Apu

Korven kosmopoliitti – upea palokärki inspiroi itseään Gallén-Kallelaa

Korven kosmopoliitti – upea palokärki inspiroi itseään Gallén-Kallelaa
Akseli Gallén-Kallelan vierailu Kuusamon korvessa kesällä 1892 kesti vain pari kuukautta, mutta sen aikana syntyi useita merkittäviä teoksia, kuten maailmankuulu Palokärki. Miksi se on yhä suosittu? Ja vastaako sen kuvaama maailma todellisuutta?
Julkaistu: 14.3.2021
Akseli Gallén-Kallela oli 1890-luvun taitteessa kyllästynyt vallattomaan taiteilijaelämään, jota hän oli viettänyt Pariisissa täysin rinnoin. Boheemin suurkaupungin sijaan hän kaipasi ”aitojen ihmisten” pariin, luonnon rauhaan, missä hänellä olisi tilaa hengittää ja maalata.
– 1890-luvun alussa oli muodissa etsiä alkuperäisyyttä ja luonnollisuutta, paeta sivilisaatiota primitivismin pariin. Kosmopoliitin Akseli Gallén-Kallelan kaipuu suurkaupunkien kaduilta Suomen luontoon oli osa universaalia ilmiötä. Toinen kansainvälinen esimerkki taiteen maailmasta olivat Paul Gauguinin matkat Tahitille alkuperäiskansojen pariin. Kansallisromantiikka läpäisi käytännössä kaikki taidealueet, taidehistorioitsija Marja Lahelma kertoo.
"Voimme hyvin nähdä yhtymäkohtia tähän aikaan, jolloin pitkään jatkuneen kaupungistumisen jälkeen luontokaipuu on monilla kova."
taidehistorioitsija Marja Lahelma
Akseli Gallén-Kallela, hänen vaimonsa Mary sekä pariskunnan esikoinen, vuoden ikäinen Marjatta matkustivat Pariisista Helsingin kautta Ouluun heinäkuussa 1892. Ennen kuin he pääsivät jatkamaan matkaa Paanajärveä kohti, piti koko perhe rokottaa, sillä Kuusamossa oli tuolloin liikkeellä isorokkoa.
Pitkän ja vaivalloisen matkanteon jälkeen kinttupolkuja pitkin perhe saapui lopulta Paanajärvelle elokuussa. Rajalan talo oli Gallén-Kallelan ja hänen perheensä asuinpaikka taiteilijan työskennellessä Paanajärvellä. Siellä suurkaupunkien kosmopoliitti taiteilija viimein löysi erämaaluonnon rauhan.
Palokärki ei itse asiassa ole erämaalaji, vaan enemmän yleismetsän laji. Vaelluksilla yksilöitä tapaa syksyllä ja talvellakin jopa kaupunkien puistoissa. Urbaaneissa ympäristöissä laji ei kuitenkaan pesi.
– Voimme hyvin nähdä yhtymäkohtia tähän aikaan, jolloin pitkään jatkuneen kaupungistumisen jälkeen luontokaipuu on monilla kova. Gallén-Kallelan sukupolvi voidaan nähdä ensimmäisenä, joka loi elämyksellisen suhteen luontoon. Kaupunkilaiset ympäri maailmaa hakevat edelleen samoja aitoja luontoelämyksiä kuin muun muassa urbaanit taiteilijat 1890-luvun alussa, Lahelma sanoo.

Ajan henki oli, että luontotaulujen mallit ammuttiin

Gallén-Kallelan perhe asui Rajalassa vain runsaat pari kuukautta, mutta Paanajärvellä syntyi Gallén-Kallelan tunnetuimpia teoksia kuten Paanajärven paimenpoika, Mäntykoski sekä maailmankuulu Palokärki.
Kosmopoliitti taiteilija pääsi kokemaan arkea erämaan keskellä, mutta taiteen luominen luonnon ehdoilla ei ollut mahdollista.
Palokärjen ensimmäinen versio vuodelta 1893. Teos on kansallisgalleria Ateneumin kokoelmissa.
”Palokärki on aina ollut ystäväni… Perin vastenmielisesti ammuin sen, sillä rakastan tätä lintua ja iloitsen siitä, että sekin nyt on rauhoitettu. Tapoin sen vain mallikseni, sillä minun täytyi saada se tähän kuvaani kohottaakseni erämaisen yksinäisyyden tunnetta. Tämä punainen täplä on yksilön elämän huuto korven hiljaisuudessa”, taiteilija kirjoitti vuonna 1924 ilmestyneessä Kallela-kirjassa.
Kyse oli ajan hengestä, josta toinen esimerkki on Ferdinand Von Wrightin vuonna 1886 maalaama Taistelevat metsot. Sekin maalattiin ammutun mallin mukaan. Todellisuudessa taistelevat metsot ovat yksi lintu ja sen peilikuva.

