Image

Kotini on linnani

Kotini on linnani

Toimittaja muutti arkionnen kulisseihin kesän asuntomessualueelle.Onko sinulla unelmakoti, kysyy sisustuslehti. Nostan katseeni lehdestä vessan tummakaakeliseen seinään.
Teksti Tero Kartastenpää
Kuvat Jukka Salminen
Mainos

Lavuaarin vieressä seisoo lintuveistos ja nurkkaan on aseteltu savikulhot. Vieressä aukeaa kynttilöin koristeltu walk in closet -huoneeni ja takana kajastaa beige makuuhuone. Nyökytän päätäni. Omakotitaloni on täynnä ylellistä tilallisuutta.

Tuntuu kuin olisin imeytynyt sisälle sisustuslehden virheettömimpään aukeamaan – jos niissä vain joskus näytettäisiin pöntöllä istuva asukas.

Asuntomessutaloni on kuin tehty sisustuslehteä varten, ja niin kai se onkin. Se on ajanmukainen ja miellyttää silmää. Pinnat kiiltävät uutuuttaan. Silti unelmassa asuminen ei ole aivan mutkatonta.

Missä on vessaharja?

Olen aina vihannut ja rakastanut asuntomessuja. Harhailin messutalojen käytävillä pehmis kädessä heti kävelemään opittuani, kun rakennushullut vanhempani hakivat jokavuotista inspiraatiotaan. Jotkut tuttuni käyvät asuntonäytöissä, koska haluavat vakoilla tavallisia koteja. Asuntomessuilla saman saa tehdä ilman häpeilyä ja syyllisyyden tuntoa.

Myönnän, että messuvierailuihin liittyy ylimielistäkin hekottelua unelmarumballe. On hykerryttävää salakuunnella, miten miehet väittelevät suihkutilan kaakeloinnista ja vaimot vieressä arvostelevat sohvia. Toisaalta kaiken jonotuksen takana on haave ilman ironiaa: halu löytää hyvä koti.

En ole koskaan ajatellut, että voisin muuttaa asumaan johonkin esittelytaloista. Ne ovat kalliita, usein jopa 100 000 euroa hintavampia kuin alueen normaalit asunnot. Unelmat ovat useimmiten myös muuten kaukana, ainakin Helsingistä. Messutalon ostamisessa ei olisi mitään järkeä.

Toimittajana unelmaa on mahdollista kokeilla. Niinpä olen avovaimoni kanssa muuttanut pitkäksi viikonlopuksi Kokkolaan, jonne nousee uusi asuntomessualue. Heinäkuussa kansa saa nähdäkseen 30 omakotitaloa, 7 kerrostaloasuntoa, 2 rivitaloasuntoa ja yhden paritalon.

Silloin uusi naapurustoni muuttuu metrilakun hajuiseksi aikuisten huvipuistoksi, sisustamisen Tangomarkkinoiksi, joilla käy 150 000 suomalaista.

Olemme pakanneet peräkonttiin tärkeimmät tavaramme Helsingin-kaksiostamme ja ajaneet 495 kilometriä Kokkolaan. Lähtö ei ollut helppo. Sisustusarkkitehdiksi opiskeleva puolisoni käytti rivoimmat kirosanansa, kun keskustelimme päätöksestäni muuttaa Kokkolaan. Hänen mielestään asuntomessuilla myyminen menee oivaltamisen edelle.

Lupasin “melkein merelliset näkymät” ja tirkistysluukun suomalaiseen unelmaan. Taannoisen tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista haaveilee omakotitalosta. 35–44-vuotiaissa haaveilijoita on kolme neljästä.

Tehtäväni on yksinkertainen. On selvitettävä, onko haaveille katetta.

