Sisareni lasten aloitettua koulun olen muistellut omaa opintietäni. Olen miettinyt, millaisia ihmissuhdetaitoja opin asiasisältöjen lisäksi ja miten koulu tuki kasvua pojasta mieheksi.
Peruskoulun ensimmäisellä meidät otti huomaansa iäkäs naisopettaja, jolla oli kristillinen vakaumus ja vahva synnintunto, ainakin toisten syntien. Hän kertoi Raamatun tarinoita ja puhui ilmiöstä nimeltä omantunnon paatuminen. Se uhkasi erityisesti poikia, koska pojat kuulemma valehtelivat luonnostaan tyttöjä enemmän. Mietin sitä iltaisin sängyssä ja pelkäsin. Olin joskus kertoillut valheita, joten paatuminen oli jo luultavasti tapahtunut. Tuskin mikään enää pelastaisi seitsenvuotiasta pojansieluani.
Neljännellä luokalla vietimme leirikouluviikon Högsåran saaressa suomenruotsalaisten lasten kanssa. Iltadiskossa leikimme tutustumisleikkiä, jossa meidät jaettiin pareihin ja poikien oli käärittävä tytöt mahdollisimman nopeasti vessapaperiin, vähän kuin improvisoidut muumiot. Leikki ei lisännyt ymmärrystäni tyttöjen sisäisestä elämästä.
Seitsemännen alussa opinto-ohjaaja haastatteli meidät henkilökohtaisesti. Hän kyseli harrastuksista ja lemmikeistä. Sanoin käyväni karatessa ja hoitavani marsuani. Opo sanoi tyytyväisenä, että pojalle oli hyväksi oppia ilmaisemaan hellyydentunteita, siitä olisi apua seurustelussa ja avioliitossa. Ihmettelin hiljaa, pitikö minun noin vain siirtyä marsusta vaimoon ja miten selviytyisin siitä.
Biologiassa katsoimme ruotsalaisen Lennart Nilssonin kuvaaman Elämän ihme -valistuselokuvan. Naislukija puhui arvoituksellisia ”monimutkaisista pariutumisen rituaaleista”, ja kohta tuijotimme epäuskoisina lämpökamerakuvaa paisuvasta peniksestä, villisti roiskuvia siittiöitä ja hedelmöittyvää munasolua. Mehän tahdoimme tietää, mitä tapahtui ennen kuin tähän päästiin.
Kun koulun ulkopuolinen ihmissuhdeoppini koostui viisitoistavuotiaana salaa televisiosta katsotusta Emmanuellesta, Philip Rothin Portnoyn taudista ja Speden naisen logiikka -sketseistä, ei ole ihme, että ensimmäiset parisuhteeni olivat katastrofeja.
Nykyään suomalaisen seksuaalikasvatuksen sanotaan olevan kansainvälistä huippua ja tukevan kotikasvatusta monipuolisesti. Silti esimerkiksi viimevuotinen Mannerheimin Lastensuojeluliiton varusmieskysely piirsi rujon kuvan nuorten miesten parisuhdekäsityksistä: väkivaltaa, uhkailua, kontrollointia, nöyryyttämistä ja tunteista vaikenemista. Jotain oli jäänyt oppimatta joko kotona, koulussa tai molemmissa.
En ihmettele. Oma reilun vuosikymmenen takainen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan koulutukseni jätti lähes täysin huomiotta seksuaalisuuteen ja parisuhteisiin liittyvien aiheiden tuntikäsittelyn, vaikka ne ovat keskeisiä länsimaisen kirjallisuuden perinteessä ja askarruttavat koululaisia paljon tulisemmin kuin kirjallisuuden tyylikaudet tai verbioppi.
Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita uusitaan parhaillaan. OPS-luonnos mainitsee yhtenä opetuksen arvoperustana sukupuolisensitiivisyyden ja tavoitteina muun muassa itsestä huolehtimisen ja arjen taidot. Lukiessani luonnosta mietin, olisiko Suomessa poliittisesti mahdotonta kirjata opetustavoitteeksi ”toisesta huolehtimista”. Koettaisiinko se valtiovallan tungetteluksi yksityiselämään ja kotien kasvatusvastuun vähättelyksi?
Omasta nelikymppisen miehen näkökulmastani tuntuu silti, että itsestä huolehtimisen oppi lopulta melko helposti verrattuna toisesta huolehtimiseen. ■
1 Seksivalistusklassikko Elämän ihme YouTubesta hakusanoilla The Miracle of Life, samoin jatko-osa Life’s Greatest Miracle. Tietoa kehonsisäisen kuvauksen pioneerista: lennartnilsson.com.
2 Väestöliitto on juuri julkaissut Poikanäkökulma seksuaalikasvatukseen – kasvattajan opas -teoksen. Amerikkalaisnuorten seurusteluvaikeuksia kuvaa Donna Freitaksen kirja The End of Sex: How Hookup Culture is leaving a Generation Unhappy, Sexually Unfulfilled, and Confused About Intimacy.
3 Opetussuunnitelman perusteet ovat kommentoitavissa Opetushallituksen OPS-2016-sivuilla 15.4.–15.5.2014.
