Apu

Kotkan puutarhaparatiisi nousi öljysäiliöiden varjosta

Kotkan puutarhaparatiisi nousi öljysäiliöiden varjosta
Vuonna 1983 Kotkaan palkattiin kaupunginpuutarhuriksi Heikki Laaksonen. Hän näki ankeassa satama- ja teollisuuskaupungissa mahdollisuuksia johonkin paljon parempaan. Tie ei ollut mutkaton, mutta nykyään Kotkassa on Suomen kauneimmat ja palkituimmat puistot.

Ajatus pitää olla paperilla, mutta paikka on nähtävä omin silmin.

Eräänä päivänä 2000-luvun alussa Kotkan kaupunginpuutarhuri, puutarhaneuvos Heikki Laaksonen seisoskeli merituulen tuiverruksessa Kotkansaaren eteläosassa sijaitsevan Katariinanniemen öljysataman kalliolla ja katseli avomerelle. Kaukana taivaanrannassa häämötti Venäjän puolelle jatkosodassa jäänyt Suursaari ohuena profiilina.

Helmikuussa 2020 Viherympäristöliitto ry myönsi Kotkan kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksoselle Elämäntyö-stipendin.

Paikka huokui historiaa. Edessä aukeavalla merialueella Ruotsin ja Venäjän laivastot taistelivat aikanaan Ruotsinsalmen herruudesta kahdesti, kesällä 1789 ja 1790. Jälkimmäinen taistelu oli katastrofi Venäjälle: Ruotsi upotti Katariina Suuren laivaston lähes kokonaan. Sen seurauksena keisarinna rakennutti merilinnoituksia, joista muodostui lopulta Ruotsinsalmen linnoituskaupunki – nykyisen Kotkan edeltäjä.

Niemenkärki kaavoitettiin jo vuonna 1917 puistoalueeksi, mutta 1930-luvulla sinne alettiin kaupunkilaisten harmiksi rakentaa öljysatamaa. Kaupunginarkkitehti suuttui asiasta niin perin pohjin, että erosi virastaan ja muutti pois kaupungista. Taloudelliset paineet ratkaisivat, sillä niemen kärkeen johtaa avomereltä luonnollinen syväväylä. Lopulta satamassa oli peräti 56 säiliötä, ja niissä pystyttiin varastoimaan yhteensä 400000 kuutiota öljyä ja bensiiniä.

Satoja vuosia vanhoja muureja purettiin

Raha ajoi historian ohi, ja 1950-luvulla Oy Shell Ab sai luvan laajentaa säiliöitään niemenkärjessä sijaitsevan, 1700-luvun loppupuolella rakennetun Fort Katarinan linnoitusraunion alueelle. Osa muureista ja yhdysvalleista jopa purettiin säiliöiden alta.

Siellä Laaksonen seisoi katselemassa valtavia öljysäiliöitä sekä maata, johon lähes 70 vuoden ajan oli kaadettu öljyä ja liuotinaineita.

Tarvoite oli muuttaa paikka puistoksi. Joku toinen olisi juossut karkuun, Heikki Laaksoselle niemenkärki merkitsi haastetta – ja mahdollisuutta.

Kilometrin päässä Kotkan keskustasta sijaitsee saari nimeltä Kuusinen. Siellä toimii muun muassa kalasatama. Saarelle johtavan aallonmurtajan päälle rakennettu tie on nimetty vuonna 1990 kuolleen Juha ”Junnu” Vainion mukaan. Kadulle on pystytetty 26 riimikiveä, joihin on ikuistettu Vainion laajasta tuotannosta ikivihreitä sanoituksia. Leski ja lapset tekivät riimivalinnat.

Heikki Laaksonen pysäyttää auton kadun alkupäähän ja osoittaa penkkejä.

– Tuossa kohtaa penkalla tapasi seisoskella rantaparlamentti, iäkkäämpiä miehiä. Kävin kerran ehdottamassa, että mitä jos laitettaisiin teille penkit. Myöhemmin kehuivat, että tulipa hyvät penkit.

Juha Vainion kadulla on Suomen kulttuurirahaston rahoittama, kuvanveistäjä Olli Mantereen teos Laivarautaa, Euroopan ääni – Tono d’Europa.

