Vimpeli. Piskuinen kunta eteläisellä Pohjanmaalla, järviseuduksi kutsutulla alueella Lappajärven itärannalla. Yritteliäällä ja maanviljelijöiden hallitsemalla seudulla Vimpeli on vahvasti duunarivetoinen poikkeus. Työpaikkojen katoaminen hirvittää ja protestia on ilmassa: eduskuntavaaleissa peräti 48,2 prosenttia uurnilla käyneistä antoi äänensä perussuomalaisille.

Mutta viime syksynä Vimpelissä ei oltu köyhiä eikä kipeitä. Vimpelin Veto, kunnan ylpeys, voitti pesäpallon Suomen mestaruuden 45 vuoden tauon jälkeen. Jo edellisvuosina oli päästy lähelle, huuma oli paisunut, ja viimeisessä finaaliottelussa Kouvolaa vastaan lataus purkautui.

Vimpeli pääsi sinne, minne Vimpelin kaltaiset kunnat pääsevät vain harvoin: otsikoihin. Eikä nyt ollut kyse tehtaiden alasajosta vaan sankariteoista. Jokeri Jere Dahlströmin ratkaisulyönti palkittiin Suomen urheilugaalassa vuoden 2010 sykähdyttävimpänä urheiluhetkenä. Koko Vimpeli-ilmiö oli ehdolla vuoden urheilukulttuuriteoksi.

Se palkinto meni Pihtiputaan keihäskarnevaaleille, mutta urheilu­kulttuurista Vimpelissä voidaan todella puhua: 3 000 asukkaan kunnassa yleisökeskiarvo oli viime kaudella 2 500. Jos helsinkiläiset sitoutuisivat kotijoukkueeseensa yhtä vahvasti, HJK:n peleissä olisi 400 000 katsojaa.

Muistoja pesiksestä, osa 1.

Kevät. Toukokuun alku. Koulun alapiha. Vasta äsken talven alta paljastunut kenttä, viimeiset lumiläikät sen varjoisimmassa nurkassa. Verkkoaita ja sen takana vanhainkoti; verkkoaidassa reikä, josta pallo mahtuu livahtamaan.

Kierot puumailat korissa. Mailoista irtoilevat tikut. Eristysnauhakerrokset mailojen päässä. Sadoissa käsissä löystyneet räpylät, edellisen käyttäjän hiestä kosteat. Pelimiehen elkeet: iskut nyrkillä räpylän koppaan.

Kunujaot. Kuninkaat, ne jotka saavat valita. Perintöprinssit, ne jotka valitaan ensimmäisellä kierroksella. Siedettävä massa, sitten pohjasakka. Viimeiseksi jääneiden kiemurtelu. Heidän maahan lasketut katseensa.

Ulkopeli. Puolittaiset kopit, väärään kohtaan osuneet pallot. Kyynelten pidättely. Iskuista kihelmöivä kämmen.

Sisävuoro. Lukkarin lippalakki. Hänen televisiosta opittu tuijotuksensa. Ensimmäinen ohilyönti. Toinen ohilyönti, pettymys sen jälkeen. Liikunnan­opettajan vaikeasti tulkittava ilme.

Näpäytys lähelle rajaa. Juoksu ykköspesälle näpäytyksen turvin. Täpärä pelastautuminen. Yhtä aikaa kaikkiin raajoihin valahtava helpotus.  

Täällä ovat kaikki. Täällä on Eero Lehtola, äskettäin eläkkeelle jäänyt taksikuski, yllään Vedon sinivalkoinen takki ja mestaruutta juhlistava lippa­lakki. Mikko Peltola, vuoden 1965 Suomen mestari ja vuoden 1968 lyöjäkuningas. Reijo Makkonen ja Jorma Lumio, Lapualta saapuneet Vimpelin kannattajat. Matti Lehto, entinen opettaja ja vasemmistolainen kunnallispoliitikko, joka hänkin on pelannut Vimpelin paidassa 60-luvun alussa.