Uusi kotimme istuu tontilla jykevästi. Talolla on jopa nimi: Merilinna. Kristian Biskopin suunnittelemassa selkeälinjaisessa talossa on vaalea rappaus puurungon päällä, aivan kuin rakennus tuntuisi hieman leikkivän funktionalistista kivitaloa. Kaikki detaljit ovat viimeisteltyjä, eivätkä mitkään paikat irvistele.

Tämähän näyttää paremmalta kuin talon omassa blogissa, josta olen seurannut kuinka linnani on kohonnut lumen keskelle. Googlen karttahaku on vielä tylympi: tonttimme kohdalla näkyy vain merta. Satelliittikuvassa meren rantaan sentään ilmestyy ympyrän muotoinen paalutettu alue, kuin finni rantaviivassa.

Tykkäsin silti heti, kun löysin taloni oman Facebook-sivun. Syventyykö suhde nyt rakkaudeksi? Sisällä kaikki on valmista: tummat huonekalut, kodinlaittamiskirjat, musta elektroniikka, tuoksusaippuat, pellavapyyhkeet, taide seinillä ja koristeet hyllyillä. Tyynyjä on kaikkialla. Myös ekologiaa on ajateltu: talossa on yli sata energiatehokasta lediä, katon aurinkokeräimet tuovat lämpöä ja ilmanvaihtokonekin on säästeliäs. Taloni on mittausten mukaan Suomen tiivein puurakennus. Olohuoneessa on avaruutta: ajatus nousee kaksi kerrosta ylöspäin. Tosin avoin tila kaikuu oudosti. Hiljaisuus tuntuu liialliselta, jotenkin kohtuuttomalta.

Tämä vaatii totuttelua. Istumme hiljaa muhkeassa sängyssämme ja katsomme makuuhuoneen sivuikkunan metsä­maisemaa. Tv-evankelista on ennustanut tälle päivälle maailmanloppua. Puoliso ei pidä talosta. Sen yritys olla luksusta ei toimi, hän sanoo. “Avoin tila ei tuo muuta kuin kolkon tunteen.”

“Hei, sänky upottaa perseen”, minä sanon.

Kun on tottunut asumaan 40 neliön huoneistossa, talon 158 neliötä tuntuu valtavalta. Käytämme oikeastaan vain makuuhuonetta, olohuonetta, keittiötä ja vessaa. Silti Merilinna ei ole omakotitaloksi järin suuri: juuri tämän kokoisia taloja rakennetaan kaikkein eniten.

Mitä ihmiset tekevät kaikella tällä tilalla?

Uni on täällä unelmaa. Valo helottaa juuri helmeillen takanurkasta, silmäkulmasta siintää mäntymetsä ja ympärillä on tyynen harmaata. Ajatukseni alkavat kuulostaa sisustustoimittajalta. Painajaiset valtaavat mielen vasta hereillä. Luen netistä Taloussanomien juttua, kuinka unelmatalot vievät rahat ja hermot. Pelottelukirjoitukset asunnoista ja asuntolainoista ovat varmoja klikkausautomaatteja netin uutissivuille.

Asuntojen hintaromahdus etenee. Asuntolainojen korot selvässä nousussa.

Kaikissa uusissa taloissa hometta! Oma koti kuplan kallis.

Talonasujan pelkoja melkein päivittäin nostattava lehti käsittelee nyt diplomi-insinööri Kari Ojalan kirjaa Huono talo hyvään hintaan. Kirjassa käydään läpi kauhunpaikkoja, joita oman kodin rakentaja joutuu kohtaamaan. Talon ostaja joutuu hallitsemaan projektia, jossa on mukana epävarmoja tavarantoimittajia, vastuuta pakoilevia viranomaisia ja laiskoja rakennusmiehiä. Kaikkien kanssa pitäisi tinkiä ja tapella. Aiemmin sanottiin, että taloa rakennetaan hartiapankilla, nyt voisi puhua hermopankista.