Kadun puolivälissä sijaitsee Suomen kulttuurirahaston rahoittama, kuvanveistäjä Olli Mantereen teos Laivarautaa, Euroopan ääni – Tono d’Europa. Se on tehty sata vuotta vanhan tukkiproomun kylkipaloista, ja se soi viidellä eri sävelellä. Se oli osana Suomi 100 -tapahtumia. Vuonna 2017 teos oli näytteillä Merikeskus Vellamon venehallissa, jossa järjestettiin konsertti. Kymin Sinfonietta kantaesitti Marko Puron orkesterille ja terässoittimelle säveltämän teoksen Laivarautaa. Valtavaa terässoitinta paukutti orkesterin lyömäsoitintaiteilija Vladimir Belov.

– Ajattelin, että tämä olisi hyvä loppusijoituspaikka veistokselle, Laaksonen miettii.

Veistoksen vieressä kasvaa hentoinen saarni. Silläkin on tarinansa: joka vuosi Kaupunginpuutarhurien seura kokoontuu ja istuttaa tilaisuuden päätteeksi yhden puun. Laaksonen valitsi saarnen ja istutuspaikaksi Juha Vainon kadun Vainion Yksinäinen saarnipuu -kappaleen mukaan.

Tällaista on kulkea puistoissa kaupunginpuutarhurin kanssa. Jokaiseen niemeen, notkoon, kiveen ja puuhun liittyy jokin tarina: ”Näetkö tuon huvimajan. Eräässä valokuvassa vuodelta 1888 oli satamassa samanlainen lipunmyyntikoju. Otin kattorakenteen siitä.”

Kotkalainen Heikki Laaksonen opiskeli lukion jälkeen puutarha-alan perustutkinnon, sitten hän suoritti maisema-arkkitehtuurin opintoja ja teki alan töitä Amerikassa. Sen jälkeen edessä olivat suunnitteluhortonomin opinnot, ja lopulta mies muutti Osloon. Kun Kotkan kaupunki etsi kaupunginpuutarhuria, Laaksonen päätti hakea paikkaa. Taustalla oli ajatus, että muutaman vuoden pesti julkisella puolella olisi hyvää meriittiä omalle suunnittelutoimistolle, jonka mies ajatteli avata Helsinkiin. Muutama vuosi venähti lähes neljäksikymmeneksi.

Kun maan nuorin kaupunginpuutarhuri aloitti toimessaan vuonna 1983, harmaa ja ankea satama- ja teollisuuskaupunki Kotka tunnettiin lähinnä Meripäivistä ja merimieskapakka Kairosta. Puistoihin ja viheralueisiin käytettiin budjettivaroja vain vähän, ja se näkyi kaupungin yleisilmeessä. Kaupungissa oli silti potentiaalia.

Laaksonen oli fiksu ja aloitti pienesti kirjaston edustasta, siellä oli lähinnä kuoppainen nurmikko. Paikka kaivettiin auki ja nurmikko korvattiin näyttävillä istutuksilla. Alueesta tuli nätti. Pienillä, myönteistä palautetta saaneilla teoilla puistotoimi alkoi saada huomiota, ja sitä mukaa resurssit kasvoivat.

Tammisotilaat vartioivat 1790-luvulla uponneen venäläisen sotalaivan tykkiä.

Sitten Laaksonen iski silmänsä Sapokkaan.

Haisevasta lietelammesta tuli menestystarina

Kaupungin ydinkeskustassa sijaitseva Sapokanlahti oli ruma, saastunut ja melkein umpeenkasvanut haiseva lietelampi, jossa turistit saivat leikkiä veneillä Ruotsinsalmen meritaistelua ja ampua toisiaan tennispalloilla. Alueelle suunniteltiin merirosvohenkistä puuhamaata. Laaksonen teki Sapokan vesipuiston yleissuunnitelman vuonna 1987, mikä oli lähinnä torjuntasuunnitelma puuhamaalle. Hankkeesta luovuttiin.

Sapokan aluetta nykyään.

Kaupungissa oli totuttu rakentamaan puistoja parillasadallatuhannella markalla. Sapokkaa varten Laaksonen tarvitsi kaksi miljoonaa markkaa neljänä vuonna peräkkäin. Hän puhui rahoitusta kolme vuotta, ja lopulta se onnistui, useita niksejä käyttäen. Yksi oli korjata alueelta pieni rannanpätkä, mikä sai myönteistä huomiota.

Aloitusrahoitus saatiin vuonna 1990. Lammesta imuruopattiin noin 5000 kuutiota pohjamutaa ja vedenpintaa nostettiin patoamalla 30 senttiä. Nykyään siellä uiskentelee karppeja sekä muutama lähes parimetrinen sampi.