Kylän miehet valmistautuvat Pub Sopupelissä kauden ensimmäiseen kotiotteluun Koskenkorvaa vastaan. Joukkoon mahtuu sulassa sovussa myös Harri Vatuli, puhelias ilmajokinen, joka ilmoittaa kannattavansa päivän ottelussa vierasjoukkue Koskenkorvaa. Koskenkorva edustaa kuulemma sitä aitoa, oikeaa Etelä-Pohjanmaata, johon Vimpeli ei aitojen ja oikeiden eteläpohjalaisten mielestä kuulu. Viime vuoden finaalissa, sitten kun vastassa oli etelän ja Kymenlaakson Kouvola, Vimpelistä tuli kyllä koko Pohjanmaan joukkue.

Toukokuisen pyhäpäivän tunnelmaa voisi luonnehtia leppoisaksi. Vimpe­li­­­­läiset ryhtyvät mielellään juttusille, selventävät pesäpallon hienouksia helsinkiläisille. Paikka sitä paitsi riisuu aseista jo nimellään: turha väittää, ettei pesisväellä olisi itseironiaa.

Mutta niin kuin miehet pubissa muistuttavat, sopupeliä harrastetaan nykyään kokonaan toisissa lajeissa. Kolmessatoista vuodessa rikos on jo vanhentunut, rangaistukset kärsitty, ja samaan aikaan Veikkausliiga rypee omissa singaporelaismausteisissa liemissään. Jos pesismiesten sopupelit olivat amatöörien puuhastelua, jalkapallon vedonlyöntiskandaaleissa on ammattimainen, kansainvälinen vivahde.

Pesäpallolla menee siis juuri nyt hyvin, Suomi-futiksella vähän niin ja näin. Kaikkien mannereurooppalaista jalkapallokulttuuria Suomeen kaipaavien kauhuksi näyttää pahasti siltä, että Superpesis saattaa piestä Veikkausliigan kesän seuratuimpana palloilusarjana. Sanomattakin on selvää, että vimpeliläisiä tulevaisuudenkuva ainoastaan hymyilyttää.

Tahko Pihkala todennäköisesti paheksuisi näitä herroja, jotka sunnuntaina puoliltapäivin istuvat kapakassa kaljatuopin äärellä. Toisaalta nämä miehet eivät istuisi täällä ilman Tahko Pihkalaa.

Pihtiputaan kirkkoherran poika reissasi nuorena miehenä maailmalla. Yhdysvalloissa matkaillessaan hän pistäytyi baseball-ottelussa ja ryhtyi kehittelemään lajista omaa, Suomeen sopivaa versiotaan. Tahkon muita innoittajia olivat ruotsalainen långboll ja Suomessa pelattu kuningaspallo.

Baseballista Tahkolle kelpasivat kotipesä, pesäkilpa, kolmen pesän järjestelmä ja juoksut voiton laskun perusteena. Vaakasyöttöä hän piti suomalaisille liian vaikeana omaksua, mahdotonta sanoa miksi, mutta epäilemättä Tahko tunsi kansansa. Luultavasti Tahko myös pitkästyi amerikka­lais­katsomossa istuessaan, sillä hän kehitti kansallis­pelistämme huo­mattavasti rivakamman. Baseballin tahti on kuin luotu jenkkiperheen verkkaiselle sunnuntaipiknikille: ottelun kuluessa ehtii nauttia hot dogin poikineen ja ottaa vielä välissä vaikka pienet nokoset.

Ensimmäinen nykytyyppisen pesäpallon koepeli pelattiin Kaisaniemen kentällä marraskuussa 1920. Ensimmäisen Suomen mestaruuden vei kaksi vuotta myöhemmin Helsingin Pallonlyöjät. Surullisen kuuluisa Kaisaniemen Tiikerit, kaksi kautta Superpesiksessä 1997–1998 viettänyt ostojoukkue, oli siis ideologisesti mielekäs yritys palauttaa pesäpallo juurilleen.

Toisin kuin usein kuulee väitettävän, Tahko ei suunnitellut lajia sotataitojen harjoittelua varten. Syvästi isänmaallisena miehenä hänellä ei toisaalta ollut mitään sitä vastaan, että sitä tähän tarkoitukseen käytettiin. Juoksu, syöksyminen, heitto, silmän ja käden koordinaatio, yleinen tarkkaavaisuus – pesäpallo oli kuin luotu kehittämään ominaisuuksia, joille rintamalla oli käyttöä.

