Syöttäjä kertoi: kun hän heittää oikein hyvin, heitossa on voimaa koko vartalosta ja kova syöttö lähtee sinne, minne hän haluaa, syötöt ovat heti suoria ja syöttäjä pystyy vaihtelemaan niiden vauhtia.

”Hyvä, keskity ajattelemaan noita kolmea asiaa ennen seuraavaa peliä. Viiden päivän päästä aloitat New York Metsiä vastaan”, mentaalivalmentaja Gary Mack vastasi puhelimeen.

Seuraavassa ottelussa syöttäjä oli täysin suvereeni ja syötti koko pelin päästämättä yhtäkään juoksua.

Tapaus on kerrottu Mackin 16 vuoden takaisessa kirjassa Mind Gym. Vain vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen menehtynyt Mack oli psykologi, joka työskenteli esimerkiksi yhdysvaltalaisten ammattilaisjoukkueiden kanssa. Mind Gym taas on kirja mielen hallinnasta ja psyykkisten resurssien käyttämisestä huippu-urheilussa. Nimensä mukaisesti se tähdentää, että mieltä olisi harjoitettava kuten lihaksia: vain täydellisen keskittynyt ja latautunut urheilija saa jo huippuunsa viritetystä fysiikastaan ja lajitaidoistaan irti kaiken. Ja mikä tärkeintä: luultavasti enemmän kuin sellainen vastustaja, jolla ei ole tätä arsenaalia käytössään.

Kun Ville Peltonen luki kirjan lähes tuoreeltaan, se jätti jäljen. Ja juuri Peltosen kohdalla myös baseball-tarinaa voi pitää kuvaavana: Myös Peltosen ura on ollut siirtyminen puhelimen päästä toiseen.

Ville Peltonen soittaa tunti ennen sovittua haastatteluaikaa. Hän myöhästyy töölöläisravintola Eliteen sovitusta tapaamisesta puolisen tuntia, kun tytär on heitettävä treeneistä kotiin. Emmi Peltonen on taitoluistelun suomenmestari viime vuodelta, lajinsa kirkkain suomalaistähti Laura Lepistön ja Kiira Korven jälkeisessä ajassa.

Jos sanat Elite ja myöhästyminen ovat esiintyneet samassa puhelussa, sisältö on perinteisemmin ollut sen selittäminen, että kotiinpaluu ravintolasta myöhästyy muutaman tunnin, päivän tai viikon. Ravintolaa on tavattu pitää kantapaikkana taiteilijoille, ja vaikka Ville Peltoseen ehdittiin pitkän pelaajauran aikana liittää monenlaisia luonnehdintoja, sanaa taiteilija tuskin koskaan. Mieluummin toistuivat aina samat luonnehdinnat: määrätietoisuus, esimerkillisyys ja johtajuus. Pelikäsitys kuin tietokoneella, vanhat meriitit kansakunnan kovalevyllä.

Peltonen päätti peliuransa kolme vuotta sitten. Se on perinteisesti ollut vaaran paikka, mutta ennen muuta juuri taiteilijoille. Peltonen aloitti heti valmennushommat: ensin hifk:n junioreiden valmennuspäällikkönä, sitten maajoukkueen valmennusryhmässä ja viimeisimmäksi sveitsiläisen sc Bernin apuvalmentajana. Joukkueen päävalmentaja on Kari Jalonen, joka valmensi maajoukkuetta silloin kun Peltonen kuului sen valmennusryhmään ja hifk:ta vuosikymmenen taitteessa, kun Peltonen palasi ulkomaanvuosiensa jälkeen seuraan, josta vuonna 1995 lähti Pohjois-Amerikkaan.

Kaikesta tästä Peltonen on nyt tulossa kertomaan. Ei silti niinkään siitä, mitä kaukalossa on tapahtunut, vaan mieluummin mukaillen lähes sata vuotta sitten loistanutta golfinpelaaja Bobby Jonesia (ja epäilemättä satoja muitakin ammattiurheilijoita), joka on sanonut, että pääosa huipputason golfinpeluusta tapahtuu vain vaaksan mittaisella kentällä korvien välissä.

