Yritimme jakaa kotityöt, mutta päädyin solvaamaan miestäni – Miksi nainen joutuu aina tekemään enemmän?

The Atlanticin alkuperäisen, englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä.

Kuume sentään nousi jo perjantaina. Näin typerästi ajattelin, kun yhdeksän kuukauden ikäiselle pojalleni Evanille tuli 39 asteen kuume haettuani hänet päiväkodista. Hänellä olisi siis kolme päivää aikaa toipua ennen päiväkotiin palaamista maanantaina.

Kun kuume kohosi lauantaina 40 asteeseen, mieheni ja minä aloimme huolestua, ja kun kuume jatkui sunnuntaina, veimme hänet päivystykseen. Evanilla todettiin korvatulehdus ja hänelle määrättiin antibiootteja, joiden piti vaikuttaa ”päivässä tai parissa”.

Meiltä jäisi siis yksi työpäivä väliin. Onneksi työpaikkamme joustavat tällaisissa tilanteissa.

Paitsi että tiistaina Evanilla oli edelleen kuumetta. Hänen korvatulehduksensa ei ollut parantunut – se oli itse asiassa vain pahentunut niin, että hän kieltäytyi syömästä tai juomasta ja huusi aina, kun laskimme hänet makuulle. Keskiviikkona lääkäri vaihtoi antibiootin uuteen. Sinä perjantaina, vain 48 tunnin päästä, minun oli tarkoitus mennä äänittämään äänikirjaani studiolle, jonka kustantajani oli jo varannut ja maksanut.

Ennen Evanin syntymää olimme keskustelleet aviomieheni Richin kanssa tällaisista hätätilanteista käyttämällä suosittua Fair Play -järjestelmää, jonka tarkoituksena on auttaa pariskuntia kotitöiden jakamisessa erityisen kirjan ja korttien avulla. Fair Play on suunniteltu auttamaan heteroseksuaalisissa suhteissa eläviä naisia siirtämään kotitöitä kumppanilleen, sillä naiset tavallisesti tekevät enemmän kognitiivista ja fyysistä työtä kotona.

Richin tehtävänä oli tutkia varavaihtoehtoja lastenhoidolle niitä väistämättömiä tilanteita varten, jolloin poikamme sairastuisi eikä voisi mennä päiväkotiin. Rich ei kuitenkaan koskaan tutkinut näitä vaihtoehtoja.

Ennen lasten hankkimista ihmiset eivät ymmärrä, että vanhemmuus on kuin monimutkaisen sotilasoperaation johtamista samalla kun yrität käydä töissä ja ylläpitää uraasi. Rich oli ajatellut, että varavaihtoehdolle ei tulisi tarvetta, ja koska minä olin uupunut, raskaana ja minulla oli miljoona muuta asiaa hoidettavana, en tehnyt tutkimusta hänen puolestaan. Ja niin päädyimme tähän tilanteeseen.

Kun Evanin kuumetta oli kestänyt neljä päivää ja syötimme hänelle nestemäistä parasetamolia ruiskulla kahdelta aamuyöllä, Rich kysyi minulta: ”Mitä me oikein teemme?” Vastasinkin hänelle hyvin järkevästi: ”En tiedä, mulkku! Mitä helvettiä me tosiaan teemme?”

Olin noudattanut pop-feministigurujen neuvoja arjen askareiden hallitsemiseksi. Olin yrittänyt keventää henkistä taakkaani siirtämällä tietyt askareet ja vastuun niistä miehelleni. Ainoa ongelma tässä kaikessa on se, että jos puolisosi ei hoida tehtäviään, järjestelmä ei toimi.

Fair Playn kirjoittajan Eve Rodskyn, minun ja luultavasti monien muidenkin naisten mielestä ongelma ovat miehet. Vaikka aviomiehemme tai miespuoliset kumppanimme olisivat kuinka valistuneita, he eivät tajua, mitä kaikkea kotona pitäisi tehdä, he unohtavat tehdä sen tai he eivät tiedä, miten se tehdään. Tämän takia naisen on toimittava projektipäällikkönä ja muistuttaa miestä puhdistamaan lastenhuoneen ilmankostutin tai hakemaan lapselle välipalaa, ja niin edelleen ja niin edelleen, niin kauan kunnes kuolema teidät erottaa.

