Image

Kovaksi keitetty



Kovaksi keitetty

Lisa Bjurwald on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija, joka ei kaihda rooliaan äärioikeiston vastaisena suorasuuna. Nyt hän kertoo, keiden kanssa on keskusteltava ja keiden ei.
Teksti Veera Jussila
Kuvat Alexander Mahmoud

Alppien huippuja peittävä lumi kimmeltää loppukesän aamuauringossa. Ruotsalainen toimittaja Lisa Bjurwald, tulkki ja satakunta kanssamatkustajaa näkevät lumihuiput höyrylaivalta, joka kuljettaa heitä Vierwaldstätter-järvellä keskellä Sveitsiä.

On elokuu 2009, kansallispäivä ja sen kunniaksi sveitsiläispuolue pnos on järjestänyt retken Rütliin. Se on niitty, jolla kantonit Schwyz, Uri ja Unterwalden legendan mukaan vannoivat uskollisuudenvalan Sveitsin liittovaltiolle 1200-luvun lopulla. pnos taas on äärioikeistolainen puolue, jonka jäseniä höyrylaivan satakunta matkustajaa ovat. 

Perillä niityllä kilisevät lehmänkellot, puolueen nuori puheenjohtaja Denise Friederich astelee esiin kansallispuvussaan. Juhlapuheissa muistellaan esimerkiksi tarujen jousisankari Wilhelm Telliä. Tätä pidettiin rikollisena, mutta sittemmin hyväntekijänä, jylisee yksi puhuja. Hänen mukaansa äärioikeiston tarina on samanlainen.

Kun yleisössä näkyy nuori skinhead, kaksi naista kiskoo hänet sivuun. Natsiaiheisen T-paidan ylle heitetään takki, käärityt housunlahkeet rullataan alas. Puheenjohtaja Friederich kertoo Bjurwaldille kannattavansa pukukoodia, jotta jotkut eivät pukeutuisi ”ihan niin äärimmäisesti”.

Tämä on Bjurwaldin mielestä Euroopan häpeä. Tyydymme peittelemään sitä, mikä pitäisi kitkeä juurineen.

Lisa Bjurwaldin, 38, kuuden vuoden takainen Euroopan häpeä – rasistien voittokulku (2011) alkaa niittyretkestä. Kirjassa Bjurwald tapaa uusnatseja, populisteja, aktivisteja ja tutkijoita Venetsiasta Budapestiin.

Jo ennen Euroopan häpeää Bjurwald oli tehnyt Maria Blomquistin kanssa kirjan äärioikeistossa aktiivisista naisista, mutta vasta Euroopan häpeä hätkähdytti Ruotsin median hereille. Se on vähän ironista, sillä Bjurwaldin kirjan mukaan olennaista olisi nähdä heikkoja signaaleja ennen ääri-ilmiöitä. Sanomaa tuki kirjan ajoitus: samoihin aikoihin ruotsidemokraatit olivat saaneet kertaheitolla ensimmäiset 20 edustajaansa eduskuntaan.

Euroopan häpeä ei ole analyyttista tutkijan tekstiä, vaan kokoelma toimittajan tuohtuneita havaintoja. Viime vuosien aikana Bjurwald on tehnyt sellaisia niin paljon, että enää hän ei ylläty mistään.

Siitä on tullut myös hänen roolinsa Ruotsin mediassa.

Kun äärioikeiston edustajat elokuussa iskivät Tukholman Pride-kulkueeseen, ei Bjurwald tviitannut hämmästyneesti. Eikä muutamaa päivää myöhemmin, kun hyökkäys kohdistui pakolaisten mielenosoitukseen Ruotsin eduskuntatalolla.

Meidänhän olisi jo pitänyt tietää.

