Koskettamisen vaikeudesta

A lkusyksystä ymmärsin, että vanhimmat näihin päiviin säilyneet ystävyyssuhteeni täyttivät 30 vuotta. Se olisi ollut hyvä syy järjestää juhlat, mutta en usko, että olisimme löytäneet yhteistä aikaa koko syksyltä. Toinen syy juhlien puuttumiselle on se, että se ei varsinaisesti aiemminkaan ollut tapamme viettää aikaa yhdessä.

Tapasimme lapsina partiossa. Lopetimme sen opiskeluaikoina ja aloimme käydä vaelluksilla Lapissa.

Yläaste- ja lukiovuosiin mahtui yhteensä ehkä viisi viikonloppua, joina emme nähneet retkellä tai leirillä tai kilpailuissa. Olimme aina metsässä, mikä on totta kai vaikuttanut ystävyyteemme. Olemme nukkuneet ahtaasti liian pienissä teltoissa ja samoissa makuupusseissa säästääksemme varusteiden painossa kilpailuissa, pitäneet päiväkausia lumimyrskyä tunturissa ja hytisseet pakkasessa tai sateesta märkinä eri puolilla Suomea. Tällaisissa tilanteissa olemme lainanneet toisillemme takkia, villapaitaa tai kuivia sukkia, mutta siinä kaikki. Apu ja välittäminen on ollut pragmaattista ja suoraviivaista sen sijaan, että se olisi ollut fyysistä. Palelijaa lämmitti aina paksu ja kuiva vaate, ei koskaan toinen ihminen. Koskimme ja osuimme tietenkin toisiimme usein, mutta niin nyt käy vaikka ruuhkabussissa. Koskaan emme koskettaneet.

Se ei tullut edes mieleen, mutta kuinka olisi voinutkaan. Ei ollut ymmärrystä, kun ei ollut mallia. Patenttiselityksen mukaan sitä ei ollut, koska olemme suurten ikäluokkien lapsia. Meidät on kasvattanut sotasukupolvi, jonka traumatisoituneet miehet tarjosivat pojilleen kosketuksen sijaan mykkyyttä, julmuutta ja lähikuvan alkoholiongelmasta.

PATENTTIVASTAUS ei ole koskaan sellainen ilman syytä. Tiedän sen omalta kohdaltani ja niin tietää myös turkulaiskirjoittaja Jussi Sudenlehti, joka kirjoittaa miesten välisestä kosketuksesta tämän numeron artikkelissa Iholla (s. 62). Sudenlehden artikkeli sai alkunsa koreografi Hanna Brotheruksen hankkeesta, jossa ammattitanssijoiden sijaan eri ikäisistä tavallisista miehistä koostuneen ryhmän oli alun perin tarkoitus tutkia ylisukupolvisuutta tanssin keinoin. Lopulta hankkeen pääteemaksi nousivat miesten väliset tunteet ja kosketus, miesten ikiaikainen vaikeus osoittaa fyysistä läheisyyttä.

Artikkelissaan äitinsä kanssa varttunut Sudenlehti kirjoittaa, kuinka hän nuoruudessaan kadehti kavereitaan, joiden isät seurasivat poikiensa jalkapallo-otteluita räntäsateessa ja tiesivät, mikä on sulake. Lopulta tämä osoittautuu vain pinnaksi, jonka alla on sukupolvikokemus: vaikka isillä on ollut taitoja ja he ovat olleet paikalla, eivät he välttämättä ole osanneet tarjota pojilleen sellaista isyyttä tai miehen mallia, jossa välittämistä voi osoittaa kosketuksella.

Sudenlehden havainto on pysäyttävä. Meidän nelikymppisten on helppo puhua sellaisista sukupolvikokemuksista kuin maailman avautuminen tai Euroopan yhdentyminen, mutta niistä ylisukupolvisista taakoista, joita mekin vielä kannamme, on puhuttu vähemmän. Siksi en usko esimerkiksi olevan sattumaa, että käytännössä kaikki parhaat ystäväni ovat leimallisesti äitiensä poikia – riippumatta siitä, ovatko he partiosta, opiskeluajoilta vai töistä. Meidän jälkeemme yhteys isovanhempiemme sotasukupolveen katkeaa. Ehkä silloin katkeaa myös vaikeus välittää sellaista mallia, jossa voi rakastaa muutenkin kuin rehkimällä.

NIINÄ PÄIVINÄ, kun saatan kahdeksanvuotiasta poikaani ja hänen parasta kaveriaan kouluun, muutokseen on ainakin helppo uskoa. Alkumatka on kuljettu vieretysten, mutta sitten yhtäkkiä, noin vain, kumman hyvänsä aloitteesta ja mistä syystä lie, pojat ovatkin käyneet kulkemaan kaulakkain tai käsi kädessä.

Kun katselen tuota läheisyyttä, ajattelen aina kaksi toistuvaa ajatusta. Ensimmäinen on, että hyvä, vihdoin tämä sukupolvesta toiseen kestänyt vaikeilu ehkä loppuu. Jälkimmäinen on yleisempi: ehkä tämäkin on niitä asioita, joissa nuorten pitäisi opettaa meitä vanhempia.