Koskikara on sukeltava varpuslintu, jolle Suomi on etelä – Se hakee ruokansa jäätävän kosken pohjasta ja laulaa jo tammikuussa

Koskikara on Norjan kansallislintu. Se ­saapuu talvehtimaan Suomeen vuonomaan tuntureilta ja Venäjän koillisosista. Suurin osa koskikaroista palaa kesäksi Norjan ja Venäjän Lappiin pesimään. Muuutama sata yksilöä jää sentään pyöräyttämään poikueen tai pari tänne Suomeen eli ”etelään”.

On hauskaa seurata tummanruskeaa palleromaista koskikaraa, joka tähystää jään reunalla. Vähän väliä lintu pyrähtää siivilleen ja hyppää pelottomasti jää­kylmään veteen. Se häviää veden alle useiksi sekunneiksi ja pulpahtaa pintaan monia metrejä alavirtaan päin.

Sukelluksen jälkeen koskikara pyrähtää takaisin samalle kivelle tai samaan paikkaan jään reunalle, josta se on lähtenyt liikkeelle. Hyönteistoukkien lisäksi myös pikku­kalat ja sammakon­poikaset maittavat karalle.

Lennellessään koskikara päästää ­tirskahtelevia ääniä. Sen lento on suoraviivaista kuin kottaraisella.

Virossa koskikara tunnetaan nimellä vesipapp. Tumman linnun valkealla rinnuksella on käytännöllinen tehtävä: se heijastaa valoa linnun sukeltaessa joenpohjasta ravintoaan, kuten hyönteisten toukkia ja pikkukaloja. Samankaltainen merkitys on esimerkiksi talitiaisen ja kuusi­tiaisen valkoisilla poskilla. Niiden heijastama valo auttaa lintuja tonkimaan hyönteisiä lahopuiden kolosista.

Olen törmännyt koski­karaan useimmissa maissa, missä olen matkustellut. Tuttu sirahdus on saatellut askeleitani niin Slovakian Tatra-vuorten kuin Romanian Transilvanian syvissä havumetsissä, samoin Kroatian Plitvitckan putoavilla järvillä.

Tänä talvena kohtasin koskikaran ­Suomessa siinä kohtaa, kun kova pakkasjakso oli pitänyt luontoa otteessaan jo parisen viikkoa. Etelä-Suomea myöten parikymmentä pakkasastetta oli alkanut jo tuntua normaalilta. Joet olivat kuitenkin pysyneet edelleen sulina, ainakin ­koskipaikoissa.

Kovassa pakkasessa lintuja on ­suhteellisen helppo lähestyä, koska energian­kulutuksen minimoimiseksi ­linnut välttävät turhia liikkeitä. Luontokuvauksessa pitäisi päästä kohteen lähelle. Se ei ole koskikarankaan kohdalla aina helppoa. Kara ottaa herkästi siivet alleen ja pyrähtää joen vastarannalle. Kunnollista kuvaa liian kaukana olevasta linnusta ei saa.

Näen tumman pikkuhahmon jököttävän kauniisti kuvioidun jään reunalla. Lintu on vielä liian kaukana kuvattavaksi. Lisäksi pakkasen nostama usva heikentää näkyvyyttä. Usvalautat lipuvat linnun ohitse ja peittävät sen välillä lähes kokonaan. Välillä usva väistyy ja kameran ­etsimeen paljastuu siihen.

Koskikara sukeltaa ravintonsa joenpohjasta, yleensä noin ­puolen metrin syvyydestä. Se pystyy myös uimaan meloen pikku siivillään.

Höyhenpeitteen kunnossapito on elin­ehto kaikille linnuille, mutta koskikaran on kiinnitettävä vedenkestävyyteensä erityistä huomiota. Se kun on ainoa varpus­lintu, joka sukeltaa ravintonsa vedestä.

Koskikaralla on samankaltainen rasva­rauhanen kuin monella vesilinnulla. Sen ansiosta lintu pysyy hämmästyttävän ­kuivana. Koskikaran rasvarauhasen eritys on niin suurta, että sitä pyydystettiin aikanaan jopa aserasvan ainekseksi.

Koskikaran näkee usein sukimassa itseään kymmenien minuuttien ajan. Silloin linnun tarkkaavaisuus ei ole aivan huipussaan ja sitä pääsee lähestymään tavallista helpommin.

Se on niitä harvoja lintuja, jotka laulavat keskitalvellakin. Jo tammikuun hämärässä voi toisinaan kuulla koskikaran pirteän, hieman satakielimäisesti rytmittelevän sirahtelun. Ääntely erottuu terävänä kosken pauhun ja virtaveden solinan keskeltä.

Sulana virtaava joki on kuin elämän­lanka talvisen luonnon keskellä. Joen ­pinnan alla viettävät talviaan kalat, hyönteiset ja muut pikkueläimet. Pinnan päällä puolestaan sinnittelevät hyönteisiä saalistavat linnut, kuten koskikara.

Sen tyypillisintä ravintoa ovat vesi­perhoset ja koskikorentojen toukat. Koski­korennot ovat maa­pallon pohjois­osien kylmissä, virtaavissa vesissä viihtyviä alkukantaisen näköisiä hyönteisiä. Niillä on tanakat siivet ja pitkät tunto­sarvet. Ne alkavat kuoriutua jo maaliskuussa. Silloin pakkaset saattavat Suomessa olla vielä kovia. Lopputalvella koskien rannolla näkeekin tepastelemassa jo aikuisia koskikorentoja. Ne ovat kevään ensimmäisiä hyönteisiä. Koski­karalle korennot ovat talvisin tärkeää murkinaa.

Suomessa pesii muutamia satoja koskikaroja. Pääasiassa niitä on Kuusamossa ja Lapin itäosissa.

Erikoismallisten pönttöjen ripustamisen ansiosta koskikaroja pesii myös etelämpänä Suomessa. Lajin luontaisia pesäpaikkoja ovat juurakot ja kivenkolot.

Selkämyksen tumma väri auttaa koski­karaa saamaan talven vähäisistä auringon­säteistä irti mahdollisimman paljon lämpöä. Paksun höyhenpeitteen ansiosta kylmyys ei sinänsä ole linnuille ongelma, kunhan ne vain saavat riittävästi ravintoa ja energiaa.