Bjurwaldia hämmensi median toiminta. Mikä tämä juttu on, etteivät tietyt mediat enää uskalla mainita, jos iskun takana on natseja, hän tviittasi 8. elokuuta. Dagens Nyheter oli juuri uutisoinut, että pakolaisten mielenosoitukseen on hyökännyt yksinkertaisesti ”ryhmä”. Myöhemmin termi korjattiin ”natsien ryhmäksi”.

Euroopan häpeän jälkeen Bjurwald on saanut Ruotsissa paikan äärioikeiston vastaisena suorasuuna. Umpitukholmalaisesta Bjurwaldista on tullut muutenkin mediaa kiehtova hahmo: välillä hän puhuu feministisessä verkkolehdessä yhtenä sadasta valitusta feminististä, seuraavaksi Svenska Dagbladetin lifestyle-sivuilla lempipaikoistaan juoda chiantia ja ostaa David Bowie -kirjoja.

Nytkin istumme hänen toiveestaan Strandvägen 1 -ravintolassa Östermalmilla. Bjurwald puhuu vuolaasti ja nauraa käheästi mustassa bleiserissä, mustassa mekossa ja aurinkolasit otsalla.

”Puhuisin mielelläni myös prostituutioon johtavasta ihmiskaupasta, mutta äärioikeisto on nyt ollut se juttu”, sanoo Bjurwald ja naurahtaa.

Bjurwaldin puhelin on pöydällä hälytysvalmiudessa, koska ensimmäinen hänen päätoimittamansa Författaren-lehti on menossa painoon. Kirjailijaliiton lehden päätoimittajaksi Bjurwaldilla totisesti riittää profiilia: hän on toimittajataustainen mediapersoona, joka on kirjoittanut sekä faktaa että fiktiota. Euroopan häpeän jälkeen ilmestynyt Skrivbordskrigarna (2013) käsitteli ääriliikkeiden tapaa toimia verkossa, jossa normalisoidaan sellaisia arkikieleen vuotavia sanoja kuten islamisaatio ja valtamedia. Bjurwaldin vuosi sitten ilmestyneessä esikoisfiktiossa Tills bara aska återstår erikoispoliisi Rebecka Born päätyy tutkimaan nigerialaisnaisiin kohdistuvaa ihmiskauppaa. Syyskuussa ilmestynyt Ta min hand kertoo yksin turvapaikkaa hakevista lapsista, joita Born koettaa auttaa pois verkkopedofiilien haavista.

Tämän kaltaisten aiheiden tuntijaksi Bjurwaldin koulutti jo vuosikymmen sitten alansa tunnetuin media.

Klippan-nimisessä skånelaiskunnassa löydettiin 22 vuotta sitten pellolta ruumis. Pian paikalta löytyi myös mustaksi maalattu lanttu, johon oli kiinnitetty lappu. ”Muistoksi miehelle, joka ei tuottanut mitään muuta kuin suuria kuluja. Klippanin kunta”, siinä luki.

Norsunluurannikolta kotoisin olleen Gerard Gbeyon murha oli yksi henkirikoksista, joita Stieg Larsson ja hänen kollegansa käsittelivät Expo-lehden esikoisnumerossa syksyllä 1995. Lehti oli mustavalkoinen, halvasta paperista tehty A4-läpyskä – oikeastaan zine.

Expoa tehtiin enemmän intohimoisesti kuin ammattitaitoisesti, ja jokaisen numeron saamista painoon saattoi pitää pienenä ihmeenä. Expon syntyessä Bjurwald oli 16-vuotias tukholmalainen  ja juuri jättänyt kesken vihaamansa lukio-opinnot. Hän muutti pois kotoa ja pääsi kirjoittamaan iltapäivälehti Expresseniin pieniä uutisia ja omakohtaisia pohdiskeluja.

Samaan aikaan Exposta tuli nopeasti lehti, jota myymällä tavallinen tupakkakauppias sai tappouhkauksia. 1990-luvun lopulla valtavirran kiinnostus lehden esiin nostamiin aiheisiin nousi, kun Ruotsissa uutisoitiin äärioikeiston tekemästä murhasta ja murhayrityksestä. Exposta oli kehkeytynyt ainutlaatuinen äärioikeistoa koskeva tietopankki, joka piti yhteyttä ystävälehtiin ulkomailla.