Sotien jälkeen pesis siirtyi suojeluskunnista siviilimaailmaan. Hiili­murska­kentät vaihtuivat vähitellen hiekkatekonurmiksi, puumailat lasi- ja hiilikuiduksi. Kun Saaren Urheilijoiden sieppari Jari Kettunen toukokuussa 1985 kuoli silmän yläpuolelle osuneeseen laakapalloon, kypärät määrättiin pakollisiksi. Myös termistö muuttui. Kun ennen puhuttiin haavoittumisesta ja kuolemasta, puhutaan nykyään haavoittumisesta ja palosta.

Vuonna 1989 SM-sarja muuttui nykymuotoiseksi Superpesikseksi. Siir­ryttiin mieltä kiihdyttävään pudotuspelijärjestelmään ja uusittiin sääntöjä muutenkin tavalla, josta Tahko ei välttämättä olisi ollut mielissään. Super­vuoropari ja kotiutuslyöntikilpailu kuulostaisivat vanhan liiton miehestä todennäköisesti moderneilta kotkotuksilta.

Mutta maailma muuttuu, peli jatkuu. Ainakin Vimpeli-ilmiöstä Pihkala olisi sitä paitsi vilpittömästi iloinen. Noustaanpas nyt siitä, Tahko ärähtäisi Pub Sopupelin porukalle. Ylös ja ulos, kipin kapin Saarikentälle. On jo aika, ottelu alkaa.

Saarikenttä on nimensä veroinen: vesi ympäröi sitä joka puolelta. Matalat nurmivallit reunustavat tiilenpunaista kenttää. Valleilla kasvaa kevätlehtisiä koivuja. Suomen lippu liehuu vaakasuorassa viileässä touko­kuun tuulessa.

Huipputason pesäpallo on yllättävän nopeaa. Pallo räpsähtelee vikkelästi räpylästä toiseen. Mailat viuhuvat, miehet singahtavat pesille ja lampsivat haavoittuneina takaisin. Kumpikin joukkue pelaa tarkkaa ulkopeliä, kentälle ei todellakaan mennä millä tahansa sutaisulla: lyönnillä, jolla koulu­pelissä tekisi kunnarin, ei täällä pääse edes yrittämään ykköspesälle.

Pesäpallo on myös äänekästä. Ulkokentällä on hiukan hiljaisempaa, mutta sisävuorossa pelaajat huutavat toisilleen käytännössä koko ajan. Vain kaksi miestä on hiljaa, lyöjä ja lukkari: kumpikin tekee omaa työtään meluavan äijälauman ympäröimänä. Pesäpallo on joukkuelaji, jossa yksilö­suoritukset ovat harvinaisen hyvin esillä, jatkuvan tarkastelun ja sitä kautta myös jatkuvan kritiikin alaisina.

Pesis on myös poikkeuksellisen selvästi roolipeli. Niin kuin modernissa yritysorganisaatiossa, jokaisella miehellä kentällä on oma tarkkaan rajattu tonttinsa. Yksi etenee, toinen tekee vaihtolyöntejä, kolmas on erikoistunut pomppuihin. Tiukan paikan erikoismiehinä joukkueessa huseeraavat vielä lyöjäjokerit, sellaiset kuin Koskenkorvan Juha Niemi: lujaa ja tarkasti iskevät miehet, joiden tehtävänä on hoitaa vikkeläkinttuisemmat kentältä kotipesään.

Juha Niemi, 22-vuotias LVI-asentaja Seinäjoelta, on pienen jäävuoren kokoinen kaveri. Juniorilupauksesta on kasvatettu jokerilyöjää jo vuosia, ja vihdoin täsmäase alkaa olla valmis. Niemen tavoitteena on Superpesiksen lyöntikuninkuus ja jopa sarjan hurja lyöntiennätys, 103 juoksua yhdessä kaudessa. Talvikauden aikana hallissa mies on iskenyt yli 10 000 lyöntiä pressuun. Kossun (se on totta kai Koskenkorvan lempinimi, slogan on Kossu iskee – väkevää viihdettä) avauspelissä Joensuuta vastaan Niemi pamautti kaksi kunnaria ja yhdeksän tavallista juoksua.

Ei siis mikään ihme, että Niemen tarttuessa mailaan kotiyleisö valpastuu. Sillä on muutenkin ikävä maine: viime vuoden finaaleissa vimpeliläiset kuulemma jonottivat Saarikentälle tuntikausia ennen ottelun alkua vain päästäkseen vittuilemaan kouvolalaisille jo alkulämmittelyssä. Käy­tännössä koko katsomo, tämä ikä- ja sukupuolijakaumaltaan huomattavan heterogeeninen joukko, on siis yhtä suurta sikakatsomoa. Lempeän näköiset mummotkin hurraavat vahingoniloisina Kossun lyöjien epä­onnistumisille.