Teoksesta löytyy vapauden tunnetta ja koskemattoman luonnon ylistystä

Taidehistorioitsija Marja Lahelma on kirjoittanut Gallén-Kallelan elämästä kirjan. Hänen näkemyksensä mukaan kansallistaiteilijalla oli romanttinen suhde luontoon, mikä tulee vahvasti esiin Palokärki-teoksessa.
– Vaikka Palokärkeä on tulkittu varsinkin jälkikäteen poliittisen kansallismielisesti, kyseessä oli taiteilijalle erityisen henkilökohtainen teos, joka käsitteli enemmänkin luontoa kuin politiikkaa. Teoksen kansallisuusmielisyys ilmenee enemmänkin vapauden tunteena, puhtaan ja koskemattoman luonnon ylistyksenä.
Siinä mielessä Palokärki onkin kuin ikkuna menneisyyteen, taiteen kultakauteen, jolloin Gallén-Kallelan kaltaiset luontoromantikot rakensivat kansan luontosuhdetta kulttuurillisesti, symbo­liikan kautta.
Minkälainen asema Akseli Gallén-Kallelan ”ystävällä”, palokärjellä, erämaaluonnon symbolilla, on nykyään suomalaisten keskuudessa?

Palokärkeä bongaillaan piilokojusta

Aamu valkenee kylmänä ja kirkkaana lumen peittämässä havumetsässä Kuusamossa. Matkailuyrittäjä ja luontovalokuvaaja Olli Lamminsalo johdattaa ryhmäänsä tampattua polkua pitkin metsäaukealle, jonka reunalla kököttää piilokojujen rivistö. Lamminsalon ryhmä koostuu innokkaista luontovalokuvauksen harrastajista eri puolilta Suomea.
Ennen piilokojuihin menoa matkailuyrittäjä ja luontokuvaaja Olli Lamminsalo briiffaa suomalaisryhmän kuvauspäivästä. Piilokojuista ei saa poistua ennen hämärän tuloa ja kaikkea turhaa ääntä tulee vältellä.
Ennen piilokojuihin menoa Lamminsalo käy sytyttämässä lämmittimet ja briiffaa ryhmän päivän kulusta. Piilokojuista ei saa poistua ennen hämärän tuloa ja kaikkea turhaa ääntä tulee vältellä. Vaikka jotkin päivittäiset vieraat kuten hömö­tiainen ja kuukkeli ovat jo tottuneita ihmisiin, toiset lajit kuten maakotka ovat arempia.
Saatuaan asiakkaat piilokojujen lämpöön Lamminsalo käy vielä päivittämässä ruokintapaikan tarjoilut.
– Jos tähän laskeutuisi palokärki, olisi kuva kuin Gallén-Kallelan maalaus, mies hehkuttaa asetellessaan rasvapaloja kelopuun runkoon. Taustalla aukeavat silmänkantamattomiin kansallisromanttisen jylhät vaaramaisemat. Lamminsalon ruokintapaikka on Oulangan kansallipuiston kupeessa, sieltä on linnuntietä parikymmentä kilometriä Paanajärven maisemiin, joissa Gallén-Kallela aikoinaan maalasi teoksensa.
Sisällä piilokojussa Lamminsalo kertoo kuiskaten, että Oulangan ruokintapaikka on ollut toiminnassa kahdenkymmenen viime talven ajan sekä viime vuosina myös syksyn ruskan aikaan.
Ruokintapaikan ykkösvetonaula on maakotka. Lisäksi vieraat eri puolilta maailmaa ovat erityisen kiinnostuneita palokärjen kuvaamisesta.
– Euroopan suurimpana tikkana se on näyttävä ilmestys, joka vetoaa kaikkiin kansalaisuuksiin. Uskon, että etenkin suomalaisten luontokuvaajien kohdalla Gallén-Kallelalla on ollut näppinsä pelissä. Palokärkeä näkee eri puolilla Suomea, mutta meillä on harvinaisen autenttiset erämaapuitteet, mies hehkuttaa.
Lamminsalo kertoo saaneensa itsekin vaikutteita Gallén-Kallelan teoksesta.
– Lähikuvien sijaan tykkään ennen kaikkea kuvata palokärjestä maisemallisia kuvia, joissa se on usein aika pienenäkin osana ympäristöä. Onhan siinä edelleen jotakin ikiaikaista tunnelmaa, kun palokärki on kelopuussa erämaan keskellä.
Kimmo Ohtonen
Palokärki on ollut Oulangan ruokintapaikan vakituinen vieras vuodesta 2011 lähtien. Tosin Gallén-Kallelan ”ystävä” tulee ruokintapaikalle vain kovien pakkasten aikaan. Plussakeleillä sitä on turha odotella. Onneksemme tänä aamuna elohopea on pudonnut miltei parinkymmenen pakkasasteen tietämiin.

