikkiä tärkeänä, he tekisivät sen tiettäväksi niille vaikutusvaltaisille henkilöille toimitusten johdossa, jotka päättävät esimerkiksi klikkien perusteella, mille lehdessä annetaan tilaa.

Majander: Kun laskeskellaan, miten kritiikkien määrä on vähentynyt, pitää ottaa huomioon, miten teoksia käsitellään muutenkin kuin kritiikillä. Haastattelu on yksi tapa käsitellä, mutta eihän haastattelu voi olla kriittinen, haastateltavan tehtävä on tuoda haastateltavan ääni esiin.

Lindgren: Mikä nyt on kriittisyys?

Majander: Vastahankainen…

Lindgren: Sitäkö sinusta on kritiikki? Vastahankainen? Aiemmin puhuttiin analysoinnista, oivaltamisesta…

Majander: Juu, juu, juu. Tarkoitan, että haastattelun tehtävä ei ole tuoda haastattelijan näkemyksiä esille. Minusta toimittaja ei ole kiinnostava, haastateltava on. Mutta kritiikki ei ole aina paras tapa käsitellä teoksia.

Lindgren: Tässä mielessä maailma on mennyt paremmaksi. Kritiikin asema on mennyt pienemmäksi, koska on tullut monenlaisia keinoja. Mutta minun pakko kehua Hesaria, että siellä on nähty vaivaa tuoda taidetta esiin muutenkin kuin kritiikillä. Klassisen musiikin ala on mennyt ihan marginaaliin siellä. Se kertoo, missä mennään. Kriitikoksi eivät suostu Hesariin muut kuin eläkeikäiset miehet.

Majander: Eihän toi pidä paikkaansa. Hannu-Ilari Lampila kirjoittaa, eiväthän ne muut eläkkeellä ole.

Lindgren: Veijo Murtomäki.

Majander: Aa, joo Veijo on kanssa eläkkeellä.

Lindgren: Jukka Isopurokin. Että ei teillä hirveän raikas se edustus ole. Musiikkikritiikin kieli on hirveän vieraannuttavaa. Se ylläpitää kauhutilaa klassisesta musiikista.

Lindfors: Taiteen kentällä me itse muutenkin ylläpidetään kauhun tilaa, ei se ole vain se kriitikko. Instituutiot ja rakenteet ylläpitävät sitä hierarkista positiota itse itsessään.

Lindgren: En tiedä hierarkisista positioista. Ei se ole niin kauhean vaikeata, mitä konsertissa tapahtuu.

Lindfors: Kyllä minä koen, että tanssin kentällä ylläpidetään sitä, että se on vaikeaa.

Lindgren: Ok, tunnistan tuon.

Lindfors: Voiko kysyä, mikä on teidän mielestänne laatutaide tai hyvä taide. Kiinnostaa, koska edustamme eri sukupolvia ja erilaisia maailmankuvia…

Majander: Älä ole niin varma. Ainakaan maailmankuvasta.

Lindgren: Sulla on vahvat ennakkoluulot. Onhan sulla.

Lindfors: Totta kai! Koska minä en tiedä, mistä sinä tulet ja mitä olet kokenut, etkä sinä tiedä, mistä minä tulen. Minä lähden dekolonialistisen dekonstruktion [siirtomaavallan vaikutusten purkaminen] kautta siitä, että me emme oikeasti ymmärrä toisiamme, ja ainoa mitä voidaan tehdä, on tällain räpiköidä. Siksi kiinnostaa, mikä on teistä laatutaidetta.

Vuori: Minä en ainakaan pysty tyhjentävästi vastaamaan tuollaiseen.

Majander: Minä ainakin vältän käyttämästä sanoja laatutaide, mestari, nero tai tällaisia, joita monesti liitetään klassiseen musiikkiin. Usein on läsnä elementti, että oliko kokijalla kivaa sen elokuvan kanssa – mitä se siitä tykkäsi. Kuvittelen, että jutun lukija jää hämmentyneeksi, jos on vain analyysi ja analyysi, eikä ole sitä, että tykkäsikö se, oliko sillä hyvä ilta.

Lindfors: Että se affekti on joku kosketuspinta.

Majander: Kyllä sen huomaa tekstistä, että onko kriitikko tempautunut mukaan. Jos hän ei ole vuoteen tempautunut, hänen kannattaa tehdä jotain ihan muuta.

Keskustelu on aika päättää, vaikka kriisistä ei ole selvitty. Mutta onko se niin vaarallista? Kritiikin tehtävä on haastaa valtaasetelmia eli luoda kriisiä, bulgarialainen kulttuuriteoreetikko Boyan Manchev sanoi Liikekieli.comin haastattelussa. Hän ehdottaa kriitikoille kruunusta luopumista ja asettumista ”muutoksen tilaan”.

Tästä myös kaikki keskustelijat ovat yhtä mieltä. Kritiikkien muotojen olisi muututtava.

Lindfors: Miten voisi tuoda leikkisyyden takaisin kritiikkiin?

Majander: Leikkisyyden takaisin kritiikkiin? Milloin siinä oli sitä?

Lindfors: Tuoda leikkisyys ensimmäistä kertaa kritiikkiin!

Kun nauhuri suljetaan, orastava leikkimielisyys katoaa. Keskustelijoita pyydetään kertomaan videolle parilla lauseella arvionsa suomalaisesta kritiikistä.

Sonya Lindfors pyytää, että hän voi jättää tehtävän väliin. Kameralle puhuminen tuntuu hänestä mainoksen tekemiseltä isolle mediatalolle. Majanderkin huomaa tilaisuuden poistua paikalta, eikä videoita lopulta kuvata. Kukaan ei anna suomalaiselle kritiikille tähtiä. ■