Tätä on tarpeetonta kyseenalaistaa, varsinaiset taitoerot ovat millä tahansa huipulla aina pienet. Korvien väli ei silti tarkoita vain mielen lujuutta kovassa paikassa, siellä ovat ajattelun taidot laajemminkin. Ne ovat taitoja, joita esimerkiksi koulun toivotaan opettavan oppilailleen pelkän tiedon sijaan. Ne eivät ole kiinni oppiaineissa tai tieteenaloissa ja siksi ne hallitseva voi käyttää niitä ratkaisukeskeisesti missä ongelmassa hyvänsä tai millä alalla vain.

Esimerkiksi jääkiekossa.

Ravintolapöydän toisella puolella istuessaan Peltonen näyttää samalta kuin aina. Kasvot ja pikeepaitaan puettu ylävartalo paljastavat lähes neljännesvuosisadan uran ja harjoittelun. Harri Kirvesniemi sanoi aikoinaan harjoitelleensa uransa aikana sen verran, että lihakset pitäisivät vartalon pystyssä vaikka ilman selkärankaa, eikä Peltonenkaan siltä näytä, että olisi vaarassa luiskahtaa lattialle.

Peltonen on kesälomalla töistään Sveitsissä, jossa sattumoisin on yksi tämän tarinan alkujuurista. Kun Peltonen pelasi vuodet 2003–06 maan mestaruussarjan hc Luganossa, hän oli kolmekymppinen, mikä on koko ajan korkeampi ikä jääkiekkoilijalle. Peltonen ymmärsi, että pelkkä fyysinen huippukunto ei riittäisi pärjäämiseen ja uran jatkamiseen huipputasolla. Oli löydettävä muita keinoja.

HC Lugano on Sveitsin jääkiekon perinteisiä suurseuroja ja käytti myös Peltosen aikana useita urheilupsykologeja osana valmennustiimiään. Yksi heistä oli kanadalainen Saul Miller.

”Millerin kanssa mulla synkkasi. En tiedä, johtuuko se siitä, että en ole aikaisempien tän kaltaisten koutsien kohdalla ollut itse vielä kypsä vai johtuiko se metodeista, vaikea sanoa”, Peltonen kertoo.

”Voidakseen oppia itsellä pitää olla jokin prosessi käynnissä, johon opit voi liittää. Saattaa olla, että siinä tarvitaan ikää ja kypsyyttä, oikeanlaista ja jopa epätoivoista kehittymisen vimmaa. Sitä, että pakotetaan hakemaan jokin uusi näkökulma.”

Miller ja Peltonen istuivat kahdenkeskisiä palavereja, ja Peltonen luki aihepiirin kirjoja, kuten oli tehnyt koko uransa ajan. Nyt oman ajattelun kehittäminen oli entistäkin tavoitteellisempaa.

Mind Gymin mainitessaan Peltonen innostuu yhä.

”Se löi todella mun tajuntaan. Se oli mahtava kirja, tosi inspiroiva ja edelleenkin täysin ajankohtainen.”

Tapaamisten pohjalta Miller laati Peltoselle harjoitteita kahdenlaisiin kehitystehtäviin. Ensimmäinen liittyi latautumiseen: kuinka suggeroida itsensä mahdollisimman kovaan vireeseen jo ennen ottelua.

”Opin, että voidakseni latautua vahvasti ja päästäkseni lähelle huippusuoritusoloa jo ennen peliä on ensin pystyttävä rentoutumaan. Jos vain lataa siihen entisen stressin päälle, latauksesta ei tule vahvaa.”

Jääkiekkoilijan latautuminen ennen peliä saattaa kuulostaa maailman pienimmältä ongelmalta, mutta ammattiurheilijoiden paineiden arvostelu lajin ulkopuolelta on kuitenkin kuin syyttäisi kampeloita niiden litteydestä. Painetekijöistä suomalaisittain paras esimerkki on nykyisin Ruotsissa pelaavan Ville Leinon ura. Leino kertoi kesällä Urheilusanomissa uransa romahtaneen nhl-seura Buffalo Sabresin kanssa solmittuun kuuden vuoden ja 27 miljoonan dollarin sopimukseen. ”Miljoonadiilistä tuli ensin mulle itselleni painolasti. Tunsin, että varsinkin nyt mun pitäisi loistaa, jotta kukaan ei pääsisi sanomaan mua ylipalkatuksi”, Leino kertoi ja jatkoi pelinsä tukehtuneen tästä johtuvaan yliyrittämiseen. ”Paineet iskivät uudella tavalla. En kestänyt niitä tarpeeksi hyvin, ja niinpä musta tuli ylipalkattu pelaaja. - Kun kritiikkiä tulee joka puolelta, osa menee väkisinkin ihon alle, tunteisiin.”

