Poika nojaa kyynärpäällä pulpettiin, lepuuttaa päätään kämmentään vasten ja seuraa katseellaan luokan seinällä repsottavaa karttaa. Katse koukkaa Pohjoismaiden rannikoilta Keski-Eurooppaan. On iltapäivän viimeinen tunti. Tunnelma on pysähtynyt.

Tuntia on enää viisi minuuttia jäljellä. Viisari raksahtelee seinällä, opettaja mumisee kotitehtävät.

Kun summeri lopulta soi, luokka ponkaisee ylös. Tuolit raapivat lattiaa, vetoketjut vinkuvat. Opettaja harppoo ovelle ja toivottaa turvallista kotimatkaa.

Silloin poika lähtee. Syöksyy luokasta naulakoille, kietaisee takin harteille, survoo kengät jalkaansa, juoksee portaat alas, tyrkkää lasioven selälleen ja säntää koulun pihalle. Muistissa on sormet niskassa ja korvaan kuiskattu uhkaus: ”Koulun jälkeen…” 

On päästävä karkuun, ennen kuin ne muut ehtivät pihalle.

Tästä kohtauksesta se kaikki alkoi.

Loppukesällä 2017 Antti Rönkä käveli Lahden Aleksanterinkatua. Oli lomapäivä kesätöistä. Jossakin vaiheessa kadun vilinä alkoi ahdistaa: tuntui, että ihmiset katsovat. Miksi ne katsovat?

Lopulta Rönkä käveli kirjakauppaan, osti vihon ja päätyi puistonpenkille kirjoittamaan mietteitään. Syntyi kohtaus pienestä pojasta, joka istuu luokassa ja odottaa levottomin mielin tunnin loppumista.

Muistiinpanosta syntyi romaani Jalat ilmassa, jonka Gummerus julkaisi elokuussa koulujen alkamispäivänä.

Kirja kertoo koulukiusaamisen jättämistä syvistä haavoista ja läheisyyden kaipuusta, mutta myös siitä, miten toisen ihmisen hyväksyvä katse voi keventää taakkaa ja antaa laastaria haavoihin.

Pääosassa on parikymppinen Aaro. Hän aloittaa yliopisto-opinnot vieraassa kaupungissa. Opiskelijatoverit ovat ystävällisiä, mutta Aaro tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Hänen on vaikea uskoa, että kukaan oikeasti haluaisi hänen tulevan mukaan baariin tai että vastakkaisen sukupuolen osoittamat tunteet voisivat olla aitoja. Koko ajan Aaro odottaa, kuka ensimmäisenä sivaltaa, pilkkaa, loukkaa.

Röngän esikoisromaani kuvaa viiltävän tarkasti, millaista on kantaa häpeän taakkaa vuosikaudet ja miten koulukiusaaminen voi rikkoa sisältä jotakin, jota vielä aikuisenakin joutuu korjaamaan.

Romaani on autofiktiivinen, eli tapahtumat ja paikat osuvat osittain kirjailijan itsensä elämään. Kyse ei kuitenkaan ole omaelämäkerrasta, vaan kaunokirjallisesta teoksesta.

– Omat kokemukseni ovat vain rakennuspalikoita Aaron tarinaan, Rönkä sanoo.

Tosin Aaron tavoin Anttikaan ei mielellään muistele omia kouluaikojaan – ei etenkään ala-astetta.

Kaksikymmentäkolmevuotias Antti Rönkä on kotoisin Vääksystä. Perheeseen kuuluu äiti ja isä, 18-vuotias abivuottaan viettävä pikkusisko sekä Ressu-niminen villakoira.

Kirjallisuus tulee Röngälle verenperintönä, sillä hänen isänsä on kirjailija Petri Tamminen. Vuonna 2006 Tamminen nousi Enon opetukset -romaanillaan Finlandia-ehdokkaaksi.

Ensimmäiset tarinansa Rönkä kirjoitti jo seitsemänvuotiaana. Musiikki ja kirjallisuus kilpailivat pitkään keskenään, poika aloitti pianonsoiton kymmenvuotiaana ja mietti lukioon asti, lähtisikö muusikon uralle.

– Lopulta kirjoittaminen alkoi tuntua luontevammalta. Mutta en tiedä, olisinko näin nuorena julkaissut, jos kotona ei olisi ollut lukemiseen ja kirjoittamiseen kannustavaa ilmapiiriä.