Fair Play tarjoaa teoriassa hyvän ratkaisun. Vuoden 2019 bestseller-kirja sisältää 100 kortin pakan, jonka pariskunnan on tarkoitus jakaa keskenään. Kortit sisältävät perheen kaikki mahdolliset askareet syntymäpäivälahjojen ostamisesta tiskaamiseen ja roskien viemiseen. Vaikka kortit eivät menisikään täysin tasan, jaon pitäisi tuntua tasapuoliselta. Rodskyn mukaan miehen pitäisi ottaa vähintään 21 korttia hoitaakseen. Hän neuvoo, että korteista ja niiden omistajista on helppo pitää kirjaa Trello-ohjelman avulla.

Kummankin on otettava kortista täysi ”omistajuus”, eli huolehdittava siihen liittyvästä ”ideoinnista, suunnittelusta ja toteutuksesta”. Henkilö, joka on vastuussa kodin pintojen puhdistamisesta, myös etsii puhdistusaineen ja käyttää sitä.

Ihmisillä on tietysti erilaisia käsityksiä siitä, mitä ”siisti” tarkoittaa, ja naisilla on usein korkeammat vaatimukset siisteyden ja huolellisuuden suhteen. Lapsettomat sinkkunaiset käyttävät tavallisesti enemmän aikaa kotitöihin kuin lapsettomat sinkkumiehet.

Rodsky käsittelee tätä ongelmaa ”huolellisuuden vähimmäistason” käsitteen kautta. Ideana on, että pariskunta sopii etukäteen kunkin askareen vaatimasta perustasosta. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos sovitun vähimmäistason mukaan säilytysrasiat on pinottava siististi, niistä ei saa tehdä Huojuvaa tornia. (Rodsky ei kuitenkaan pahemmin käsittele sitä, mitä tehdä tilanteessa, jossa pariskunta ei saa sovittua vähimmäistasosta tai jos toinen osapuoli ei yllä tälle tasolle.) Tätä järjestelmää pidetään yllä säännöllisillä tarkastuksilla puolison kanssa, joissa arvioidaan, miten asiat sujuvat ja kortit jaetaan tarvittaessa uudelleen.

Täytyy myöntää, että tämä kuulostaa enemmän konsulttiyhtiön toiminnalta kuin rakkaudelta, ja ystäväni sanoikin näiden säännöllisten tarkastusten olevan ”äärimmäisen epäseksikkäitä”. Tästä huolimatta sadattuhannet ihmiset ovat kuitenkin ostaneet kirjan tai kortit. Monet pariskunnat tuntuvat todella tarvitsevan keinoja kotitöistä ja niiden jakamisesta keskustelemiseen, ja Rodsky tarjoaa tällaisen keinon.

Rodsky on naimisissa oleva kolmen lapsen äiti, joka asuu Los Angelesissa. Hän työskenteli asianajajana ja neuvojana hyväntekeväisyysjärjestöille ennen Fair Playn kehittämistä. Hän kertoo saaneensa idean Fair Play -kirjaan kiirehtiessään eräänä päivänä ulos ovesta eväspussin, postipaketin, palautettavien lastenkenkien ja asiakassopimuksen kanssa – kirjaimellisesti kädet täynnä – kun hän sai mieheltään tekstiviestin, jossa tämä kysyi: ”Unohditko mustikat?” Hänellä oli tuhat asiaa tehtävänä, mutta ilmeisesti hänen olisi pitänyt hoitaa vielä mustikatkin.

Rodsky tajusi siinä hetkessä, että hän oli menestyksekkäästä urastaan huolimatta ”oletusvanhempi, jonka vastuulla oli kaikki mustikoiden ostamisesta koko perheen arkielämän suunnitteluun, kun taas mieheni ... toimi lähinnä apulaisena.”

Hän haastatteli satoja pariskuntia ja uppoutui kotitöiden jakoa koskevaan tutkimukseen kirjaa varten. Hän teki havaintoja, joista kuullessaan moni nainen olisi valmis polttamaan rintaliivinsä ja liittymään lesbokommuuniin. Miehet inhoavat nalkutusta, mutta Rodsky sanoo kirjassaan, että haastatteluissa miehet myönsivät odottavansa vaimonsa kertovan, mitä kotona pitää tehdä. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että naiset tekevät paljon enemmän palkatonta työtä – kotitöitä ja lastenhoitoa – kuin miehet, vaikka molemmat työskentelisivät kodin ulkopuolella.

Rodsky siteeraa tutkimusta, jonka mukaan tasa-arvoisiksi itsensä mieltävien pariskuntien saatua lapsen miehet vähentävät kotitöiden määrää viidellä tunnilla viikossa. Osittain tämän eron vuoksi työssäkäyvien naisten tulot laskevat keskimäärin puoleen lasten hankkimisen jälkeen.

