Linda Liukas tekee lastenkirjaa ohjelmoinnista ja haluaa lisää tyttöjä ja naisia rakentamaan digitaalista maailmaa.

Kuunnelkaapa kun Linda täti kertoo.

”Tässä on CPU eli prosessori, se on pomottava tyyppi, joka käskyttää kaikkia muita, sanoo niille, että tee sitä, tee tätä, tee tota.”

Linda Liukas, 28, esittelee tietokoneen sisällä asuvia ”tyyppejä” näyttäen niitä samalla pienestä söpöstä pahvikuvasta.

”Prosessori on tosi hyvä laskemaan ja päättämään, että jos käyttäjä klikkaa tätä, niin tee tätä, ja jos se klikkaa tätä, niin tee tätä. Mutta koska tämä tyyppi ei muista yhtään mitään, se tarvitsee avukseen Rammin eli Random Access Memoryn.”

Sitten on Rommi:

”Rommi eli Read-Only Memory on palikka, jossa on koneen kaikki käynnistysohjeet. Eli kun tietokone laitetaan päälle, tämä on se unilukkari, joka käy yksitellen herättämässä kaikki muut palikat ja kertomassa niille, että kuka te olittekaan ja mikä teidän tehtävä oli.”

Sitten on vielä GPU eli Graphics Processing Unit, ”CPU:n pikkusisko”, joka piirtää näytölle asioita, ja kovalevy, joka ”muistaa asioita, kun tietokone menee nukkumaan”.

Ei ole vaikea arvata: Liukas on katsonut lapsena Olipa kerran elämä -animaatiosarjaa. Hän selittää tietokoneen toimintaa samalla tavalla kuin 1980-luvun suosikkisarja selitti ihmisen anatomiaa.

Liukas on Aaltoes-startup-liikkeen entinen aktiivi, joka on opettanut ohjelmointia ja työskennellyt ohjelmointioppimateriaaleja tuottavassa startup-yrityksessä. Yhdessä toimittaja Juhani Mykkäsen kanssa hän on myös kirjoittanut Koodi 2016 -oppaan.

Tuo pahvinen tietokone on osa Liukkaan itse suunnittelemaa, piirtämää ja painattamaa askarteluvihkosta.

”Musta on tärkeää, että tietokoneet eivät ole lapsille vain taikaa, että kun painaa nappia, niin jotain tapahtuu.”

Juuri niin käsittämättömiä tietokoneet ovat useimmille aikuisille. Kone joko toimii tai ei toimi. Usein kone menee jumiin, mutta emme ymmärrä miksi. Kone näyttää ehkä virheilmoituksen, mutta emme tajua, mitä siinä lukee. Osaamme vain irrottaa akun tai katkaista virran, ehkä jopa buutata koneen. Me olemme menetetty sukupolvi.

Linda Liukas haluaa muuttaa seuraavan sukupolven suhteen tietokoneisiin. Ohjelmointi tulee peruskoulun opetussuunnitelmaan syksyllä 2016. Kaikki eivät ole siitä innoissaan, mutta Liukas on. Hän toivoisi, että ”JavaScript voisi olla ensimmäinen vieras kieli”. Hänestä ohjelmointi on kiehtovaa itseilmaisua – melkeinpä taidetta!

Hän antaa nyt menetetylle sukupolvelle oppitunnin tietokoneohjelmoinnissa ja innoitusta tähän taidemaailmaan.

Pienimpien koululaisten kanssa aloitetaan keskustelemalla siitä, mikä on tietokone. Siitä on hyvä aikuisenkin aloittaa.

”Onko sun mielestä auto tietokone?” opettaja Liukas kysyy, ja vastaa: ”Kyllä, autossa on navigaattori, ja aika iso osa autosta on tietokonetta.”

Entä koira? Kaupan kassa? Vessanpönttö?

”Aluksi lapset toistavat vanhempiensa ennakkoluuloja siitä, että ei koira voi olla tietokone. Mutta mitäs jos koiran kaulapannassa olisi tietokone? Pikkuhiljaa lapset rupeavat näkemään mahdollisuuksia.”