Ja taas kerran löytyy niitä, jotka ovat sitä mieltä, että ”isä varmasti auttoi, sai lapsi etuoikeutetun ohituskaistan kustantamoon”.

Kirja päätyi julkaistavaksi täysin sattumalta. Tamminen ja Rönkä aloittivat kirjeenvaihdon, jonka aiheena oli kirjoittaminen. He lähettivät klassisia paperisia kirjeitä, ei sähköposteja. Joskus Rönkä liitti omaan kirjeeseen pätkän Aaron tarinaa, jota samaan aikaan työsti.

Petri-isä alkoi miettiä, josko kirjeenvaihdosta syntyisi kirja ja lähetti sen näytille Otavaan.

Kustannustoimittaja Niina Miettinen kiinnostui Antti Röngän kirjeessä olevasta romaaninpätkästä. Hän kysyi, saisiko nähdä koko käsikirjoituksen.

”Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja tsemppijulisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain.”

Rönkä miettii hetken, miten tarinan aloittaisi.

– Vääksy on pieni paikka, 5 000 asukasta. Samat suvut ovat asuneet siellä sukupolvien ajan, ja ainakaan 2000-luvun alussa siellä ei vielä ollut isompien kaupunkien ongelmia. Painottaisin, että itse Vääksyä vastaan minulla ei ole mitään. Siellä on ihania ihmisiä, ja se on kaunis, turvallinen paikka kasvaa – mutta piirit ovat pienet. Samat ihmiset pyörivät niin koulussa, harrastuksissa kuin kaupoissa.

Antti Rönkä oli parivuotias, kun perhe muutti Helsingistä Vääksyyn. Ensin kaikki meni hyvin, mutta esikoulussa herkkä ja hiljainen taiteilijaperheen lapsi alkoi erottua muista.

– En osannut mennä mukaan poikien kuulasotiin ja painileikkeihin. Minusta tuli silmätikku, enkä osannut puolustautua. Alistuin.

Esikoulusta sama porukka siirtyi ala-asteelle ja pysyi yhdessä seuraavat kuusi vuotta, yläasteen alkuun. Heti koulutien alussa luokassa jaettiin näkymättömät roolit – ja niitä ei sen jälkeen rikottu. Röngän rooli oli sama kuin esikoulussa.

Kirjassa Aaron kiusaajina on kolme poikaa, joilla ei oikeassa maailmassa ole suoraa esikuvaa. Antin kimpussa oli luokan poikaporukka, jossa oli muutama pomohahmo. Tytöt pysyttelivät etäällä, puolustivat joskus.

Tilanteen teki ikäväksi se, ettei Antti halunnut kenenkään tietävän kiusaamisesta. Asia hävetti.

– Yksittäisiä tilanteita tuli esiin tai saatoin kotona vähättelevään sävyyn kertoa jotakin, mutta koskaan en halunnut kertoa koko totuutta. Jos sen olisi sanonut ääneen, siitä olisi tullut enemmän totta.

– Vaikeita asioita on joskus vaikea sanoa ääneen. Tämä on tyypillistä jopa aikuisille, jotka kokevat tai ovat kokeneet väkivaltaa, etenkin jos väkivalta on ollut seksuaalista. Asian mieltää niin, että on häpeä joutua kohteeksi, Rönkä muistuttaa.

Opettajat eivät tienneet tai tajunneet kokonaiskuvaa: kiusaamisen vakavuutta ja laajuutta. Jos jokin tilanne tuli esiin, se toki käsiteltiin. ”Nyt pyydät anteeksi” ja siinä se.

– Yksittäisen kiusaamistilanteen ratkaiseminen auttaa vain hetkeksi. Koska mikään ei muuta luokan dynamiikkaa, roolijako jää edelleen voimaan, ja tulee uusi tilanne. Yksittäinen tapaus on vain jäävuoren huippu, syyt ovat paljon syvemmällä.

Koulukiusaamiseen liitetään myös liian helposti stereotypioita. Aina kyseessä ei ole hämärässä käytävässä oleva rinki, jonka keskellä seisoo hintelä poika. Kiusattu voi olla kuka tahansa, ja syyt voivat olla millaisia tahansa.

– Näen menestyneen oloisen ihmisen ja ajattelen, että tuolla menee ja on mennyt elämässä kaikki nappiin – ja sitten se sanoo, että minuakin kiusattiin koulussa. Se siitä stereotypiasta.