Larsson kuoli sydänkohtaukseen syksyllä 2004, kristalliyön muistopäivänä. Vaikka hänen Millennium-trilogiansa tuotoista Expolle ovat päätyneet vain perintökamppailusta lattialle varisseet muruset, ovat dekkarit olleet onni myös Expolle. Mielipidelehtien Ruotsissa lehti löytyy yhä monipuolisilta ja kaupoissa hyville paikoille pannuilta hyllyiltä. Taidelehtien näköiset julkaisut tutkivat aiheita, joihin päivittäinen uutisralli ei pysähdy. Jos Ordfront keskittyy vasemmistolaiseen debattiin, Mana antirasismiin ja Astra kulttuuriin ja feminismiin, on Expo klassinen äärioikeiston vastainen lehti. Vuoden 2017 ensimmäisen numeron infografiikka kertoo yhdysvaltalaisten viharyhmien kasvusta, artikkelit espanjalaisen äärioikeiston noususta ja Facebook-uhkailuista. Lyhyemmät palstat perkaavat esimerkiksi natsivaatteita myyviä verkkokauppoja.

Bjurwald kuului lehden vapaaehtoiseen toimitukseen vuosina 2007–2011. Ruotsidemokraattien nousu oli saanut hänet kokemaan, ettei tv-toimittajan työ Axess-kanavalla riittänyt.

”Tuntuu, että olostani Expossa olisi sata vuotta”, Bjurwald sanoo.

”Olimme molekyylibiologian tutkijoita tai lintubongareita, ja sitten vähän tutkimme natseja. Se ei vain ollut kuuma aihe.”

Vuonna 2006 Bjurwald törmäsi Radio Islam -vihasivustoon, jolla vainottiin ruotsalaisia juutalaisia. Kristalliyön vuosipäivän puheenvuorossaan Aftonbladetissa Bjurwald ja Jonathan Lieberman kiinnittivät huomiota siihen, kuinka sivusto sai yhä olla olemassa verkossa, kun se painettuna olisi johtanut rikossyytteisiin.

Seuraavana vuonna äärioikeistolaiset ryhmät järjestivät vuosittaisen Folkets Marsch -kulkueen Tukholmassa. Yllättäen Ruotsin vastarintaliikkeen edustajat tekivät niin sanotun rusningin eli hyökkäsivät päin katsojia. Aurinko paistoi kirkkaasti, äidit kirkuivat ja juoksivat lastenvaunujen kanssa.

Bjurwald muistaa hyökkäyksestä kaksi kauppispoikaa, joilla oli kalliit vaatteet ja sileiksi taakse kammatut hiukset – brats, kuten Ruotsissa sanotaan. Heidät hakattiin mustelmille.

”Vain me, muutama Exposta, olimme siellä. Minulle tapahtuma oli kuin skuuppi: tämä tarkoittaa jotain.”

Kun on penkonut kymmenen vuotta työkseen vihoviimeisiä likaviemäreitä, tuohtunut ja turhautunut näkemästään, on helppo puhua mistä vain kuin säästä. Siksi lyhyt käsitteiden määrittely:

Bjurwald jakaa 2010-luvun rasismin islamofobiaan, uuden ajan antisemitismiin ja romanivastaisuuteen. Expon ja Bjurwaldin määritelmissä äärioikeisto on ulkoparlamentaarista, organisoitua rasismia. Natsipuolueet tai -ryhmät  edustavat sellaista äärioikeistoa, joiden oppi kumpuaa selkeästi kansallissosialimista. Muukalaisvastaiset tai oikeistopopulistiset puolueet taas ovat parlamentaalisessa politiikassa mukana. Näitä ovat esimerkiksi ruotsidemokraatit ja perussuomalaiset.