Nykyään kodissa voi olla jopa sata tietokonetta: tabletti ja puhelin tietenkin, mutta myös mikro, kuivausrumpu, kuumemittari ja niin edelleen. Ja kun nykykoululaiset ovat aikuisia, niitä on vielä monin kerroin enemmän.

Linda Liukas itse aloitti ohjelmoinnin 13-vuotiaana rakentamalla nettisivut idolilleen. Hänen idolinsa ei ollut mikään poikabändi vaan USA:n varapresidentti Al Gore.

”Se oli ylpeyden hetki, että mä tein tän itse! Se lähti omasta luomisen vimmasta. Kaikki asiat mun elämässä ovat lähteneet siitä, että olen vaan fanittanut tosi lujaa.”

Teinityttöjen fanitus voi tuottaa nettisivun tai vaikka kaulaliinan, jollaisen Liukas teki ihailemalleen jalkapalloilijalle. Lisäksi hän on fanittanut muun muassa Esko Ahoa.

”Heti jos teinityttö tykkää jostain, sitä pidetään vähempiarvoisena ja tyhmempänä, vaikka on ihan mieletön voimavara, että on innostunut ja optimistinen ja uskoo johonkin juttuun.”

Liukas ottaa esimerkiksi ”ddossaamisen”: se on sitä, että hakkerit – yleensä pojat – pyrkivät kaatamaan jonkin nettisivun suuntaamalla sinne loputtoman määrän liikennettä. Entä pikkutytöt? He voivat kaataa vaikkapa Justin Bieber -aiheiset nettisivut ihan vain sillä, että rynnivät idolinsa sivuille samanaikaisesti suurella massalla. Seuraus: poikia pidetään taitavina, tyttöjä höpsöinä.

Tällä hetkellä naiset ovat Liukkaan mukaan ”ohjelmoijien armoilla”. Mutta entäs sitten? Olemmehan me myös aika lailla esimerkiksi Keskon ja S-ryhmän armoilla.

No se näkyy siinä, mitkä asiat maailmassa helpottuvat, paranevat ja menevät eteenpäin, Liukas selittää.

”Tänhetkisten ohjelmoijakundien ongelmat on treffailu ja deittailu. Siksi maailmassa on niin paljon deittiapplikaatioita.”

Sitten Liukas kertoo olleensa juuri ammattikorkeakoulu Arcadassa tutustumassa ”kätilösimulaattoriin”.

”Tietokoneohjelma antaa erilaisia skenaarioita synnytyksestä, ja siinä on ihan iso kuminen naisen alaruumis, josta vauva tulee. Niitä tekee kuulemma kolme firmaa maailmassa. Mikä markkina! Ajattele, jos kätilömimmit rupeaisivat koodaamaan omia ratkaisujaan!”

Liukas aloitti ystävänsä Karri Saarisen kanssa ilmaisten Rails Girls -ohjelmointikurssien järjestämisen naisille syksyllä 2010. Ensin sen piti olla vain yksi, lähipiirille tarkoitettu viikonlopun workshop, mutta sana onnistuneesta tapahtumasta levisi Twitterissä. Pian ”joku Jason” Singaporesta otti yhteyttä ja pyysi Liukasta ja Saarista Singaporeen. Kaikin mokomin, he vastasivat. Nyt Rails Girls -workshoppeja on järjestetty jo 227 kaupungissa ympäri maailman. Liukas itse on ollut mukana noin 15:llä. Workshopit järjestetään edelleen täysin vapaaehtoispohjalta, eivätkä Liukas ja Saarinen ole koskaan aikoneetkaan lisensoida konseptia.

On vielä yksi tärkeä syy, minkä vuoksi naisten kannattaa ymmärtää ohjelmoinnin maailmaa ainakin hitusen. Sen syyn havainnollistamiseksi Rails Girls -workshopeissa on ihan oma harjoituksensa. Siinä osallistujille näytetään kymmenen vaikeaa sanaa ja lyhennettä. Liukas kaivaa ne nytkin ruudulle: PHP, SaaS, RoR, HTML, MongoDB, Apache, CSS, Django, MySQL, nginx.

”Ne mimmit on siellä aluksi, että ’mä en oo ikinä edes kuullut nginxistä’. Mutta eipä ole kukaan niistä ohjelmoijistakaan, kun aloittavat!”