Leinon hirviösopimus on oma lukunsa, mutta samankaltaisia paineita on kaikkien tulosvastuullisten pelaajien niskassa. Sellainen on aina ollut myös Peltosen rooli: oli pelipaidassa millainen logo vain, Peltosen paidassa oli lähes poikkeuksetta myös kapteenin C-kirjain.

”Urheilussa ei ole mitään tärkeämpää kuin keskittyä rohkeasti tähän hetkeen”, Peltonen sanoo.

”Mitä nuorempana tällaiset mielen hallintaan liittyvät asiat opettelisi, sen parempi. Kaikki muut taidot voivat kehittyä vielä enemmän, jos on yksi tällainen master-taito, jolla hallita keskittymistään. Se auttaa kaiksessa. On esimerkiksi helpompi jättää median sanomiset ja somet omaan arvoonsa.”

Kuinka rentoutuminen sitten tapahtuu? Jokainen puusaunan kiuasta lämmittänyt tietää, että mitä enemmän kiukaan vetoluukku on auki, sitä enemmän tuli saa happea, ja sitä kovemmin se palaa. Samalla tavalla kiihdyttävästi toimii sisäänhengitys ja siksi rentoutusharjoitukset tähdentävät uloshengitystä.

”Paljon ne liittyivät hengittämiseen ja mielikuviin. Sellaiseen keskittymiseen, että ajatukset eivät olisi kiinni missään. Mutta sekin on taito, joka on opeteltava.”

Ulkopuoliset ajatukset eivät mahdu mieleen, kun se on kiinni jossain sisällöltään tyhjässä, esimerkiksi mielikuvassa aallosta. Harjoitteista muodostui Peltoselle rutiini: kymmenen minuutin harjoitus pelipäivinä ennen päiväunia. Taito ei silti ole sidoksissa ammattiin. Pelaaja-aikana opittu menetelmä on yhä käytössä.

Taito ole myöskään sidoksissa vain urheiluun. Pääsykokeet, julkiset esiintymiset, työhaastattelut, se pärjää joka ei panikoi. 

Olympiahopeaa Torinosta, Sveitsin mestaruus Luganossa ja uusi NHL-sopimus. Kolmen Sveitsin-kauden jälkeen Ville Peltonen pelasi vuonna 2006 elämänsä kevään, 33-vuotiaana. Se NHL, johon hän palasi, oli toinen kuin mistä viisi vuotta aiemmin lähti. Nykykiekon kirkkaimmat tähdet Sidney Crosby ja Alexander Ovetškin olivat pelanneet edellisellä kaudella yli sadan pisteen tulokaskaudet ja yhdessä roikkumista ja mailalla kahvaamista kitkeneiden tuoreiden sääntömuutosten kanssa he alkoivat luoda pohjaa sille huippunopealle taitokiekolle, jota sarjassa nykyisin pelataan.

Tällaisen pelin tähtiä ovat nopeat nuoret pelaajat. Heillä on virtaa pelata vaihto toisensa perään ja pysyä näin pelin ytimessä. Heiltä, joiden rooli ja peliaika ovat pienempiä, pelin sisään pääseminen vaatii toisenlaisia keinoja. Näitä Peltonen kävi läpi Millerin kanssa.

”Pohjois-Amerikkaa varten mun piti saada peliini enemmän aggressiivisuutta, pelityylini oli jollain lailla vähän vajaa siitä”, Peltonen kertoo.

”Halusin lisää kontrollia peliin valmistautumisiin. Niin, että saan kerättyä aggressiivisuutta ilman että se menee yli. Mun tekeminen on kuitenkin sellaista, että pitää pysyä kiekossa. Silloin ei voi olla liian aggressiivinen.”

Pienet asiat on sanapari, jonka kuulemiselta on erätaukohaastatteluissa hankala välttyä. Toisto on kuluttanut sanaparin kiekkolatteudeksi, mutta vain siksi, että latteus on latteuksille tyypilliseen tapaan totta. Maalien ja tulosten ulkopuolella pelissä kyse on juuri niistä, joukkueen ja pelaajien omista pienistä asioista. Kiivastempoinen peli pyörii kaukalossa 60 minuuttia, mutta tähtipelaajatkaan eivät pelaa puolia siitä. Alemmissa ketjuissa peliaika voi olla yksittäisiä minuutteja. Siksi vaihtopenkiltä on pelattava itsensä peliin sisään ja peliajasta päättävän valmentajan huomioon pienillä asioilla.