Tässä kohtaa on helppo ajatella ”eivät kaikki miehet ole tuollaisia”, mutta valitettavasti hyvin monet ovat. Useat persoonallisuuspiirteisiin liittyvät tutkimukset osoittavat, että naiset saavat enemmän pisteitä kahdesta tunnollisuuteen liittyvästä osa-alueesta: järjestelmällisyydestä ja velvollisuudentunnosta. Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa sitä, että naiset panostavat siisteyteen miehiä enemmän, ja he myös kiinnittävän enemmän huomiota kodin sääntöihin ja rakenteisiin.

Tälle ilmiölle on monia erilaisia selityksiä. Voi olla, että naisia opetetaan jo pikkutytöistä lähtien olemaan siistimpiä ja järjestelmällisempiä, ja aikuisiässä he saavat enemmän kritiikkiä osakseen kuin miehet, jos heidän kotinsa on epäsiisti. Tällaiset yhteiskunnalliset asenteet ovat saattaneet vaikuttaa myös omaan tunnollisuuteeni: Vanhempani ovat maahanmuuttajia, jotka eivät tietääkseni ole käyneet yhdelläkään sukupuolentutkimuksen kurssilla.

Kun kerroin äidilleni Fair Play -järjestelmästä, hän sanoi: ”Tuo on täyttä hölynpölyä. Miehet eivät tiedä, miten toimia lasten kanssa. Etenkään sinun miehesi.”

Voi myös olla, että koska naiset joutuvat tekemään paljon enemmän työtä lastenhankintaan liittyen raskauden, synnytyksen ja usein myös imetyksen myötä, he tuntevat olevansa myös enemmän vastuussa lapsesta. Äidit saattavat kiinnittää isiä paljon enemmän huomiota lapsiinsa ja heidän erilaisiin tarpeisiinsa ja taipumuksiinsa.

Miehillä on myös usein naisia parempi palkkataso, joten kun on päätettävä, kumman työt jäävät tauolle lapsen takia, vastaus on yleensä naisen. Rodskyn mukaan eräs isä sanoi näin: ”Olen todella ylpeä siitä, kuinka hyvin vaimoni osaa yhdistää hänen perhe-elämänsä ja työnsä.” Hänen perhe-elämänsä.

Kuulin Fair Play -järjestelmästä koronapandemian aikana ja ajattelin, että se voisi auttaa ratkaisemaan Richin ja minun välillä jo vuosia kyteneen kotityöriidan. Muutamaa viikkoa myöhemmin olimme lukeneet kirjan, ostaneet kortit ja lisänneet viikoittaiset tarkastukset Google-kalentereihimme. Se toimi jonkin aikaa. Tultuani raskaaksi minulla oli kuitenkin äkillinen tarve esimerkiksi tutkia lastenvaunujen ja matkarattaiden eroa, toisin kuin Richillä. Näin ollen meidän oli käytännössä mahdotonta jakaa askareet reilusti. Evanin synnyttyä siitä tuli oikeasti mahdotonta.

Tässä muutama tuhansista esimerkeistä: Richin vastuulla oli lattioiden pitäminen siistinä, mutta hän ei muistanut tehdä sitä, jos en pyytänyt häntä erikseen. Palkkasimme siivoojan. Hän unohti maksaa siivoojalle. Siivooja lähetti minulle tekstiviestin, jossa hän kysyi maksusta. Richin piti viedä Evan lääkärin vastaanotolle (jonka minä olin varannut), mutta hän unohti Evanin vaipat. Toivoin salaa mielessäni, että Evan saisi ripulin odotushuoneessa, jotta Rich oppisi läksynsä.

Ehkä nämä ovat vain minun ja mieheni henkilökohtaisia heikkouksia. Mutta laajempi järjestelmä – oikeastaan mikä tahansa tämänkaltainen järjestelmä – murenee helposti pariskuntien alta modernin elämän paineiden keskellä, etenkin jos pari asuu kaukana sukulaisistaan.

Otetaan esimerkkitilanne, jossa olet vastuussa ruoanlaitosta, mutta tarvitsetkin apua toteutuksessa – esimerkiksi perunoiden kuorimisessa – tärkeän työpuhelun vuoksi. Rodskyn mukaan tässä tapauksessa pitäisi pyytää apua ”joltakin kyläyhteisön jäseneltä, joka ei ole kumppanisi.”