“Auton ostaja joutuisi tällä mallilla tilaamaan pohjalevyn, korin, moottorin ja sisustuksen eri toimittajilta, etsimään työporukat, tekemään bensasopimukset ja vuokraamaan parkkipaikan”, Ojala kertoo Taloussanomissa.

Draama tiivistyy usein loppua kohti. Avioero alkaa kolkutella rakentajaperheen eteisessä, kun unelma ei vain valmistu. Rahat loppuvat, parketti vaihtuu halpaan laminaattiin, joka ei sovi muuhun sisustukseen. Viime metreillä tehdään näkyvimmät ratkaisut, jotka pilaavat koko urakan.

Niinpä. Eikä painajainen varmasti lopu valmistumisen jälkeen. Jos ennen oma talo toi pysyvän turvan, nykyään se takaa jatkuvan ahdistuksen lainoista, hintojen laskusta, hajoavasta elektroniikasta ja homeesta.

Korkkaan suihkutilan. Vesi valuu kasvoille auringonkukan kokoisesta suuttimesta. On uskomattoman virkistävää puhdistautua kylpyhuoneessa, jossa ei ole hammastahnakönttejä tai kellastuneita kaakelinreunoja.

Kohta tepastelen märin jaloin ympäri taloa. Olohuoneen seinillä on kuvankäsittelyohjelmalla ankarasti työstettyjä valokuvia kivistä. Miksi ihmeessä? Ja miksi niiden päällä lukee meren määritelmiä englanniksi?

Äkkiä tunnen katseen selässäni. Vedän kylpytakin kiinni. Sisustusverhot eivät peitä jätti-ikkunoita. Autot kiertävät tasaisena jonona messualuetta ja hidastavat, jotta niissä istujat voivat kurkistella akvaariokotiimme.

Mittaan kahvia keittimeen ja katson, kuinka Kokkolan teinit parkkeeraavat bemarinsa talomme eteen, potkivat renkaita ja tuijottavat. Lapsiperhe lipuu ohi autolla ja tuijottaa.

Asumisesta on tullut yhä julkisempaa. Kotia ei rakenneta pelkästään piilopaikaksi vaan sen pitää kuvastaa asukasta ja hänen arvojaan. Jos aiemmin leveiltiin isolla kirjamäärällä, pitää sen hyllynkin olla nykyään jotain muuta kuin Lundiaa. Merilinnan eteen tulee Ristomatti Ratian suunnittelemat aidat. Niistä tehdään alkuperäissuunnitelmaa matalammat. Ei siksi, että asukkaat näkisivät metsämaiseman vaan siksi, että ohikulkijat näkisivät talon paremmin.

Sininen Renault Clio pysähtyy pitkäksi aikaa. Sen pariskunta tuijottaa meitä hartaasti, kun kuuntelemme ruotsalaista poppia olohuoneessa.

Kuuluisuuteen tottuu. Alan heilutella katsojille.

Otan kylpytakissa hyvän asennon ja levitän sängylle Dekon, Avotakan ja Talo&Kodin. Sisustuslehdissä kaikki rahattomuus ja vitutus ovat muuttuneet mukaviksi pikku haasteiksi. Lehdet lupaavat tilaa, aikaa, mielenrauhaa, yltäkylläisyyttä, varmuutta ja tyylitajua, joita minä en koskaan tietenkään tule saamaan. Tässä maailmassa ei selitetä, miksi koriste on tärkeä, koska onhan se. Se on upea katseenvangitsija.

Television sisustusohjelmat keskittyvät aktiivisempaan rooliin. Niissä ajatus on, että kuka vain voi ryhtyä designeriksi muokkaamaan kotiaan ja huonekalujaan. Koska kaikki osaavat sisustaa, kaikkien pitää myös sisustaa.

Sisustusbuumi tuli edellisen laman laannuttua. Vuoden 1995 jälkeen suomalaisten sisustukseen ja kodinkoneisiin käyttämä raha kasvoi kuudessa vuodessa 41 prosenttia. Vauhtia toi Ikea, jonka takia kalusteet alettiin nähdä sesonkituotteina.