”Pitää tunnistaa ne asiat, jotka luovat tilanteita omille vahvuuksille. On oltava muutama juttu, jotka johtavat siihen, että voitat tilanteita, fiilistä ja sitä kautta valmentajan luottamusta ja peliaikaa. Omia simppeleitä tekoja, jotka johtavat johonkin”, Peltonen aloittaa.

”Siitä alkaa hyvä kierre. Tämä on urheilussa toki helpompaa, kun tehtävä on niin selkeä, mutta uskon silti, että konkreettisiin tekoihin kohdentaminen toimii muissakin hommissa. Hyvään keskittyminen luo lisää hyvää ja toisinpäin. Jos keskittyy siihen, mitä ei halua, todennäköisesti saa juuri sitä.”

Aivan kuten Gary Mack kirjoittaa Mind Gym -kirjassa puhelustaan baseballsyöttäjän kanssa, myös Saul Millerin kanssa suunnitellut mielikuvaharjoitukset keskittyivät tunnistamaan tilanteita, joissa Peltosen peli todella kulkee. Kuten hyvin annettu palaute kehuu tekoa eikä sen tekijää, myös mielikuvaharjoitukset keskittyivät konkreettisiin toimiin eivätkä vaikka voiton jälkeiseen hyvään oloon.

”En ole karannut liian kauas, vaan saan kiekon vauhtiin tarpeeks alhaalla ja uskallan haastaa ulkokautta. Ne harjoitteet olivat just mielikuvia asioista, jotka mun pelissä johtaa hyvään suorittamiseen. Niiden lisäksi oli myös sellaisia, että mitä voi tehdä hengityksellä tai seuraamalla jotain tiettyä pelaajaa jäällä, jos joutuu istumaan hetken aikaa penkillä. Taitoja, jotka saivat välittömästi pois huonosta suorituksesta, fokusoitumaan uudelleen tähän hetkeen.”

Peltosen puheissa voi halutessaan nähdä myös laajemman merkityksen. Sveitsin-vuosien jälkeen tehty nhl-reissu Floridaan kesti kolme kautta, joista keskimmäistä sotki jalkamurtuma, mutta silti Peltonen pitää vuosia yksinä uransa antoisimmista.

Esimerkin voisi valita oikeastaan mistä jääkiekon aikuisten arvoturnauksesta hyvänsä. Suomella ei ole käytännössä koskaan ollut niin nimekästä joukkuetta kuin lajin muilla huippumailla, mutta siitä huolimatta maajoukkue on ollut säännöllisesti mitaleilla jo neljännesvuosisadan. Altavastaaja pystyy siihen vain yhteisellä suunnitelmalla ja pelitavalla. Sellaisen luominen on valmentajien tehtävä, kapteeniston homma taas on viedä se joukkueeseen ja kentälle.

Siksi melkein ikänsä kapteenina pelannut Peltonen ei niinkään hypännyt kuin siirtyi valmentajaksi.

”Monesti on ollut kovia paikkoja, joissa omat kyvyt eivät ole yksin riittäneet, vaan on pitänyt käyttää yhteistyötä: ketjukavereita ja yhdessä luotua sapluunaa. Se on varmaan suurin syy, miksi on jo aika aikaisessa vaiheessa kiinnostunut valmentamisesta. Se, että on jo pelaajana joutunut olemaan tilanteessa, että on koitettava vaikuttaa muihin”, Peltonen sanoo.

”Pitkään olin sanomassa näitä samoja asioita ja sitten jouduin menemään jäälle tekemään niitä asioita. Nyt ei tarvitse enää mennä tekemään niitä.”

Kari Jalosen ja Peltosen valmentama SC Bern on Sveitsin mestari kahdelta edelliskaudelta. Ne ovat kuitenkin seuran, eivät joukkueen mestaruuksia, Peltonen tähdentää.

Oletteko kuitenkin puhuneet siitä, miten vaikeaa on puolustaa mestaruutta? ”Ei sanaakaan.”

Tulevan kauden joukkue ei ole voittanut vielä mitään. Heinäkuun puolivälissä se on kuitenkin jo kasassa, joukkueen yhteinen harjoituskausi alkaa kuun viimeisellä viikolla. Pelaajien kanssa on käyty henkilökohtaiset tavoitekeskustelut jo keväällä.