Ongelmana on tietenkin se, että minulla ja monilla muilla äideillä ei ole tällaista kyläyhteisöä. Vanhempani asuvat lentomatkan päässä. Richin vanhemmat ovat kuolleet. Meillä ei ole muita sukulaisia lähistöllä, ja useimmat ystävämme asuvat tunnin ajomatkan päässä. Annan usein Richille tehtäviä, jotka olisivat periaatteessa minun vastuullani, koska minulla on kirjaimellisesti itkevä vauva sylissäni eikä lähettyvillä ole ketään muuta auttamassa.

Rodsky tuntuu kuitenkin suhtautuvan hyvin empaattisesti ihmisiin, joilla ei ole aikaa tai rahaa täydellisen kotitalouden ylläpitoon. Hän on itse yksinhuoltajaäidin kasvattama, ja he olivat taloudellisesti niin ahtaalla, että heidän täytyi käyttää roskapusseja tavaroidensa kuljettamiseen. Hän kertoi minulle, että kun hän meni yöllä keittiöön hakemaan vammaiselle veljelleen vettä, hän sulki silmänsä hetkeksi antaakseen torakoille aikaa hajaantua likaisten astioiden joukosta.

Puhelimessa Rodsky ehdotti, että kyläyhteisö voisi tarkoittaa vaikkapa seinänaapuria tai lähikaupan ystävällistä vartijaa – näihin ihmisiin hänen oma äitinsä turvautui toisinaan Rodskyn ollessa nuori. En kuitenkaan tunne naapureitani tai lähikaupan myyjiä tarpeeksi hyvin tehdäkseni samoin.

Meillä on ollut Richin kanssa ongelmia myös huolellisuuden vähimmäistason suhteen. Kerran Rich yritti vakuuttaa minulle, että lattioita ei tarvitse luututa: ”Ei niiden tarvitse olla puhtaita!” Rodsky ehdottaa, että tällaisissa tilanteissa olisi ”neuvoteltava yhdessä kodin järkevästä siisteystasosta”, hieman samalla tavalla kuin oikeuskäytännössä puhutaan ”järkevän ja huolellisen henkilön” käsitteestä.

Ongelmana on kuitenkin se, että meidän kodissamme – ja monissa muissa – ei ole tuomaria tai valamiehistöä. Toimimme itse sekä syyttäjinä että puolustusasianajajina, eikä tuomiota ole näkyvissä.

Etelä-Kalifornian yliopiston tutkijoiden hiljattain tekemässä Fair Play -järjestelmää koskevassa tutkimuksessa todettiin, että järjestelmä kyllä toimii – ainakin sellaisten pariskuntien keskuudessa, jotka oikeasti hyödynsivät sitä. Fair Play -ohjelman loppuun asti suorittaneiden ja sen avulla kotityöt tasapuolisemmin jakaneiden osallistujien mielenterveys kohentui, uupumus väheni ja parisuhteen laatu parani.

Ongelma on kuitenkin seuraava: vain noin neljäsosa osallistujista oikeasti suoritti Fair Play -ohjelman loppuun. Darby Saxbe, Etelä-Kalifornian yliopiston psykologi ja kyseisen tutkimuksen tekijä, arveli että osallistujat saattoivat keskeyttää ohjelman sen vuoksi, että he eivät maksaneet siitä eivätkä aktiivisesti itse hakeutuneet sen pariin, vaan heille tarjottiin sitä ulkopuolelta. Tai kenties heillä ei ollut vanhemmuuden ja kotitöiden aiheuttaman taakan vuoksi tarpeeksi aikaa vanhemmuuteen ja kotitöihin liittyvien askareiden jakamiseen.

Saxbe kuitenkin kehottaa pariskuntia kokeilemaan ohjelmaa, erityisesti ennen lasten hankkimista. ”Tiedämme, että kotitöiden epätasainen jakautuminen on merkittävä syy naisille erota puolisostaan, mutta ratkaisut tähän ongelmaan puuttuvat”, hän sanoo.

Allison Daminger, kotitöiden jakautumista Wisconsinin yliopistossa tutkiva sosiologi, kertoi suosittelevansa Fair Play -ohjelmaa ihmisille, joilla on vaikeuksia kodin askareiden hallinnan kanssa. Mutta ohjelman pariin hakeutuvilla ihmisillä on usein ongelmia ”ylikuormituksen kanssa ja ehkä konflikteja parisuhteessaan.” Juuri nämä asiat estävät Fair Play -järjestelmän toteuttamisen.