Rekat kuskasivat puistoon valtavia määriä vanhasta puutalokotkasta talteen otettua sokkelikiveä. Laaksonen oli innostunut suomalaisesta graniitista jo Amerikassa, koska sitä oli vain harvalla varaa käyttää. Meillä sitä on metsät täynnä. Suunnittelun elementeiksi nousivat vesi, kasvillisuus, kivi ja valaistus. Laaksonen tiesi sanomattakin, että jos Sapokka epäonnistuu, puutarhatoimen budjetissa ei sen jälkeen puhuttaisi enää miljoonista eikä hänen myöskään kannattaisi jatkaa virassaan.

Sillä aikaa, kun kaupunkilaiset raivosivat rahankäytöstä, Laaksonen kaivautti Pookinmäen kallion esiin. Se oli norjalaisten sahatyömiesten 1900-luvun alussa perustaman hyppyrimäen alastulorinne. Sen tilalle alkoi muotoutua 20 metriä korkea vesiputous.

Elettiin syvintä lamaa, ja budjetista otettiin yllättäen miljoona pois. Samaan aikaan tarvittiin tarkkaa tietoa ja mitoitusta putouksen pumpuille. Laaksonen pyysi pelastuslaitoksen kaluston vesiputouksen päälle laskemaan vettä putoukseen ja samalla tarkistamaan, millä voimalla sitä tarvitaan. Paikalla oli myös tiedotusvälineitä. Kun putouksesta alkoi vyöryä sata litraa vettä sekunnissa, seuraavan päivän lehdessä oli komea kuva vesiputouksesta ja alla teksti: ”Tällainen se voisi olla”. Kaupunginjohtaja palautti rahat budjettiin.

Sapokanlahti oli saastunut ja melkein umpeenkasvanut haiseva lietelampi. Nykyään se on Suomen palkituin puisto. Katso kuvat ennen ja jälkeen:

Riski kannatti ottaa. Vesipuistosta ja sen putouksesta tuli valtava menestys, ja se muutti kaupungin suhtautumisen viheralueisiin.

Sapokan vesiputous on Kotkan upeimpia nähtävyyksiä.

Ikimännyt ja siirtolohkareet saivat jäädä

Sapokan merenpuoleisessa osassa on säilytetty alkuperäistä kasvillisuutta, vanhoja mäntyjä ja tervaleppiä. Niiden seuraksi on istutettu muun muassa alppiruusuja. Vesi virtaa alueen pienissä puroissa ja lammikoissa. 

– Yhtään ikimäntyä ei ole kaadettu eikä ainuttakaan siirtolohkaretta räjäytetty, Laaksonen sanoo ja katselee ympärilleen. Hymähtää sitten.

– Ihmiset ovat aika vieraantuneita luonnosta. Minulta on muutamaankin kertaan kysytty, miten te olette saaneet nuo valtavat siirtolohkareet tänne puistoon paikan päälle. Vastasin, että ovat olleet täällä jokusen miljoona vuotta.

Puiston kaupunginpuoleisessa osassa sijaitsee ruusuterassi ja kivikkopuutarha. Vuonna 2016 sinne perustettiin taiteilijaprofessori Eero Hiirosen aukio ja pystytettiin ruostumattomasta teräksestä tehdyt teokset Vesitorso, Veden vartija, Vedestä lähtenyt ja Veden neito. Lapset bongailevat mielellään Hannele Kyläpään eläinaiheisia pronssiveistoksia, joita on siellä täällä toistakymmentä. Merirosvotaisteluiden liejulammesta tuli Suomen palkituin puisto.

Kotkassa on viheralueita yhteensä noin 1400 hehtaaria, ja niistä rakennettuja puistoja noin 170 hehtaaria. Kaupungin puistotoimessa työskentelee vuodenajasta riippuen 50–90 työntekijää.

– Puistotoimella on erinomaista kokonaisosaamista, joka alkaa suunnittelusta ja päätyy rakentamisen kautta kunnossapitoon. Yksin ei pysty muuta kuin puhumaan, eli kiitos kuuluu aina koko tiimille, Laaksonen sanoo. 

Jokainen puisto on erilainen

Jokainen puisto kertoo eri tarinan, ja siihen on syynsä. Ruotsin Enköping on Pohjoismaiden johtava sipulikukka- ja perennakaupunki. Siellä Laaksonen havahtui, että kaikki kaupungin puistot ovat samaa sipulikukkaa ja perennaa. Kotkassa ei tarvitse pelätä, että yhden puiston nähtyään olisi nähnyt ne kaikki.