Oijoi, yleisö huutaa nyt. Oijoi Juha, keittääkö? Kiehuuko? Juha keittää! Pohjanmaan perunoita! Sulake on lämmin Niemellä! Sulake savuaa Niemi! Tämä tekee Juhalle hyvää kun se sulake lähtee! Koko Saarikenttä hiillostaa isoa miestä, koettelee hermoja, ja Vedon lukkari Hannu Huuskonen viivyttelee syöttöjään niin pitkään että se on jo miltei kiusallista, paiskoo palloa kaikessa rauhassa ykkösvahdille ja siepparille.

Niin käy, että Juhan ase ei laukea. Kaksi lyöntiä menee takalaittomaksi, kolmannella järkäle huitaisee taktisen kopin ja löntystää pakolliset sata metriä pesälle ja takaisin. Lyöjäjokeri lyö, ei juokse. Tyylistä pidetään kiinni, vaikka herja kuinka lentäisi.

Muistoja pesiksestä, osa 2.

Edelleen kevät. Toukokuun loppu. Tai ehkä jo kesä, kesäkuun alku. Omatoimiset iltapelit Hämeenlinnan Poltinahon kentällä. Seka­joukkueet, puhelimella häthätää kootut.

Laiskat lyönnit. Löysät heitot. Kävelyaskeleet pesien välillä. Yleinen vetelehtiminen, istuskelu räpylöiden päällä. Ensimmäiset tupakat. Ensim­mäiset suudelmat.

Pelin yllättävä piristyminen. Täydellinen osuma, lyönti joka läpäisee kentän. Juoksu niin lujaa kuin kintuista lähtee. Kunnari. Riemunkiljahdukset. Yleinen meteli. Kaaos.

Vähitellen viilenevä ilta. Aurinko joka laskee siirtolapuutarhan taakse. Sen viimeiset säteet nurmella. Juoksujen laskun lopettaminen. Pelin spontaani päätös. Hajaantuminen.

Kotimatka polkupyörällä, maila tarakalla. Räpylä remmillä mailanvarressa kiinni. Ulkovaraston jähmeä lukko, oven narahdus kun viskaa mailan paikalleen.

Saarikentän katsomo jatkuu yli virallisten rajojen. Pussi­kalja­osastolla Savonjoen toisella puolella muistellaan vielä viime syksyn loiston hetkiä: juuri sitä vuoden urheilutekoa, kun Jere Dahlströmin ihmelyönti lävisti Kouvolan ulkokentän ja pallo vieri tähän samaiseen vetiseen notkoon. Kaverukset Alpo ja Reijo istuivat luultavasti silloinkin tällä samalla penkereellä, näillä samoilla paikoilla lähikaupan muovikassi jaloissaan.

”Kyllä se oli mahtava lyönti se Jeren viime syksynä kun se mäjäytti jokeen. Silloin minä ajattelin että se on kyllä kultamitali sitten”, Alpo myhäilee.

Koivunrunkojen välistä miehet tähystelevät kentälle ja arvioivat kotijoukkueen peliä. Se näyttää vielä tahmealta, siitä puuttuu entinen loisto; ensimmäinen vuoro päättyi tasan ja Koskenkorva johtaa toista. Usko toiseen perättäiseen mestaruuteen on joentörmällä silti luja.

”Tulloo se. Kyllä se iliman muuta tulloo, vaikka se ei vielä siltä näytä. Nämä on jotenkin jäässä nämä Vimpelin pelaajat”, Alpo arvioi.

”Se on se mestaruuskrapula kun helposti tulloo. Kun on kerran voitettu. Mutta kyllä se peli tästä kohissoo kun kesä tulloo”, Reijo säestää.

Laittomaksi lyöty pallo läjähtää jokeen ja jää veden pinnalle kellumaan. Pari Vedon junioria saapuu kalastamaan sitä haavilla. Pojista on pussikaljakatsomossa enemmän iloa kuin ottelusta, joka jotenkin tuntuu vain lipuvan Alpon ja Reijon käsistä, etenevän kohti loppuaan muistijälkiä jättämättä. Kenties aistittavissa tosiaan on eräänlaista menestyskrapulaa.