Kukaan ei osaa eikä opi ulkoa kaikkia outoja sanoja, Liukas vakuuttaa. Jotkut ovat vain parempia googlaajia kuin toiset.

”Mulle tulee tosi ylpeä olo, kun kundit – valitettavasti ne on usein nuoria miehiä – sanovat, että ’no me tehdään tää HTML5-Ajax-Dropdown-juttu’, niin ne mimmit tajuaa, että nuohan bluffaa! Että ei ne tiedä yhtään sen tarkemmin niitä juttuja, ne vaan osaa käyttää niitä sanoja”, Liukas sanoo.

”Ja sanat on valtaa.”

Ennen käytännön harjoituksia opettaja Liukas luennoi hieman ohjelmoinnin historiasta.

Tiesittekö esimerkiksi, että maailman ensimmäisenä ohjelmoijana pidetään naista nimeltä Ada Lovelace? Hän oli 1800-luvun alussa eläneen runoilijan lordi Byronin ja tämän matemaatikkovaimon tytär. Lovelace kirjoitti varhaisen mekaanisen tietokoneen kuvauksen.

Linda Liukas on riemuissaan paitsi ensimmäisen ohjelmoijan sukupuolesta, myös tämän taiteellisista geeneistä.

Ensimmäiset modernin ajan ohjelmoijat olivat hekin naisia. Toisen maailmansodan aikaan, kun miehet olivat rintamalla, naiset laskivat ammusten ballistisia kertoimia.

Ja vielä 1960-luvulla Cosmopolitan-lehdessä kannustettiin naisia ohjelmoijan ammattiin.

”Silloin valitettavasti ajateltiin, että ohjelmoija on kuin puhelinvaihde. Että se on tyhmää ja rutiininomaista hommaa, ja siksi se sopii naisille. Mutta sitten miehet huomasivat, että tämähän onkin ihan oma juttunsa.”

Isot tietokoneyritykset alkoivat 1960-luvulla palkata ohjelmoijia soveltuvuustestien perusteella, ja niissä tieten tahtoen korostettiin matemaattista lahjakkuutta ja epäsosiaalisuutta. Ohjelmoijan ei tarvinnut lörpötellä saati olla monipuolisesti kiinnostunut ympäristöstään. Riitti kun se koodasi.

”Nyt maailma on muuttunut ja softan rooli myös. Ohjelmointi on nykyään niin paljon poikkitieteellisempää, ja niin moni muukin ala kuin perinteinen tietokoneala tarvitsee ohjelmoijia, että ohjelmoijan kuva on aivan eri.”

Nykyisin ohjelmointiala nimenomaan haluaa naisia töihin, Liukas sanoo. Siltä ei välttämättä ole tuntunut tänä syksynä, kun niin sanottu Gamergate on vellonut internetissä ja ikävä kyllä sen ulkopuolellakin. Kohussa on kyse toisaalta pelialan korruptiosta, toisaalta naisvihamielisyydestä ja alan naisten uhkailusta.

Liukas tekee pienen eron peli- ja ohjelmointialojen välille.

”Ohjelmointialalta ei ainakaan itselläni ole kuin pelkästään positiivisia kokemuksia.”

Eikä Gamergate ole koko kuva pelialastakaan, hän lisää korrektisti. Nettivihaa hän kyllä on kohdannut. Silloin tällöin hän saa sähköpostiinsa linkkejä Ylilauta- ja 4chan-keskustelupalstoille, joissa on ollut häneen liittyviä raiskausjuttuja ja kuvamanipulaatioita.

”Enää en vaan avaa niitä linkkejä, ja toivon, ettei äitinikään niitä lue.”

Linda Liukas tekee tämän nyt aikuisopiskelijoillekin oikein helpoksi.

Kaikkihan tietävät Angry Birdsin? Siihen liittyy ensimmäinen tehtävä: auta Angry Bird possun luo.

Se on ala-asteikäisten ohjelmointioppitunnin ensimmäinen tietokoneella suoritettava harjoitus.  Opettaja Liukas on kaivanut sen code.org-sivustolta. Nettisivu on amerikkalainen, mutta tehtävät on saatavilla suomeksi, ja ilmaiseksi.

