Image

Kotona Kosovo Polje

1

Uhriutumisessa ja pahuudessa on samoja piirteitä, kirjoittaa Veera Luoma-aho.
Kuvat Anja Reponen

Kun elää perhe-elämää, johon kuuluu pieniä lapsia, on aina hyvä pysähtyä miettimään hetkeksi Kosovo Poljen taistelua.

Pyhän Vituksen päivänä 1389 serbit hävisivät taistelun osmaneille. Sankarillinen tappio on yhä osa serbien tarinaa itsestään. Se sai serbialaiset tuntemaan itsensä uhreiksi vielä 600 vuotta myöhemmin.

Joskus perheillä on omat Kosovo Poljensa. Toinen oli viisi päivää työmatkalla, kun kotona sairastettiin rotavirus, ja se kaivelee yhä – Kosovo Polje!

Kun oikein käpertyy miettimään omia kosovopoljejaan, ymmärtää hyvin, että uhriuden tunteen varaan on rakennettu kokonaisia kansallisia identiteettejä.

Uhriutuminen on kamala, itseä pienentävä tunne. Uhriutuja on liian kiintynyt omaan uhriuteensa päästääkseen tunteistaan irti.

Uhriutuja on juuttunut ajatukseen siitä, että on tullut kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Vastuu omasta elämästä on sysätty toisille: kumppanille, vanhemmille, pomolle, jollekin ihmisryhmälle.

Itseään säälivä näkee syyllisen itsessään ja tekee siitä ison numeron. Uhriutuja taas tekee itsestään pienemmän kuin onkaan – mutta rakentaa samalla väsymättä viholliskuvia. Uhri-identiteetin takana on kyvyttömyyttä empatiaan ja muiden ymmärtämiseen. Itseään alati säälivä on rasittava. Uhriutuja voi olla pelottava.

Uhriutumisessa on jotain, joka muistuttaa pahuutta. Etenkin, jos ihmisellä on valtaa ja voimaa mutta silti uhrin identiteetti. Tällaiselle uhriutujalle voi toki hymähdellä: hän on kuin rooliinsa jo liian vanha virpoja, joka kiertää palmusunnuntaina naapurustoa pyytäen suklaamunia. Tekeytyminen itseään pienemmäksi saa hänet vaikuttamaan herttaisen sijaan naurettavalta ja ahneelta.

Mutta uhriutumista ei voi ohittaa olankohatuksella, sillä siinä on jotain, joka sytyttää toimimaan. Onko mikään nimittäin tuotteliaampi tunne kuin oikeutettu viha?

Vuonna 2010 Stanfordin yliopistossa tutkittiin, miten uhriutumisen tunne vaikuttaa käyttäytymiseen. Koehenkilöt jaettiin kahteen ryhmään. Toiseen ryhmään kuuluvien oli kirjoitettava hetkestä, jona he kokivat itsensä tylsistyneiksi. Toiselta ryhmältä pyydettiin teksti tilanteesta, jossa he olivat kokeneet tulleensa loukatuksi tai kohdelluksi epäreilusti. Tämän jälkeen koehenkilöitä pyydettiin auttamaan tutkijoita pienessä, yksinkertaisessa tehtävässä. Ne, jotka olivat kirjoittaneet epäreiluuden hetkistään, auttoivat 26 prosenttia vähemmän todennäköisesti.

Ainakin uhriutumisessa on pahuuden potentiaali.

Joidenkin mielestä elämme uhriutumiskulttuurissa. Se on ehkä liioittelua. Monissa asioissa olemme vasta ymmärtäneet uhreiksi ne, joiden annoimme aiemmin syyttää itseään.

Uhriutumiskulttuurista puhuttaessa osoitetaan usein sormella ryhmiä, jotka ovat valmiiksi alakynnessä. Kun he ovat viimein avanneet suunsa, heitä syytetään loukkaantuviksi lumiuhiutaleiksi. Ja erikoisen kierteen kautta siitä, joka tönii heikommassa asemassa olevaa, voikin tulla jonkinlainen uhriutumiskulttuurin uhri.

Maailmassa on kuitenkin ihan todellisia uhreja. Uhriutujaa nämä uhrit harmittavat. Uhriutujan omat ongelmat ovat muita tärkeämpiä, eikä hän halua suhteuttaa niitä muuhun. Aidot uhrit voivat herättää hänessä jopa vihaa – hehän kilpailevat samasta uhriuden ilmatilasta, jonka uhriutuja on kovalla työllä itselleen taistellut. Uhri kun saa sitä, mitä uhriutuja ei pysty itse muille antamaan: huomiota, kuuntelua ja empatiaa.

Uhriutumisella käytetään valtaa etenkin, kun mukaan lietsotaan kolmas osapuoli. Siksi uhriutumisen mekanismeja olisi hyvä ymmärtää paremmin. Ainakin yhteiskunnalliselle keskustelulle uhriutuminen on myrkkyä. Se on keino tehdä maailmasta mustavalkoinen sanomatta sitä varsinaisesti ääneen. Me, muut, hyvät, pahat.

Mikä tahansa voi leimahtaa Kosovo Poljeksi.

Mutta parisuhteessa se on vain metafora. Politiikassa se voi olla todellisuutta.

Julkaistu: 9.5.2019