Synkäksi mielialaa ei silti voi sanoa. Niin kauan kuin Veto pelaa, niin kauan kuin se edes jotenkin menestyy, taajamassa on toivoa. Alpo, muutenkin juttumies, kysyy haluanko kuulla vitsin.

”Vanha mummo oli tulossa Vedon pelistä. Ajoi polkupyörällä jokeen. Sattui pappi ajamaan siitä ohitse ja totta kai pysähtyi. Kuinka kävi, pappi kysyi. Vimpeli voitti, mummo vastasi.”

Sami Haapakoski. Henri Puputti. Antti Kuusisto. Hannu Huus­konen. Tuomo Lönnmark. Superpesiksen hallitsevan mestarin pelaajaluettelo on täynnä tuntemattomia suuruuksia.

Sattumalta juuri tämän saman sunnuntain iltana Mikko Koivu, Tuomo Ruutu ja kumppanit pelaavat Bratislavassa jääkiekon maailmanmestaruudesta. Miljonääreistä ja NHL-tähdistä, muutenkin mahtavista miehistä, tulee kahdessa ja puolessa tunnissa myös elinikäisiä kansallissankareita.

Kaikki tämä – raha ja palvonta, ihailijakuvat ja kirkuvat fanilaumat, isot otsikot ja arvokkaat sponsorisopimukset – on ikuisesti maailman parhaankin pesäpalloilijan ulottumattomissa. Pesäpalloilijan rajat ovat Suomen rajat, ulkomaille on turha tähyillä. Huiput tienaavat kaudesta kohtuullisen vuosipalkan, mutta Superpesiksen pelaajien keskiansio on 10 000 euron paikkeilla. Sillä ei vielä arvoautoja ostella.

Pesäpalloilijat ovat siis puhtaasti oman kylän poikia, paikallisia kuuluisuuksia; sellaisia kuin kaikki urheilijat olivat joskus ennen. Iso raha on tullut mukaan kuvioihin, sotkenut kaiken, hämärtänyt käsityksemme urheilijoille maksettavista palkkioista ja niiden suuruusluokasta, mutta pesäpallon mittakaava on vielä inhimillinen ja moraalisesti hyväksyttävissä.

Miksi hitossa kenenkään urheilijan pitäisi ansaita palveluksistaan kymmenen miljoonaa dollaria vuodessa? Milloin lakkasimme ihmettelemästä tällaisia summia? Milloin urheilijoista tuli omaan todellisuuteensa eristettyjä yli-ihmisiä, miehiä joita haastatellaan viisi minuuttia valvotuissa olosuhteissa seuran treenikeskuksen pressihuoneessa?

Pesäpalloilijat eivät ole sellaisia. Heitä kannustetaan rehdisti etunimillä. Hieno heitto Hannu! Näppi tulloo Mikko! No niin Jere, superjokeri, anna paukkua! Eikä pesäpalloilijoissa, ainakaan näissä vimpeliläisissä, ole mitään etäistä, ei kerta kaikkiaan minkäänlaisia tähden elkeitä. Viime tingassa voitetun ottelun jälkeen he jäävät hyväntuulisina notkumaan kentälle perheidensä kanssa, nostelevat vauvojaan rattaisiin, syöttelevät omille pojilleen palloa. Tuomarit syövät heidän kanssaan makkaraa ja haastelevat tuomioista. Pelin jälkeinen lehdistötilaisuus on tuttavallisuudessaan liikuttava: kaikki tuntevat toisensa ja käyttäytyvät sen mukaisesti.

Eikä silti ole niin, ettei pelimies saisi ansaitsemaansa arvostusta. Kun Hannu Huuskonen voitetun ottelun jälkeen kävelee Vimpelin kylänraitilla, juttuseuraa riittää. Jos hän tarvitsee sohvaa tai televisiota, hän tuskin maksaa niistä hintalapun mukaan. Vimpeli kiittää. Vimpeli ei unohda omiaan.

Muistoja pesiksestä, osa 3.

Iltapäivä. Sunnuntai. Sälekaihdinten välistä vuotava valo. Pöly joka leijailee huoneessa. Kärpästen surina tuuletusikkunasta.