Alaluokilla ohjelmointi ei vielä tarkoita pitkiä koodirivejä, vaan ensin opetellaan antamaan täsmällisiä käskyjä ja pilkkomaan isoja ongelmakokonaisuuksia pienemmiksi. Jos käsky on esimerkiksi ”tee voileipä”, lapsia pitää opettaa jakamaan se osiin: mene jääkaapille, avaa ovi, ota kaapista margariini, ja niin edelleen.

Niinpä Angry Birdin saa possun luo latomalla allekkain kaksi palikkaa, joissa lukee käsky siirry eteenpäin.

Angry Bird pomppaa possun päälle, tuhoaa sen, ja kone sanoo: Onneksi olkoon! Olet suorittanut 1. pulman.

Palikat ovat graafisia koodirivejä, ja klikkaamalla pääsee katsomaan, miltä ne näyttävät JavaScript-ohjelmointikielellä:

moveForward();

moveForward();

”Yes! Meni oikein”, opettajakin onnittelee.

Linda Liukkaan mielestä ohjelmoinnista saa kahdenlaista iloa. Ensinnäkin on ilo siitä, että saa jonkin toimimaan.

”Ilo siitä, että sai sen linnun menemään possun luo tai että sai rakennettua oman verkkosivun ja suunniteltua sinne sivupalkit.”

Jälkikäteen tulee ”intellektuellimpi ilo”.

”Että tässä on monimutkainen koodipätkä, jonka abstraktoin kauniisti.”

Reitti possun luo vaikeutuu tehtävä tehtävältä. Samalla tutustutaan ohjelmoinnin DNR-periaatteeseen: do not repeat. Oikein kauniissa koodissa mitään ei saisi toistaa. Vähän niin kuin puheesta tai tekstistä tulee kauniimpaa, jos joka lauseessa ei toista samaa verbiä.

Linnulle pitää esimerkiksi antaa ohje liikkua viisi ruutua käyttäen vain kahta palikkaa. Niistä ensimmäisessä lukee toista 5 kertaa ja toisessa, joka tulee ensimmäisen sisään, lukee siirry eteenpäin. JavaScriptinä se näyttää tältä:

for (var count = 0; count < 5; count++) {

                             moveForward();

}

”Kaikissa ohjelmointikielissä on aika paljon samaa, niin kuin esimerkiksi saksassa ja ranskassa”, Liukas sanoo. ”Ne on eri asioissa hyviä: JavaScript on aika sotkuinen, mutta se on hirveän joustava ja toimii kaikissa selaimissa. C++ on tosi järeä, tehokas ja nopea, mutta sitä on tosi vaikea kirjoittaa. Ruby on tosi kaunis mutta vähän hidas.”

Kesken harjoitussetin Angry Birdsit vaihtuvat toiseen muodikkaaseen hahmoon: nyt pitää auttaa zombi auringonkukan luo. No, asiasisältö tuskin muuttuu.

Sitten opetellaan ehdollisuutta eli käsketään tietyssä tapauksessa toimimaan tietyllä tavalla. Jos polku haarautuu ja toisessa suunnassa vaanii lihansyöjäkasvi, zombin on käännyttävä poispäin.

Toista kunnes kukka -palikan sisään laitetaan ensin siirry eteenpäin -palikka ja sitten jos polku vasemmalle -palikka, jonka sisään käänny vasemmalle. Se näyttää JavaScriptinä melkeinpä luettavalta:

while (notFinished()) {

                             moveForward();

                             if (isPathLeft()) {

                                                          turnLeft();

                             }

}

Ja kun tämä on tehty, ohjelma antaa kannustavaa palautetta:  Onneksi olkoon! Olet suorittanut 14. pulman!

Pulmia on yhteensä 20. Sen jälkeen ala-asteen ohjelmointioppimäärä onkin jo suoritettu. Menetetyn sukupolven aikuinenkin pystyy tekemään tehtävät tunnissa.

Sitten ollaan valmiita yläasteelle. Siellä joutuu kirjoittamaan jo ihan puhdasta koodia, esimerkiksi JavaScriptiä.