”Terrori kulkee aalloissa”, Bjurwald huomauttaa.

”Uusin jihadisti-iskujen aalto hyödyttää nyt äärioikeistoa, joka on aktivoitunut kulisseissa 1980-luvulta alkaen. Jihadistit haluavat julkisuutta valitsemalla kohteeksi keskiluokan perheineen, mutta äärioikeisto tietää, miten pitkälle lain puitteissa on mahdollista mennä. He voivat kirjoittaa minulle, että toivottavasti saat kokea monikulttuurisuutta konkreettisesti sen jälkeen, kun olen esiintynyt Göteborgin kirjastossa 16.30. Kun sanotaan, että eiväthän he tee mitään laitonta, se on suurin facepalm mitä voi olla. ”

Ja sitten Bjurwald facepalmaa.

Politiikassa kaava menee Bjurwaldin mielestä näin: sekä muut puolueet että toisaalla äärioikeisto lähentyvät niiden välissä olevaa populistipuoluetta, jonka läpi yhä karkeampi muukalaisviha suodattuu valtavirtaan. Siksi meidän ei missään nimessä tulisi vähätellä populistipuolueita miedoksi toilailuksi. Ilman kevytrasismia rasismi ei normalisoituisi.

Näin kuitenkin tapaa käydä siksikin, että olemme Bjurwaldin mukaan taipuvaisia puolustamaan omia rasistejamme – Suomessa vaikkapa muistuttamalla siitä, että perussuomalaisten juuret ovat smp:läisessä herravihassa.

”Suomessa sanotaan, etteivät perussuomalaisten juuret ole uusnatseissa. Ja se on ihan totta. Mutta pitää miettiä myös näin: jos olet 16-vuotias muslimi, sillä ei ole kauheasti väliä. Mitä media voittaa sillä, että nostaa esiin juuri puolueiden eroja?”

Suomen ja Ruotsin tilanne on Bjurwaldin mielestä lähes identtinen: on karkeaa ja retorisesti siloiteltua rasismia. Karrikoidusti perussuomalaiset halkesi kesällä kahtia juuri jaon mukaisesti. Ruotsidemokraatit taas linjasivat kesällä, että jäsenten tulee jatkossa antaa itsestään ”iloisempi ja ratkaisukeskeisempi kuva”, jotta ei karkoteta äänestäjiä, joita Suomessa kutsuttaisiin tolkun ihmisiksi. Ruotsissa tolkun kaltaisessa käytössä on sanapari sunt förnuft.

”Ollaan siis realisteja. Se on vain hienompi sana, jolla oikeutetaan sitä, että ollaan vähän rasisteja”, Bjurwald sanoo.

”Ruotsissa realismista on tosin ollut silloin tälloin jopa perustetta puhua. Kun pakolaiskriisi oli huipussaan, oli perusteltua miettiä, kuinka paljon tulijoita voi asettua kerralla yhdelle paikkakunnalle.”

Tolkun kasvanut suosio laukaisi myös alkuvuoden poliittisen pommin Ruotsissa. Tammikuussa maltillisen kokoomuksen puheenjohtaja Anna Maria Kinberg Batra, joka on itse naimisissa maahanmuuttajataustaisen koomikon kanssa, kertoi olevansa valmis yhteistyöhön ruotsidemokraattien kanssa ”yksittäisissä kysymyksissä”.

Se oli tavatonta: tähän asti kaikki eduskuntapuolueet ovat kieltäytyneet. Kuusi puoluetta teki vuonna 2014 jopa niin sanotun joulukuun sopimuksen, jolla pyrittiin eristämään ruotsidemokraatit nurkkaan. Ruotsidemokraatit olivat yllättäen äänestäneet punavihreän vähemmistöhallituksen budjettiesitystä vastaan ja sopimuksessa oppositiossa olevat porvaripuolueet lupasivat äänestää hallituksen budjettiesitysten puolesta, jotteivat ruotsidemokraatit pääsisi käyttämään vaa’ankieliasemaansa – tai saamaan lisää kannatusta uusintavaaleissa.