Sibeliuksenpuisto.

Lehmusesplanadin alkupäässä sijaitseva Sibeliuksenpuisto on hienostunut, puutarha-arkkitehti Paul Olssonin 1930-luvulla suunnittelema muotopuisto, jota hoidetaan huolellisesti. Puistotien varrella sijaitseva Fuksinpuisto taas tunnetaan atsaleaistutuksistaan.

– Puisto on ollut Helsingin Yliopiston kasvinjalostajien koekenttä, kun yliopisto on hakenut professori Peter Tigerstedtin luotsaamana olosuhteisiimme soveltuvia uusia atsalealajikkeita.

Fuksinpuiston atsaleat ovat vaikuttava näky.

Jokipuisto tunnetaan lummelammestaan. Kun Laaksonen aikanaan suunnitteli lampea, hän pyysi apua Helsingin kasvitieteelliseltä puutarhalta: mitä jalolumpeita kannattaisi valita?

– Vastasivat, ettei mitään tietoa, mutta kerro sitten meille, miten kävi. Kun lumpeet olivat talvehtineet neljä vuotta, aloin uskoa, että ne pärjäävät hyvin.

Redutti-yrttipuutarhassa kasvaa vajaa sata erilaista yrtti- ja maustekasvia, Toivo Pekkasen puistossa kukkivat keväisin kymmenet rusokirsikat. Kumparepuisto toimii ulkoilu- ja virkistysalueena. Kaupungin keskustaa halkoo vielä veistospromenadi, jossa neljän kilometrin pituiselle reitille on sijoitettu 50 teosta.

Vanhempi naishenkilö pysähtyy äkkiä Laaksosen eteen.

– Saisiko tuonne pitkälle sivustalle lisää penkkejä? Se on vanhuksille liian pitkä matka kävellä.

Laaksonen pysäytetään kaikkialla, sillä kaikki tunnistavat miehen. Ymmärrettävistä syistä hän viettää kaikki vapaa-ajat mökillään.

Vesipuiston lampi oli aiemmin pelkkä kuoppa. Katso kuvat ennen ja jälkeen:

Noin kahdeksan hehtaarin kokoinen Isopuisto on englantilaistyylinen maisemapuisto, jossa on säilytetty maaston muodot, puusto sekä käyttäjien tekemät polut. Kotkan puistohistoria sai alkunsa juuri Isostapuistosta, kun suuriruhtinas Konstantin antoi istuttaa ensimmäiset jalokuuset rakenteilla olleen Pyhän Nikolaoksen ortodoksisen kirkon ympärille 1700-luvun lopussa. Kirkko valmistui 1801.

Krimin sodan aikana vuonna 1855 englantilaiset hyökkäsivät Kotkaan. Tarina kertoo iäkkään ja äkäisen everstinlesken, Maria Purpurin, pelastaneen kirkon tuhopoltolta. Muori istua jökötti itsepäisesti kirkon vieressä – tai sisällä – ja uhmasi sotilaita. Kirkko säästyi tuholta. Tänään everstinna istuu patsaana kirkon edustalla.

Katso kuvat Pyhän Nikolaoksen kirkon alueesta ennen ja jälkeen:

Konstantinin jalokuusia ei enää ole, sillä kuuset eivät ole pitkäikäisiä. Kirkon edustalla on nykyään yli tuhannen neliömetrin istutusalue, johon väriä tuovat atsaleat, köynnökset sekä kymmenettuhannet kukkasipulit. Puistotoimi testaa erilaisia harvinaisuuksia, muun muassa mangnolioita on istutettu vuosittain. Tänäkin kesänä Isopuisto sai Skoonesta muutaman uuden lajikkeen.

Lopulta päästään Katariinan Meripuistoon. Kahdenkymmenen hehtaarin maisemointityö alkoi vuonna 2004. Kun maa oli puhdas, Laaksonen palautti ympäristön entiselleen: kalliot, linnoitusvallit, niitty ja kivikkoinen ranta kaivettiin esiin. Lisäksi tehtiin valtava nurmialue, joka on vapaasti käytettävissä mihin tahansa, sen vieressä on lammasaitaus. Rauhoittumista kaipaavat saivat mietiskelylabyrintin, lapsille rakennettiin Muumitalo leikkialueineen. Puistossa on myös useita piknikpaikkoja sekä seitsemästä erilaisesta graniittilaadusta koostuva pöytä, jonka ääreen mahtuu jopa 50 henkilöä. 