Palokärki ja elämän huuto korvessa

Runsaan tunnin odottelun jälkeen Lamminsalon ja hänen asiakkaidensa odotus palkintaan.
Piilokojujen takaa kuuluu korkea, kujeltava huuto, josta ei voi erehtyä. Elämän huuto korven hiljaisuudessa.
Hetkeä myöhemmin palokärkikoiras laskeutuu vanhan männyn rungolle katsellen valppaana ympärilleen. Piilokojuista alkaa kantautua digikameroiden sarjatulien naksutus. Se ei näytä punalakkista lintua haittaavan. Se lennähtää harmaan kelopuun rungolle, juuri kohtaan, johon Lamminsalo viritti rasvasyötin. Lintu iskee silavaa voimakkaalla nokallaan useita kertoja vilkuillen vähän väliä ympärilleen. Gallén-Kallelan ystävä viipyy ruokintapaikalla muutaman minuutin ennen kuin lentää tiehensä yhtä äänekkäästi kuin saapuikin.
Lamminsalo nostaa katseensa kameran etsimen takaa ja huokaa syvään.
– Siinä tuli otettu muutama sata kuvaa linnusta. Vuositasolla otan palokärjestä noin 20 000–30 000 ruutua, mutta en ikinä kyllästy sen kuvaamiseen. Edelleen se paras kuva on ottamatta. Josko vielä jonakin päivä saisin otettua oman tulkintani ikonisesta maalauksesta, luontovalokuvaaja naurahtaa.
Talvipäivän aikana Olli Lamminsalo pääsee ottamaan tulkintansa Akseli Gallén-Kallelan teoksesta Palokärki.
Päivän aikana herra palokärki palaa ruokinnalle vielä kahteen kertaan. Jälleen kojuista kantautuu digitaalinen rätätys.
Hämärän hiipiessä Oulangan metsiin Olli Lamminsalo kertoo olevan kiinnostavaa ajatella, että näin lähellä Palokärki-maalauksen syntysijaa lintu on edelleen tärkeässä asemassa kulttuurissamme. Vain välineet ja teknologia ovat muuttuneet, mutta itse lintu kantaa kulttuurissamme samoja teemoja erämaasta ja luonnon vapaudesta kuin Gallén-Kallelan aikoihin.
– Palokärki voi elää yli kymmenvuotiaaksi, joten on mahdollista, että tällä paikalla on ollut koko ajan saman koiraan reviiri. Vuosien saatossa sadat eri ihmiset ovat kuvanneet tällä yhdellä paikalla palokärkeä. Luontokuvauksen suosion kasvaessa entisestään palokärjestä on tullut jonkinlainen somejulkkis, luontokuvaaja pohtii.