Yhteistyön ehdottaminen koitui kuitenkin Batran kohtaloksi. Perinteinen porvaripuolue ei halunnutkaan tukea tai äänestäjiä Jimmie Åkessonin joukoista. Puolueen kannatus jatkoi laskuaan, ja elokuussa paikallisosasto toisensa jälkeen vaati Batran väistymistä puheenjohtajan paikalta. Sen hän lopulta tekikin, vastentahtoisesti. Jäähyväissanoissaan Batra sanoi toivovansa, että hänen tyttärensä näkee vielä naisen Ruotsin pääministerinä.

Jotta pääministeri tulisi maltillisesta kokoomuksesta, on ruotsidemokraateille avattu ovi suljettava ensin.

Ruotsissa rasismista keskusteltiin jo silloin, kun politiikassa vielä puhuttiin muustakin. On puitu rasistiset lastenkirjat ja mainokset mustasta jäätelöpuikosta. Mielipide- ja kulttuurilehtien lisäksi syrjiviä rakenteita ovat tarkastelleet paitsi vasemmistolainen päivälehti Dagens ETC myös suurten sanomalehtien debattisivut. Julkisen palvelun mediat SVT ja Sveriges Radio ovat pitäneet kunnia-asianaan sitä, että niiden kanavilla moniarvoisuus toteutuu arkisesti. Siksi maahanmuuttajataustaiset toimittajat, juontajat ja mielipidekirjoittajat puhuvat popmusiikista, terrorismista ja jalkapallosta, eivät vain rasismista. Vähemmistöjen asema on ollut osa agendaa itsestäänselvästi – aivan kuten talous tai uusi kirjallisuus.

Tälläkin hetkellä rasismista puhutaan lukuisin taktiikoin. Dagens Nyheterin pääkirjoitussivujen ykkösfeministi Lisa Magnusson jaksaa muistuttaa, ettei kunniaväkivallan tuomitseminen ole rasismia. Ruotsidemokraateista kirjoja kirjoittanut Mats Wingborg analysoi debattiteksteissään etenkin Ruotsin porvaripuolueiden ja ruotsidemokraattien arvojen sulautumista. Valtiotieteilijä Salem Yohannes on kiertänyt maata Don’t touch my hair -luentonsa kanssa ja tuonut äänen naisille, joiden afrohiuksiin tuntemattomat tarttuvat kuin käsipaperiin. Henrik Bromander kirjoittaa fiktiota miehistä, jotka juovat kaljaa Malmössä sekä vihaavat sukupuolentutkimusta ja moskeijoita. Käsipallonpelaaja Linnéa Claeson poseeraa sateenkaarihiuksissa ja julkaisee Assholesonline-Instagram-tililleen kuvakaappauksia rasistisesta ja sovinistisesta puheesta.

Tarjolla on huumoria, analyysiä ja omakohtaista pohdintaa. Tässä joukossa Bjurwaldin linja on vakava, vuolas ja ehdoton. Kaikki toisaalta-sanat puuttuvat, mutta niin puuttuu myös poliittinen ennalta-arvattavuus: Bjurwald ei ole takkuinen punavihreä, vaan oikeistoa äänestävä aktivistitoimittaja.  Muukalaisvihasta ei hänen mielestään tarvitse kirjoittaa tai puhua tasapainotellen.

”Puolueettomuuden ajatus on mennyt jo liian pitkälle. Voit olla pedofiliaa, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, jihadismia ja rasismia vastaan, ja silti puolueeton.”