”Uusien pelaajien kanssa se on tunnustelevampaa, tuttujen pelaajien kanssa se voi olla hyvinkin konkreettista. Joillain on tiettyjä tarkkoja asioita, joissa haluavat kehittyä, toisilla yleisempiä.”

Puhe tavoitteista on tilaisuus jakaa valmentaminen kahtia: se on nopeaa managerointia pelitilanteissa ja pelaajien hitaampaa kehitystyötä. Näistä jälkimmäisessä jääkiekolla on kaiken huippu-urheilun tavoin puolellaan merkittävä etu, joka erottaa kaikessa tavoitteellisessa urheilussa tehtävän kehittämisen ja kasvattamisen vaikkapa koulussa tapahtuvasta. Valmennettavat ovat jo valinneet ammattinsa ja haluavat olla siinä maailman huippuja. Merkitys luo sinnikkyyttä. Kukaan koululainen ei istu kesäisin päiväkausia koulukirjat edessään vain varmuuden vuoksi elämää varten, mutta esimerkiksi Patrik Laine on sanonut harjoitelleensa laukaustaan teinikesinä ”joka päivä niin kauan kuin vain jaksoi”.

Sinnikkyys on pohjimmiltaan halua. Ja kuten aina, synnyttääkseen jotain itse halua suurempaa ja kestävämpää, se vaatii sen, että siihen vastataan oikein.

Nyt Peltonen kertoo, miten sen pitäisi tapahtua.

Lupa valmentaa. Latautunut sanapari on Peltosen valmentamisen perusta, lähtökohta jota ilman valmennussuhdetta ei voi syntyä.

Pohjimmiltaan kyse on esimerkistä, luottamuksesta ja avoimuudesta, joilla valmentaja ja valmennettava yhdessä luovat tilan käydä kehittämään pelaajaa. Pelaajan luottamuksen saadakseen valmentajan on tunnistettava ne tavat, joilla viestin saa parhaiten kunkin kohdalla läpi ja sovitettava vuorovaikutus ja valmennusmetodit näihin. Lupa on tila, jossa oppi tarttuu.

”Oma kompetenssi pitää kokemuksen kautta puhua ulos, tehdä yhdessä niin, että se ymmärrys siirtyy pelaajaan”, Peltonen sanoo.

”Me tehtiin täällä Helsingissä toissa vuonna luonneanalyysi meidän parhaista lupauksista ja meistä valmentajista. Se oli iso kokemus. Pelaajat löysivät tuloksista itseään ja alkoivat jutella, että ’ooksä tollanen’, ’joo joo, mä oon kyllä tällainen’. Siinä löydettiin sitä, kuka tarvitsee minkäkinlaisia keinoja. Se on juuri luvan kysymistä. Se, uskooko siihen testiin, on yksi juttu. Tärkeintä on, että nämä kaverit oppivat itsestään ja antavat niin luvan tarvittaviin keinoihin.”

Sanaparissa lupa valmentaa paino on ensimmäisellä sanalla. Toinen on vaihdettavissa ilman, että ajatus muuttuu: lupa opettaa, lupa johtaa. Yhteistä on myös logiikka: sen jälkeen, kun lupa on yhdessä saavutettu, rooleja on kaksi, opettajan ja oppijan, jonka halua oppia valmentajan on ruokittava.

”Esimerkiksi mielenhallintaan liittyvät jutut ovat tosi henkilökohtaisia. Olen pyrkinyt auttamaan pelaajia siitä lähtökohdasta, että sen on oltava heidän juttunsa. Se ei voi tulla ulkopuolelta.” 

”Olen aina halunnut tietää että miks. Miks jotain asiaa tehdään ja miks just sillä tavalla. Se on tosi tärkeää, siitä tulee motivaatiota ja omistajuus siihen asiaan. Siksi koin pelaajana saavani eniten valmentajilta, jotka olivat omilla tavoillaan opettajia: tiesivät mitä halusivat ja pystyvät viestimään sen niin, että sitä voitiin käydä yhdessä työstämään.”

Lupa valmentaa on suhde, urheilijan ja valmentajan pitkänmatkanjuoksu seurasiirtojen sallimissa rajoissa. Jokainen ottelu taas pikamatka ja henkilökohtaisen valmennussuhteen potentiaalinen sadonkorjuu. Siksi tapojen antaa palautetta kesken pelin on oltava sellaisia, että ne toivon mukaan kantavat hedelmää heti, mutta myös sellaisia, että ne eivät lyö tarpeettomia särojä valmennussuhteeseen.