Kysyin Rodskylta, mitä voisin tehdä, jos kumppanini ei yksinkertaisesti hoida korttien mukaisia tehtäviään, sillä törmäsimme juuri tähän ongelmaan jatkuvasti mieheni kanssa. Rodsky vastasi, että osapuoli, joka noudattaa kortteja ja hoitaa niissä kuvatut tehtävät, ei osaa asettaa kunnolla rajojaan.

”Hän ei ole vielä tehnyt päänsä sisäistä työtä ymmärtääkseen, mitä rajat tarkoittavat”, hän sanoo. ”Mitä hän on valmis hyväksymään?” Rodsky sanoo, että hänelle rajojen asettaminen tarkoitti sitä, että hän sanoi miehelleen: ”En halua enää elää näin.”

Minä olen kuitenkin valmis elämään näin. En aio erota miehestäni, koska tehtävää on liikaa. Tällä hetkellä apulainen ei ole yhtä hyvä kuin kanssakuski, mutta sekin on parempi kuin ei mitään. Ja kun emme riitele puhdistusliinoista, pidämme kyllä toisistamme.

Daminger ehdotti myös ”syvällistä pohdintaa” ymmärtääkseni, miksi (hypoteettinen) aviomies (mutta todellisuudessa minun aviomieheni) ei hoida omaa osuuttaan. Damingerin mukaan syynä saattaa olla se, että ”sinulla ja kumppanillasi on hyvin erilaiset tavoitteet ja aikomukset.”

”Jos näin on, askareiden jakamiseen tarkoitetut järjestelmät eivät todennäköisesti toimi kovin hyvin”, hän sanoo.

Pyydettyäni Richiltä kommenttia hän sanoi tämän artikkelin olevan ”erittäin hyvä” ja ”riemastuttava”, mutta hän myönsi myös, että hänellä on ”hyvin erilainen käsitys siitä, mitä puhdas ja likainen tarkoittavat.” Hän myös huomautti, että hän puhdistaa pyytämättä ”roska-astian kannen sisä- ja ulkopuolelta.” Sitten ajauduimmekin riitaan siitä, kuinka usein hän luuttuaa lattian pyytämättä.

Mitä enemmän puhuin Rodskyn ja Damingerin kanssa, sitä pahemmalta minusta tuntui. Minusta tuntui pahalta siksi, että minulla oli epätäydellinen aviomies ja epätäydellinen elämä. Miksi en tuntenut naapuriani niin hyvin, että hän olisi osa kyläyhteisöäni? Miksi menin naimisiin sotkuisen miehen kanssa, joka ei luuttua lattiaa? Miksi hankin lapsen, jos en osaa asettaa rajoja enkä edes omista Trello-tiliä?

Tulin siihen johtopäätökseen, että Rich ja minä emme vain ole kovin yhteensopivia näiden asioiden suhteen, ja että yhteensopivuuden käsitteleminen ja parantaminen vaatisi valtavan määrän pariterapiaa, johon meillä ei ole aikaa juuri nyt.

Sen sijaan käytämme strategiaa, josta Rodsky ei pitäisi. Minä käskytän Richiä, ja hän tekee mitä käsken, ainakin useimmiten ja joten kuten. Rich ei ymmärrä Evanin tarpeita samalla tavalla kuin minä, ja niiden selittäminen hänelle olisi liian vaivalloista.

Olen nirsompi ja siistimpi kuin hän, ja näin tulee luultavasti aina olemaan. Rodskyn mielestä tällainen ajattelu ”edistää omaa sortoani”. Minun mielestäni se auttaa lastamme selviytymään yläkouluun yhtenä kappaleena.

Asiaan liittyy kuitenkin toinenkin tekijä. Tuon pelottavan ja kuumeisen viikon aikana pyyhin Evanin otsaa kylmällä pyyhkeellä tuntikausia, ja koska imettäminen sattui hänen korviinsa, annoin hänelle rintamaitoa kupista – tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän joi maitoa muusta kuin pullosta.

Minun oli myönnettävä, että osa minusta nautti hänen hellimisestään ja hänen ahdinkonsa lievittämisestä – vaikka teoriassa olisikin ollut Richin vuoro hoitaa lasta. Se oli henkistä, emotionaalista ja fyysistä työtä, josta ei maksettu palkkaa, mutta josta minä nautin jollakin tasolla.

Se ei ollut reilua. Mutta elämä harvoin on.

©2025 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.