Huhtikuussa viisi ihmishenkeä vaatineen Drottninggatanin kuorma-autoiskun jälkeen Ruotsissa alkoi tuttu syyttely. Sen mukaan maahanmuuton puolustajat eivät yksinkertaisesti tiedä uhkista tarpeeksi. Bjurwald ei suostu lähtemään keskusteluun, jossa puidaan muukalaisvastaisuuden mahdollisia oikeutuksia tai lievennyksiä. Mustavalkoisuuden hän kokee ansainneensa perehtymällä äärioikeistoon yli 10 vuotta. Ei tarvitse enää epäröidä.

”Pitää tietää vähemmän kuin uskommekaan. Riittää tietää, että äänessä ovat syvästi ennakkoluuloiset ihmiset, jotka ajattelevat pahaa ihmisistä heidän ihonvärinsä, hiustensa tai uskontonsa takia.”

Sitten Bjurwald kertoo tapauksesta kesällä Uppsalassa. Bussissa nainen huusi potkivansa kuoliaaksi 13-vuotiaan tummaihoisen tytön ja tämän kaverin. Tarina on hänen vastauksensa kysymykseen siitä, millaiset kohtaamiset toisin ajattelevien kanssa voivat olla mahdollisia. Ensin on ymmärrettävä, Bjurwald sanoo.

”Bussissa ei huudellut militantti uusnatsi, vaan tavallinen rasistiakka. Meidän pitää kysyä itseltämme: mikä saa hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi? Se, että hän tiesi, ettei kukaan tule puuttumaan asiaan”, Bjurwald sanoo.

”Bussissa oli ihmisiä, jotka tuskin ajattelevat olevansa rasisteja – mutta jos et nouse bussissa tuollaisessa tilanteessa ylös, olet kyllä silloin vähän rasisti.”

Bjurwaldin mielestä näemme rasismin helposti silloin, kun asia vaikuttaa olevan omien käsiemme ulottumattomissa. Huuteluun puuttuminen olisi silti yhtä tärkeä ele kuin ruotsidemokraattien eristäminen parlamentissa. Uppsalalaisen bussiyhtiön boikotoiminen olisi naiivia, vaikka kuljettaja pysyikin hiljaa: sen sijaan Bjurwald toisi tapauksen koulujen oppitunneille keskusteltavaksi. Mitä bussissa istuja voi tehdä, mennäänkö puhumaan huutelijalle vai kuljettajalle? Myös työpaikalla tulisi keskustella siellä tai sen ulkopuolella kohdatusta rasismista – sekä kannustaa arkiseen kansalaisaktivismiin eli asiattomien verkkokommenttien ilmiantamiseen.

”Olen tehnyt niin joka päivä viimeiset kuusi vuotta, kenties jouluaattoa lukuunottamatta. Ilmianna, ilmianna, ilmianna. Mitä useampi niin tekee, sen parempi.”

Yksi asia on Bjurwaldin mielestä selvä. Ruotsidemokraattien ja perussuomalaisten kanssa tulee keskustella, koska heillä on poliittinen mandaatti ja valtaa. Keskustelu ei kuitenkaan tarkoita vielä batrojen tekemistä eli yhteistyöhön suostumista. Keskustelu on eri asia kuin neuvottelu, sillä neuvottelu on aina kaupankäyntiä.

Sitten on ryhmiä, joiden kanssa keskustelua Bjurwald ei suosittele. Näitä ovat äärioikeistolaiset liikkeet ja jihadistit, ja tälle näkemykselleen Bjurwaldilla on sähköposti täynnä todisteita.

Bjurwald on siis todennut toimimattomaksi sen tien, jossa rasismia kritisoidakseen on ymmärrettävä ja purettava sen taustalla olevia argumentteja myös rasistien kanssa keskustellen.

Jäljelle jää boikotointi ja samoin ajattelevien rohkaiseminen.

Tämä lehti ilmestyy samana päivänä kuin Göteborgin kirjamessut alkavat. Tänäkin vuonna siellä on noin 100 000

vierasta, mutta ei Bjurwaldia. Se johtuu messuilla olevasta lehdestä, jonka nimeä hän ei halua mainita.