Palokärjen voi tavata vaikka puistossa, mutta kaupungissa se ei pesi

Palokärki on kulkenut ihmisen rinnalla pitkän matkan kansantarinoista taiteen kultakauden kautta moderniin digiaikaan. Millainen lintu se oikein on, kun sitä tarkastellaan luonnontieteellisten lasien läpi? Heijasteleeko Akseli Gallén-Kallelan taiteellinen tulkinta palokärjestä erämaan todellisuutta?
– Palokärki ei itse asiassa ole erämaalaji, vaan enemmän metsän yleislaji. Vaelluksilla yksilöitä tapaa syksyllä ja talvellakin jopa kaupunkien puistoissa. Urbaaneissa ympäristöissä laji ei silti pesi. Se tarvitsee laajan, metsäpeitteisen pesimäreviirin, jossa on kookkaita puita pesäpuuksi. Siksi esimerkiksi järeät haavat tai kelot ovat lajille olennaisia, Luonnontieteellisen keskusmuseon intendentti Aleksi Lehikoinen kertoo puhelimitse.
Näkymät piilokojusta Oulangan kansallispuistossa Kuusamossa auringon painuessa maaten. Ruokintapaikan ykkösvetonaula on maakotka, minkä lisäksi vieraat eri puolilta maailmaa ovat erityisen kiinnostuneita palokärjen kuvaamisesta.
Palokärjen kannankehitys ei ole ollut suoraviivaista, vaikka toisen maailman­sodan jälkeen lintututkijat pelkäsivät, että tehometsätalous hävittää lajin. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä kanta taantui merkittävästi, ja 1980-luvun loppuun tultaessa Suomessa pesi enää noin 11 000 paria. Sitten kanta alkoi hiljalleen elpyä. Nykyään kanta on arvioitu noin 23 000–35 000 pariksi. Samaa luokkaa kuin 1950-luvulla. Mistä nousu johtuu?
"Etelässä kelot alkavat olla aika harvassa ja niiden säilymistä tulisi aktiivisesti turvata. Kelon muodostumiseen menee hirveän kauan, mutta se tarjoaa pesimäkoloja kymmeniksi vuosiksi, jopa pidempään, paljon pidempään kuin linnunpöntössä."
intendentti Aleksi Lehikoinen
– Nykyinen intensiivinen metsätalous ei suosi palokärjen ravinnonsaantia, mutta laji on toisaalta runsastunut. Pidän runsastumisen tärkeimpänä tekijänä leudompia talvia, talvikuolemia ei ole enää niin paljon kuin ennen. Palokärki elää Suomessa levinneisyytensä pohjoisreunalla, sen pitäisi täällä runsastua ilmaston lämmetessä. Samanlainen tilanne, jossa lämpenevä ilmasto kompensoi metsä­talouden negatiivisia vaikutuksia, on esimerkiksi hippiäisellä ja puukiipijällä, lintututkija selittää.
Lehikoinen pitää Gallén-Kallelan maalauksen teemoja edelleen ajankohtaisina tarkastellessamme ihmisen ja luonnon todellista suhdetta.
– Maalauksesta tulee mieleen, että etelässä kelot alkavat olla aika harvassa ja niiden säilymistä tulisi aktiivisesti turvata. Kelon muodostumiseen menee hirveän kauan, mutta sellaisen voi tuhota hetkessä. Keloissa voi olla pesimäkoloja kymmeniksi vuosiksi, jopa pidempään, paljon pidempään kuin linnunpöntössä.
Jätettyään Rajalan talon taakseen 13.10.1892 Akseli Gallén-Kallela ei enää koskaan palannut Kuusamoon. Sen sijaan Palokärki on jatkanut kosmopoliittista matkaa, itse taiteilijan luonteen mukaisesti.
Gallén-Kallela maalasi Palokärjestä kaksi eri versiota, vesiväreillä ja guassilla paperipohjalle tehdyn version sekä öljyväriteoksen. Ensin mainitun hän viimeisteli vuonna 1893, toisen vuonna 1894.
Palokärjen guassiversion nykyinen koti on kansallisgalleria Ateneumissa, ja siellä sen ovat nähneet lukemattomat silmä­parit eri puolilta maailmaa.Palokärki nousi otsikoihin viime vuoden loppupuolella, kun öljyväriversio tuli myyntiin Sothebyn huutokauppahuoneen listoille. Sen hinnaksi arvioitiin yli kaksi miljoonaa euroa, mikä olisi tehnyt siitä Gallén-Kallelan kalleimman myydyn teoksen, mutta pian uutisen jälkeen maalaus vedettiin myynnistä yksityisen myyjän päätöksestä. Tammikuussa selvisi syy: yksi maailman merkittävimmistä taidemuseoista, ranskalainen Orsay, oli hankkinut teoksen kokoelmiinsa. Kauppahintaa ei paljastettu.
Taidehistorian dosentti Marja Lahelma arvelee, että Gallén-Kallela maalasi Palokärjestä öljyväriversion, koska tuohon aikaan öljyvärityön sai näytteille helpommin kuin vesivärityön.
– Taidehistorioitsijan näkökulmasta vesiväriteos on monin verroin hienompi kuin öljyvärimaalaus. Se oli Gallén-Kallelalle henkilökohtaisempi kuin myöhemmin maalattu öljyvärimaalaus. Teoksen ornamenttikehys tekee siitä satumaisen ja nostaa keskiöön kansallisromanttisen tunteen, mikä resonoi vielä sosiaalisen median aika­nakin vahvasti.
Artikkeli on julkaistu Avussa 9/2021.
Kommentoi »