Silti vielä kymmenen vuotta sitten televisiossa näki sisustamista vain rakennusohjelmista. Nyt vapaasti katsottavilta kanavilta tulee sunnuntaisin yhteensä 18 tuntia sisustusohjelmia. Jopa Kokkolan Citymarketissa myydään ruotsalaisia ja englantilaisia sisustuslehtiä kotimaisten lisäksi. Helsingin ruokakaupoissa myydään jopa tanskankielisiä sisustuslehtiä.

Kun ennen ihmiset haaveilivat julkisuudesta, nyt he haaveilevat, että oma koti pääsee sisustuslehteen. Helppoa se ei ole.

“Suomalaisen sisustamisen taso on noussut hyvin paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana”, Glorian Koti -lehden päätoimittaja Minna Juti sanoo. Jotta asunto voisi päästä lukijoiden nähtäväksi, siinä pitää olla persoonallisuutta, ennennäkemättömyyttä, edelläkävijyyttä ja oivaltavuutta.

“Kun nämä asiat ovat kohdallaan, ei ole merkitystä, kuinka suurella tai pienellä rahalla koti on sisustettu, onko se tunnetun sisustajan suunnittelema vai asuuko siinä kenties joku julkkis”, Juti kertoo.

Tärkeintä on, että koti vie sisustamista eteenpäin. Hyvän asumisen malli on viime vuosina laajentunut. Vaikka useimmat haaveilevat tilasta, takoista ja saunasta, tyyleistä ei enää voi sanoa, mikä on in tai out. Valkoinen minimalismi, uusvanhat puutalot ja vanhojen talojen kunnostus elävät Minna Jutin mukaan hyvin rinnakkain. Ekologisuuden vaatimus muuttaa sekin makuamme. Meistä alkaa vaivihkaa tuntua, että on itse asiassa kivan näköistä asua pienessä kodissa.

Jutia harmittaa, että Asuntomessut ei ole kokeilupaikka vaan siellä tehdään varman päälle asuntoja, jollaisia kaikki ovat jo nähneet. Kaikki on tasan tämän hetkisen unelmastandardin mukaista.

“Messut ovat luvattoman yllätyksettömät. Arkkitehtuurin taso on kirjava ja sisustukset usein pelkkää tavaranäyttelyä.”

Lähikapakassa, Haka Pubissa, väitellään jääkiekosta. Mies korjaa autoaan ilman paitaa, ja pariskunnat suhisuttavat ulkohousujaan tasatahtiin kävelytiellä. Mitä muuta ihminen kotiseudultaan voi kaivata?

Ajelemme Kokkolan asuntomessualueella, mutta täällä ei kukaan katsele taloja, ainakaan enää. Olemme ajaneet Merilinnasta viiden kilometrin päähän Koivuhakaan, vuoden 1975 Asuntomessujen maisemiin. Kätevillä ja edullisilla taloilla yritettiin houkutella paluumuuttajia Ruotsista. Oravakadun messuraitin talot ovat viehättävän pieniä, samankaltaisia ja lähekkäin. Yhteinen viihtyvyys ajoi yksilöllisen asumisen edelle.

Paremman asumisen esittely oli alkanut viisi vuotta aiemmin Tuusulassa, jonne nousi ensimmäinen asuntomessualue vuonna 1970. Siellä Kekkonen istutti männyn ja kätteli neuvostoliittolaisia vieraita, ja kansa valui hurmiossa katsomaan tavallista savusaunaa.

Messuilla on vuosien aikana esitelty ensimmäisiä valmistaloja, elektroniikkaa ja lukemattomia erilaisia ekotaloja. Jutin kritiikki yllätyksettömyydestä ei ole uutta. Lukemattomat lehdet tarvitsevat värikkäitä tyylikuvia uudenlaisista tavoista elää, mutta kävijät kaipaavat vuosi toisensa perään usein tavallisia koteja. Kyselyjen mukaan suomalainen haluaa talon, joka näyttää talolta.