Televisio auki, valkoinen Finlux. Isä nojatuolissa enemmän velvollisuudentunnosta kuin aidosta halusta. Minä isän seurana paremman tekemisen puutteessa.

Itä–Länsi-ottelu, jälleen kerran. Ottelun täydellinen merkityksettömyys. Sen rituaalinomainen merkitys.

Pysähtynyt tunnelma. Hitaasti vanuvat minuutit. Mehukattia lasista, kenties jäätelö. Kuningatar-Pingviini tai Pähkinä-Topsy.

Hidas syttyminen. Vähitellen yltyvä kannustus. Penkkiurheilun ilo ilman painolastia, ilman kotijoukkuetta, ilman isänmaata. Täydellinen puolueettomuus.

Kuusi vuotta sitten Nurmon Jymy pelasi Superpesiksen finaaleissa Kiteetä vastaan. Silloin Nurmo oli vielä itsenäinen kunta, ei osa suurta Seinäjokea niin kuin nyt. Johtuneeko sitten kuntaliitoksesta, että maineikas seurakin on alamaissa: Veikkaaja-lehti povaa sitä muhkeassa super­pesispaketissaan pomminvarmaksi sarjajumboksi. Kerroin Nurmon erittäin epätodennäköiselle Suomen mestaruudelle on kolmesataa.

Sotkamon Jymy sen sijaan on mestarisuosikki. Seura on Kainuun ylpeys, Superpesiksen todellinen dynastia. Vuoden 1990 jälkeen Sotkamo on voittanut 12 mestaruutta, seitsemän himmeämpää mitalia ja jäänyt kokonaan palkintosijojen ulkopuolelle vain kaksi kertaa. Vimpeli-ilmiöstä säikähtäneinä sotkamolaiset ovat putsanneet pöydän siirtomarkkinoilla ja koonneet kovemman joukkueen kuin koskaan.

Jymyt kohtaavat toisensa Nurmon kotikentällä kello viideltä iltapäivällä, puolitoista tuntia Vedon ja Kossun ottelun päättymisen jälkeen. Pesäpallostadion sijaitsee perusmodernin kerrostalolähiön kupeessa, kivenheiton päässä Prismasta ja Citymarketista. Sen nimi on Skaala-areena. Sisäänkäynnin molemmille puolille on ripustettu prameat lakanat, joissa kotijoukkueen pelaajat irvistelevät ja lupaavat iskeä vastustajat kumoon.

Yleisökin on kaupunkilaisen näköistä, vähemmän persoonallista ja paremmin pukeutunutta kuin Vimpelissä. Kotipesän takana katsomon parhailla paikoilla istuu Jymy-veteraanien rivistö, joka jakaa säälimätöntä palautetta nuorelle joukkueelle. Mitä ihmettä varten se piti maahan heittää? Ei ei ei, nousoo kaikki ilmaan! Ei ne osaa pojat. Ei osaa.

Kun herroilta sitten kysyy joukkueen tulevaisuudesta, tuomio on armollisempi. Kehityskykyinen porukka, tiedä mitä tässä kesän mittaan rupiaa tapahtumaan. Eikös se 2013 vasta ole tarkotus olla iskussa? Toisella puoliajalla nuorukaiset sitä paitsi piristyvät, laittavat Sotkamon jo helppoon voittoon tuudittautuneen tähtisikermän hetkeksi ahtaalle. Papat riemuitsevat melkein samaan tapaan kuin kotiyleisö Saarikentällä: Ottaako Kainuun poikaa hermoihin kans vaik niiden pitäis olla niin vahvoja!

Ei mahda mitään, villin Vimpelin jälkeen kaikki tuntuu vain jotenkin laimealta. Tarjolla on keskinkertaista urheiluviihdettä asianmukaisissa puitteissa, ei mitään sen enempää. Joku Jymyn johtoportaasta on selvästi käynyt Hartwall Areenalla imemässä Hjallikselta nyky­aikaisia markkinointioppeja, mutta onko se oikea tie? Eteläpohjalainen pesisyleisö kuulemma suorastaan vieroksuu Nurmon kotikenttää, eikä mikään ihme, minäkin vieroksun sitä. Se on epäpaikka. Se on kulissi. Se ei ole oikein mitään.