Monta kertaa Laaksoselle on valitettu, että piknikpaikkojen yli 30 grillistä puuttuvat polttopuut.

– Vakiovastaukseni on, ettei siellä ole makkaraakaan. Että jotakin on tehtävä itsekin.

Kuningastammen yli ei saa nousta

Avaran maiseman keskellä seisoo Kuningastammi ja hallitsee alamaisiaan. Puiston yhdenkään puun ei sallita kasvaa tammea korkeammaksi.

Öljysataman tilalle syntyi paratiisi, Katariinan meripuisto. Maisemaa hallitsee Kuningastammi. Taustalla kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksosen luomat Tammisotilaat.

Kaunein on niemen eteläkärkeen sijaitsevalle luodolle rakennettu ja lääninrovastin siunaama paikka, jossa voi sirotella vainajien tuhkat mereen. Niin on tehty jo yli 2000 kertaa. Pientä saareketta hallitsee 1800-luvun purjelaivasta peräisin oleva valtava ankkuri, joka on symbolina hyvä: se käy kaikenuskoisille ja ateisteille. Lähellä olevan, 1790-luvulla uponneen venäläisen sotalaivan tykkiä vartioi Laaksosen ”lopputyö” – ryhmä tammisotilaita.

– Kymenlaakson museonjohtaja Kirsi Niku tarjosi vuoden 1789–1790 taistelussa uponneiden venäläisten sotalaivojen massiivitammea. Hän ehdotti, että tukit saisivat vaikka arvokkaasti maatua rannalla. Sanoin, että siitä tulisi turhan arvokasta kompostia, ja tukeista tehtiin tammisotilaita. Ne nostettiin pystyyn, ja ne saivat messinkikypärät.

Sotilaita tervataan säännöllisesti, joten ne vahtivat Ruotsinsalmea toivottavasti vielä ainakin sadan vuoden päästä.

Helmikuussa Viherympäristöliitto ry myönsi Heikki Laaksoselle Elämäntyö-stipendin kiitokseksi harmaan teollisuuskaupungin muuttamisesta puistojen ykköskaupungiksi.

– Tosin muutos ei näy pelkästään Kotkassa. Lukemattomat ovat ne ammattiryhmät, jotka ovat hakeneet ajatuksia ja mallia Kotkan puistoista.

Kiitos tuli loppusuoralla, sillä Laaksonen jää kesällä eläkkeelle. Vastuun työstä ottaa väliaikaisesti harteilleen Kotkan puistotyöpäällikkö Ari Väisänen.

Viime kesänä meripuistoon valmistui laaja ja paljon käytetty skeittialue.

Nerokkaita yksityiskohtia

Yksi Laaksosen ylivoimainen piirre on kyky miettiä pieniä yksityiskohtia. Meripuiston grillialueella on vesipiste, josta ihmiset käyvät täyttämässä vesipullojaan. Vesi valuu massiivikivelle, jonka lautasmaisen painanteen Laaksonen keksi syventää kuopaksi. Nyt puistossa on pari paikkaa, joissa koirat voivat käydä juomassa.

Kun kesällä 2019 puistoon valmistui skeittialue, Laaksonen asennutti sinne ilmaisen kännykänlatauspisteen. Nyt yksikään skeittipuiston pikkujannu ei voi enää sanoa äidilleen, ettei voinut soittaa, koska kännykän akku oli tyhjä.

Kotkan puistojen palkinnot

  • Sapokan vesipuisto: Suomen paras ulkovalaistuskohde 1993, Vuoden ympäristörakenne 1994 ja Suomen paras kivityökohde 1996.
  • Keskuskadun lehmusespanadin peruskunnostus: Vuoden ympäristörakenne 2001.
  • Veistospromenadi: Pro Sculptura -mitali 2004.
  • Katariinan Meripuisto: Vuoden ympäristörakenne -palkinto sekä Euroopan viherrakentajien järjestön ELCAn Trend Award -palkinto 2012.  
  • Karhulan Jokipuisto: Vuoden ympäristörakenne 2015.
  • Sapokan Vesipuistolle, Katariinan Meripuistolle ja Jokipuistolle myönnettiin Green Flag Award -tunnukset v. 2019.
  • Vuonna 2014 Kotkasta tuli Suomen seitsemäs kansallinen kaupunkipuisto. Muut sijaitsevat Hämeenlinnassa, Porissa, Heinolassa, Hangossa, Porvoossa, Turussa ja Forssassa.
Julkaistu: 23.6.2020
Kommentoi »