Vanhat tavat antaa palautetta tunnetaan: ylimalkaiset kehut kahdesti vuodessa saunaillassa, haukut heti virheen jälkeen. Peltonen ja Kari Jalonen eivät onneksi ole ainoita, jotka toimivat jo toisin, mutta heille se on menetelmällistä. Sekä konkreettisuuden että ajoituksen suhteen.

Peltonen sanoo, että he pyrkivät välttämään kielteisen palautetteen antamista kesken pelin. Sen aika on vasta seuraavana päivänä: silloin halutun viestin voi vahvistaa esimerkiksi videoklipeillä.

”Virheet nähdään aina, mutta ei me niihin haluta puuttua. Niitä tulee aina. Kun on vastoinkäymisiä ja kaikkea, tukeminen on tosi tärkeää”, Peltonen sanoo.

Jokainen, joka on joskus tehnyt virheen, tietää sen kyllä muistuttamattakin. Olennaista ei ole alleviivata virhettä, vaan saada ihminen muuttamaan toimintaansa jatkossa.

”Kun taas näet jotain, mistä pidät, positiivinen palaute kannattaa antaa heti. Ja mieluusti jopa niin, et muutkin kuulevat. Se vahvistaa oikeaan suuntaan. Ei niin, että hyvä hyvä, hyvä hyvä, vaan enemmän tärkeistä, konkreettisista teoista. Vaikka niin, että hyvin hait.”

Pieniä asioita, jälleen kerran.

Heinäkuun puolivälissä Peltosen ja Kari Jalosen valmennettavat ähkivät kesäharjoituksissaan. Yhden kesätyö saattaa olla lisävoiman hankkiminen ylävartaloon, toisella laukauksen parantaminen, kolmas voi petrata luisteluaan. Konkreettisia taitoja, joiden rinnalla valmentajan perustavanlaatuisin kehitystehtävä kesäksi, syksyksi, koko vuodeksi on kuin eri liigasta. Oli kyse sitten pelitaktisesta oppimisesta tai kehittymisestä pelaajien kehittäjänä, pohjalla on jättimäinen kysymys: Kuinka tulla paremmaksi muiden ihmisten ajatteluun vaikuttamisessa?

Peltonen kertoo kuuntelevansa paljon ted Talk -keskusteluita, mutta tukevin selkänoja ovat kuitenkin peliuran aikana luetuista kirjoista ja Saul Milleriltä tullut oppi.

”Se on iso juttu, kun on huomannut pystyvänsä vaikuttamaan omaan mieleensä niin paljon. Vaikka työ onkin nyt erilainen, taidot ovat yhä olemassa: epävarmuuden sietäminen, energian suuntaaminen nopeasti uuteen suuntaan ja ratkaisukeskeisyys. Totta kai jonkun voi olla vaikeaa johtaa itseään henkisesti johonkin suuntaan. Silloin voi olla vaan parempi sanoa, että älä mieti, tee. Jostain on kuitenkin lähdettävä, saatava positiivinen kierre käyntiin.”

Ratkaisukeskeisyys ja positiivinen kierre ovat hankalia sanoja. Mitä enemmän positiivisuutta ryöstöviljellään lifestyleblogeissa ja sisustustauluissa, sitä helpompi sille on nauraa. Peltonen ei  tarjoile niitä refleksinomaisina patenttiratkaisuina, vaan puhuu niistä kuin työkaluista, joilla on käyty jääkiekoksi kutsutun rakennelman kimppuun.

 Siksi Peltonen saa vielä lopuksi kertoa, mikä on valmentajien tehtävä, kuinka siitä kannattaa ajatella ja mikä lopulta on jääkiekon ydin.

”En tunne valmentajaa, joka ei laittaisi kentälle parhaita pelaajiaan. Valmentajat ajattelevat joukkueen parasta ja voittamista ja haluavat samalla auttaa pelaajia, vaikka se ei aina siltä tunnu. Nuorempana on voinut jäädä kiinni ajatukseen, että tuo ei kyllä musta tykkää, mutta se on täysin väärin. Pitää ajatella mieluummin niin, että mitä voi tehdä paremmin. Muuttaa asennettaan, olla aktiivisempi ja haluta tietoa siitä, mitä odotetaan. Se on päätös. Se on myös on tämän lajin ja kehittymisen ydin.” ■