Äärioikeistolaisen Nya Tiderin journalistinen linja on kertoa esimerkiksi vastaanottokeskuksen itse sytyttäneestä pakolaisteinistä ja ex-nyrkkeilijä Mike Tysonin kommenteista, joiden mukaan hän ei lähtisi pelkurina sotaa pakoon.

Bjurwaldin ja lehden kahakka alkoi jo syksyllä 2016, jolloin Bjurwaldille oli varattu esikoiskirjan myötä esiintyminen messujen dekkarilavalla. Ensin messut olivat evänneet Nya Tiderin pääsyn tapahtumaan. Lehti nimitti messuja ”vuoden tekopyhimmäksi” toimijaksi. Irvailtavaa löytyi etenkin vuoden teemasta, sananvapaudesta. Pian messujen toimitusjohtaja Maria Källsson kertoikin Göteborgs-Postenissa, että lehti saisi tulla mukaan ”puhtaasti juridisin” perustein.

Julkisuudessa Bjurwald pahoitteli ”naiivien kulttuuri-ihmisten” haksahtaneen taas uskomaan, että osallistuminen olisi pakko sallia ilmaisunvapauden perusteella. Hän käynnisti verkkoboikotin, johon liittyi parituhatta nimeä: kustantamoja, kirjailijoita, ammattiliittoja, pappeja.

Ilmaisunvapauden perusteella on hiljattain päästy kirjamessujen lisäksi myös Almedal-viikolle, jossa Pohjoismainen vastarintaliike tänä kesänä edusti ensimmäistä kertaa luvan kanssa.

Tällainen on Bjurwaldin mielestä absurdia, koska koko järjestö tulisi hänen mukaansa kieltää lailla. Ruotsin perustuslain nojalla voidaan rajoittaa kokoontumisvapautta, jos ”valtakunnan turvallisuus sitä vaatii”, ja yhdistymisvapautta voidaan rajoittaa, jos liikkeellä on ”militantti luonne” tai se ”vainoaa jotain ihmisryhmää”.

Bjurwald pyytää miettimään, hyväksyisimmekö ilmaisunvapauden perusteella Isisin politiikan superviikoille.

”Neuvomaan pommeista, huutamaan Allāhu akbaria jihadin nimeen? Emme missään nimessä. Pitää avata silmät omalle kaksinaismoralismilleen.”

Nyt, vuotta myöhemmin, Nya Tider on taas kirjamessuilla. Taas Bjurwaldin joukot boikotoivat. Tänä vuonna boikotista on tullut myös Suomi100-asia, onhan se yksi messujen pääteemoista. Boikottisyistä Göteborgissa ei nähdä Laura Lindstedtiä, ei Monika Fagerholmia, ei Oscar Rossia. Suomen PEN-sananvapausjärjestön puheenjohtaja Sirpa Kähkönen osallistuu, koska ei Helsingin Sanomien mukaan halua taipua Nya Tiderin edessä.

Pian messukeskustelun alettua Bjurwald keksi, että tarvitaan myös varjokirjamessut. Siksi tänä viikonloppuna Göteborgissa järjestetään Scener & Samtal -tapahtuma, jossa puhuu keskitysleiriltä selvinneiden jälkeläisiä ja poliittisen väkivallan tutkija Mattias Gardell. Bjurwald johtaa paneelia aiheesta Kirjailija aktivistina. Luvassa on myös keskustelu homonationalismista – siitä, kuinka Front Nationalin tapaiset oikeistopopulistipuolueet ovat alkaneet vastustaa muslimeja ja pakolaisia vetoamalla seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin. 

Göteborgin kirjamessut ovat Bjurwaldille mahdoton ajatus jo imagosyistä.

”Jos olisin kirjoittanut muodista tai vihanneksista, tämä voisi olla vähän eri asia.” ■

Julkaistu: 8.10.2017