Messujen imago sai kolhun Tampereella vuonna 1990. Lapinniemen iso huoneistokokonaisuus toteutettiin kalleimmilla suunnittelijoilla ja rohkeimmilla tyyleillä, mutta kun messut olivat valmiit, oli maassa alkanut yllättäen lama. Mikään ei mennyt kaupaksi. Epä­käytännöllisiä edustusasuntoja esitelleistä messuista tuli ökykauden symboli.

“Ei asuminen saa olla sitä varten, että siitä otetaan tyylikkäitä värikuvia”, arkkitehti Tarja Nurmi tuhahti Ylen tekemässä Kerskarakentamisen korkeaveisu -ohjelmassa.

Tampereen asunnoista tuli lomaosakkeita ja Asuntomessut keskittyivät jatkossa tavalliseen asumiseen.

Ylilyöntejä tapahtuu yhä. Huhujen mukaan tämänvuotisten messutalojen rakennusbudjetit ovat ylittyneet parhaimmillaan 200 000 eurolla. Pelkällä budjettiylityksellä saisi Kokkolasta 170-neliöisen talon. Merilinnan hinta tulee olemaan yli 500 000 euroa.

Nykymessut ovat pääasiassa talofirmojen pullistelua. Kilpaa riittää, sillä markkinajohtaja Kastellilla on vain 15 prosentin osuus markkinoista ja seuraavaksi suurimmat Jukka-talot ja Kannustalo tekevät alle kymmenyksen taloista. Pirstaloitunut ala on pääasiassa suomalaisissa käsissä.

Taantuma rankaisi talofirmoja, mutta nyt koteja on taas alettu rakentaa yli 10 000 vuodessa. Paketteja näistä on kolme neljästä. Myytti oman pesän rakentajasta on kovaa vauhtia murtumassa. Nyt alkaa olla sallittua sanoa, ettei osaa. Ei ole enää ollenkaan vierasta, että kaikki sisustusmateriaalit tulevat talokaupassa mukana. Unelma halutaan valmiina.

Olemme ottaneet mukaan väliaikaiseen kotiimme Marimekon verhot, Oiva Toikan kulhon, Aallon senkin ja Tapiovaaran tuolin. Nykyään suosittu mummolamainen tyyli on helpotus, koska siinä voi tyytyä kerroksellisuuteen. Nostan takan reunalle omistamamme nykyvalokuvateoksen.

Silti onnemme on vain kulissi. Karjalanpaistin laitto jää, kun tehokkaan näköisistä esittelykoneista vain mikro oikeasti toimii. Otan ruokapöydän prameasta kattauksesta veitsen ja levitän sillä piparjuurilevitettä leivälle. Sitä putoaa iso köntti valkoiselle, karhealle laatalle. Kaikki on hetkessä muuttunut. Ei unelmassa ole piparjuuritahroja.

Toisaalta ei näistä kulisseista saa kotia kuin sotkemalla. Jätämme tahallamme tavaroita lojumaan pöydälle. Heitän takkini nojatuolille ja potkin sukat maljakon viereen. Parin päivän tiskit näkee olohuoneeseen asti.

“Varo sitä sohvaa!” puolisoni huutaa, kun murustelen perunarieskaa.

Tuskin kukaan Asuntomessujen vieraista pääsee jättimäiselle harmaalle sohvalle rentoutumaan. Löhöpaikkani eteen asetetaan messujen alkaessa ohjaavat narut. Keittiökin suojataan tuhansien kenkien kulutukselta.

Puolisoni kastelee vaatteensa kun ei osaa varoa itsestään käynnistyvää lavuaaria. Itse en saa katon ledejä syttymään. Kaikki ovet lukittuvat, mutta vain jos osaa painella keskustietokonetta.