Ehkä pesäpallon ei pitäisi yrittää olla jotain, mitä se ei luontaisesti ole. Ei siis suurta, kiiltävää ja nykyaikaista, samanlaista kuin jalkapallo ja jääkiekko – pikemminkin sympaattista ja aavistuksen nukka­vierua, helposti lähestyttävää ja häpeilemättä maalaista. Eikö siinä piile pesäpallon markkinarako tässä muutenkin kaikin tavoin kadonnutta aikaa etsivässä, takaisin kohtuun käpertyvässä Suomessa? Jos perussuomalaiset pystyivät tunkeutumaan pääkaupunkiseudulle, miksei pesäpallo pystyisi samaan?

Epäreilu rinnastus, pyydän anteeksi. Niin sanoi Matti Lehtokin viimeisinä sanoinaan Pub Sopupelin terassilla: pesäpalloon ei sotketa politiikkaa. Kun vimpeliläiset ylittävät Saarikentälle johtavan sillan, poliittiset mielipiteet jäävät siihen sillanpieleen.

Pesäpallo on silti syvästi suomalainen peli, avainlipun arvoinen tuote. Nuorelle kaupunkilaiselle se on jännittävä yhdistelmä – samaan aikaan läheinen ja etäinen, sekä tuttu että vieras. Kansallispeli joka kilpaurheiluna ei yhdistä kansaa, pikemminkin jakaa sen, mutta joka muistojen tasolla kuuluu kaikille. Minun muistoni pesiksestä eivät ole yksin minun, ne ovat sukupolvikokemuksia. Pesäpallon nostalgiapotentiaali on rajaton.

Toisin kuin äkkiseltään voisi luulla, pesäpallolla on turvattu tulevaisuus. Toisin kuin mikään toinen joukkuepeli se on onnistunut sementoimaan paikkansa koulujen opetussuunnitelmassa. Tuttu opettaja espoolaiselta yläasteelta vakuuttaa, että pesistä pelataan kuten ennen, vapusta Suvivirteen saakka. Perinteinen opettajat vastaan oppilaat -ottelu järjestetään joka vuosi. Kun opettaja tekee saman tien nopean gallupin, kysyy seiskaluokkalaisilta käytävällä kuinka moni pitää pesiksestä, puolet käsistä nousee.

Puolet on paljon. Kyse on sentään kolmetoistavuotiaista murkuista, jotka lähtökohtaisesti eivät pidä mistään. Espoolaisista teineistä, vuonna 1997 syntyneistä arvoituksellisista esikaupunki-ihmisistä, joiden siteet elävään maaseutuun ovat katkenneet kauan sitten ja joille Tahko Pihkalan aikainen Suomi on science fictioniin vertautuvaa esihistoriaa.

Kuitenkin pesis kelpaa heille. Kuitenkin he suuresti protestoimatta, ehkä jopa suhteellisen tyytyväisinä sujauttavat räpylät kaupunkilaisiin käsiinsä ja viskovat palloa toukokuun auringossa. Jotkut heistä ehkä jopa twiittaavat tai mesettävät pihapelit kasaan, sekin on mahdollista – pesäpallon sekajoukkueissa piilee sukupuolisen kohtaamisen lupaus, joka tekee pesiksestä erityisesti varhaiseen teini-ikään sopivan pelin.

Ajatus pesäpalloilevista espoolaisteineistä tuntuu lohdulliselta. Muistot pesiksestä, sekä hyvät että huonot, saavat joka kevät jatkoa, siirtyvät ja monistuvat yhä uusille sukupolville. Pesis elää, koska lähes jokaisella meistä on siihen henkilökohtainen, lihas- ja tunnemuistiin painunut kosketus. Me muistamme miltä tuntuu, kun pallo osuu kipeästi keskelle reittä.

Pesäpallo on hivenen hassu laji, muualta tuotu ja kotitarpeisiin tuunattu. Huippu-urheiluna se on tuomittu ikuiseen pienuuteen maailmassa, jossa enää vain suuruus tekee vaikutuksen.

Silti tai juuri siksi pesäpallo todella on kansallispeli sanan varsinaisessa merkityksessä. Meidän peli, kokonaan omamme. Peli, jota kukaan muu ei taatusti halua ja jota siksi ei tarvitse muualle edes tyrkyttää. Niitä harvoja asioita, jotka voimme tässä globaalissa todellisuudessa yksinoikeudella omistaa.

Image 6-7/2011