Kirjan pienet yksityiskohdat ovat paikoin hyytäviä. Aaro esimerkiksi tarkkailee luennollaan hengitystään, ettei se vaan – taas – häiritse muita.

– Halusin, että takaumien lukeminen tuntuu pahalta, niin tuntuu kiusaaminenkin. Halusin tehdä takaumista sellaisia, ettei kukaan ohittaisi niitä olankohautuksella.

”Jatkan vaellustani, kohtaan kymmeniä vieraita katseita, kunnes joku huutaa nimeni ja minusta tuntuu kuin ohimolleni painettaisiin pistooli.”

Oliko kirjan kirjoittaminen terapiaa vai puukon kääntämistä haavassa?

– Jos kirja olisi terapiaprojekti, sitä ei olisi julkaistu. Toki tuli myös käännettyä puukkoa haavassa, mutta kirjassa on silti toiveikas loppu.

– Mutta se, että kirjoittaa tuollaisia asioita marraskuisena yönä yksinään jyväskyläläisessä yksiössä… kyllä siinä päänsä sekaisin saa. Kirjoittamisen vastapainoksi kävin lenkillä. Välillä piti hakea vähän happea, Rönkä naurahtaa.

”Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy.”

Antti Rönkä on komea ja raamikas nuorimies, joka kääntää katseita.

–  Usein kiusaamiseen hakee syytä myös omasta ulkonäöstään. Pituus on ollut minulle vaikea asia, koska en haluaisi erottua. Ristiriitaisesti myös pidän siitä: yleisurheilu antoi aikanaan fyysisyyttä, joten eipä hirveästi pelota kävellä yksin öisin Lahden kaduilla, Rönkä miettii.

Kirjassa Aaro kompensoi asiaa ostamalla kalliita vaatteita: ”Merkit suojelevat, merkit hyvittävät kaikki puutteeni ja heikkoutueni. Merkit ovat haarniskani.”

– Se on yksi keino löytää hyväksyntää. Jos ulkoinen habitus on kunnossa, kukaan ei näe rikkinäiseen sydämeen. Maailma on nykyään visuaalinen, joten myös miesten ja poikien ulkonäköpaineet ovat kasvaneet. Se, miltä näytät jossakin Tinderissä tai Instassa, on kaikki, mitä olet. Raadollista.

Yläaste oli jo helpompi, sillä kiusaajaporukka hajosi. Rönkä harrasti urheilua ja musiikkia, ja kiusaaminen oli satunnaisempaa.

– Mutta eivät nekään mitään hyviä vuosia olleet, Rönkä sanoo.

Sen jälkeen edessä oli lukio Lahden yhteiskoulussa.

– Ensimmäisen vuoden olin aivan lukossa, sillä ihmisiin luottaminen oli vaikeaa. Oli korjaava kokemus, että lukiosta löytyi samanhenkisiä kavereita. Nyt yliopistossa on taas erilaista, sillä kaikki ovat vähän yksin ja ikähaarukka iso. Laitoin myös Aaron yliopistoon, koska se on maailma, jonka tunnen.

Monet ovat jo kysyneet, mitä Rönkä ajattelee siitä, jos lapsuuden kiusaajat lukevat kirjan.

– En ole katkera, ei tämä ole kostoretki. En edes ajattele kiusaajia. Enkä usko, että ne lukevat kirjan – tai jos lukevat, sillä ei ole mitään väliä. Lapset ovat lapsia, ihmiset muuttuvat, ei kiusaajillakaan asiat olleet hyvin.

– Kenelläkään ei taida olla tyhjentävää vastausta, koska kiusaaminen on niin monisyinen asia. Siellä, missä ihmisiä kokoontuu, on aina ongelmia. Mutta ehkä jokainen voisi aamuisin miettiä, miten minä toimin tänään, että kaikilla olisi hyvä olla, Antti Rönkä sanoo.

– Monella kiusatulla on harha, että maailma on sellainen kuin se on pahimmillaan koulun pihalla. Se ei ole totta. Koulun ulkopuolella on se oikea maailma, joka on kuitenkin aina kiusattujen puolella.

Kursivoidut tekstit Antti Röngän romaanista Jalat ilmassa (Gummerus).

Päivitetty 23.9.2020 – Ilmestynyt 20.8.2019