Pidämme muutamia ovia auki, koska steriili äänettömyys tekee epämukavan olon. Sotkemme samalla termostaatin ja lämpötila vain nousee.

Kun turhaudumme toistemme seuraan, päätämme järjestää tuparit.

“Mä kysyn Pekalta ja Lauralta”, huudan kauas makkariin. Eihän 500 kilometriä nyt niin pitkä matka ole, kun sen taittaa junalla.

Ystäväni nauravat mutta lupailevat tulla. Laitan oluet kylmään. Sitten tulee peruutus, tekstarilla. Mökötän viinilasin kanssa saunan lauteilla. Ne ovat kylmät, kun kiuasta ei ole kytketty. Ruma pystykiuas.

Miltä messut näyttäisivätkään, jos esillä olevat talot olisivat jo valmiiksi asuttuja: likaisia astioita, riiteleviä perheitä, ei unelmia, vaan raakaa todellisuutta. Kävijä­määrä ainakin helposti tuplaantuisi.

Rauhoitun ja hiivin makuuhuoneeseen. Puoliso nukkuu jo. Sänky on liian hyvä.

Heitän vaimokkeen juna-asemalle kukonlaulun aikaan. Saas nähdä, tuleeko hän työmatkalta enää tänne takaisin. Kun viettää liikaa aikaa steriilissä talossa, alkaa huomata, että onnea pitäisi löytyä seinienkin ulkopuolelta.

Ulkona on vasta onni rakentumassa. Timpuri on aloittanut työt terassilla jo ennen kahdeksaa. Omakotitaloasuja saa tottua työmiesten kanssa elämiseen.

Isäntämme, myyntipäällikkö Harri Puskala Kreivi-taloista tulee käymään. Kun leppoisa talomyyjä astuu kynnyksen yli, kotini katoaa ja muuttuu mainosvälineeksi.

Kreivi-talot myy 50 taloa vuodessa lähiseudulle. He ovat tehneet Kannustalon tyylisiä perinnetaloja mutta ovat nyt tuoneet markkinoille modernejakin. Puskala tietää, kuinka perinteitä rakastavia suomalaiset ostajat ovat: hänen mukaansa esimerkiksi ulko-ovi on yli 90 prosentissa taloista valkoinen. Hän sanoo, että Kreivi-talojen etu on tiivis suhde paikallisuuteen.

“Täällä päin sisustaja on aina oman kylän mies tai nainen. He ovat lopun ikää lähellä. Se luo tiettyä turvaa, että heidät saa aina kiinni, jos on kysyttävää. Se velvoittaa skarppaamaan.”

Ovesta astuvat sisustussuunnittelija ja Art4U-sisustusverkkokaupan edustaja. He kiinnittävät tyhjät seinät täyteen rumahkoja tauluja. Istun hiljaa sohvalla, kun muut puhuvat paljon. Olen tyhjää ilmaa.

“Ihania nämä kaikki seinät.” “Eiks oo ihkua tapettia.”

Sisustussuunnittelija kertoo työkaverilleen, että tapetit ovat Studio Decorin Oriental Wall Coverings -kirjasta.

Aurinko on pilvessä ja kylmä kuuro karkottaa työmiehetkin tauolle. Kotini on katoamassa lopullisesti. Suunnittelija siistii kaikki jälkemme. Hän pyyhkii pöydät, putsaa tiskit. Tärkein linnakkeemme antautuu viimeisenä. Sänky pedataan tiukasti ja muhkeasti. Se täytetään tyynyillä.

Piilotan nolostellen Toikan kulhon Citymarketin muovikassiin ja vien autoon. On paras palata tuttuun ahtauteen pääkaupunkiin. Merilinna on pian messukassin täytettä.

Image 6-7/2011 

Julkaistu: 13.9.2011