Codecademy.com-sivuston harjoituspaketissa harjoitellaan yksinkertaisten toimintojen luomista nettisivustolle. Aluksi laitetaan kone laskemaan esimerkiksi  etunimen kirjainten määrä. Laskutoimitus näyttää tältä:

”Linda”.length

Kun klikkaa submit-nappulaa, kone kertoo että viisi kirjainta.

”Usein ihmiset kirjoittavat väärin vaikka length-sanan ja ajattelevat, että no niin, olen huono ohjelmoimaan. Et sä ole, tämä on vaan tarkkuutta vaativa laji”, opettaja Liukas sanoo.

Sitten kirjoitetaan tervehdys lukijalle. Se pomppaa kuvitteellisella nettisivulla ponnahdusikkunaan, jonka saa luettuaan pois klikkaamalla ok. Koodina se näyttää tältä:

confirm(”Tervehdys, arvoisa lukija!”)

No kyllä: tämä on aika tylsää ja kaukana käytännöstä.

Liukaskin on hieman huolissaan, miten yläasteikäiset saadaan motivoitumaan ohjelmointikielen opettelusta. Opettajat ovat avainasemassa: jos he eivät näe ohjelmoinnin mahdollisuuksia, eivät lapsetkaan näe.

”Sitten siitä tulee sellainen pakkoruotsi”, Liukas pelkää.

Aivan pakkoruotsia ohjelmoinnista tuskin tulee, sillä siitä ei tule omaa oppiainettaan. Sitä opetetaan muiden aineiden, ennen kaikkea matematiikan, tunneilla.

Liukas itse valitsi yläasteella innostuneena peruskurssin Java-ohjelmointikielessä – ja turhautui. Opettaja ei osannut selittää hänelle, mitä järkeä oli piirtää hankalalla Javalla ruma nalle, kun käsin olisi voinut tehdä paremman.

”Opettajan olisi pitänyt sanoa, että okei, jos piirrät yhden nallen, mutta jos haluat piirtää 50 nallea tai isomman nallen tai pikkunallen, tai jos sä haluat piirtää kaikki nallen värisävyt punaisesta keltaiseen, silloin siinä ohjelmointikielessä on järkeä!”

Tätä sanotaan skaalaeduksi, ja juuri sen vuoksi ohjelmointia kannattaa opiskella.

Kun Linda Liukas meni 19-vuotiaana Turun kauppakorkeakouluun, siellä ei ajateltu skaalaetuja. Ajateltiin, että hyvinvointi on nollasummapeliä: se mikä on yhdelle lisää on toiselta pois.

”Siksi opiskelukavereistani tuli pankkiireja ja konsultteja.”

Liukas itse palasi pian pääkaupunkiseudulle ja hänestä tuli Aalto-yliopiston Aaltoes-yrittäjäyhteisön aktiivi. Hän kävi myös Stanfordin yliopiston kasvuyrittäjyysopintojakson Kaliforniassa.

”Teknologian avulla ymmärsin, että hyvinvoinnin määrä ei ole vakio vaan sitä voi lisätä.”

Tästä syystä on Liukkaan mielestä tärkeää, että kaikki saavat kosketuksen ohjelmointiin jo peruskoulussa – vaikka heistä ei koodareita tulisikaan.

Esimerkiksi lääkärin olisi hyvä ymmärtää hieman ohjelmoinnista, sillä tietokone voi käydä sekunnin murto-osissa läpi miljoonia sairastapauksia ja vertailla niitä ennen diagnoosia. Lääkäri ei ikinä voisi itse muistaa sitä kaikkea.

Liukas veti myös Aalto-yliopiston Startup Life -ohjelmaa, jossa vietiin opiskelijoita ulkomaille startupeihin työharjoitteluun.

”Join sitä Kool-Aidia tosi voimakkaasti”, Liukas sanoo. Se on amerikkalainen sanonta ja tarkoittaa: ”Mulle oli itsestään selvää, että Suomi on liian pieni paikka ja pitää päästä pois. Että ’mitä järkeä tehdä mitään, jos ei voi tehdä Facebookin ja Googlen kokoisia juttuja’. Kauhealla uholla halusin lähteä.”

Uho vei kesällä 2012 New Yorkiin.

Codecademy on startup-yritys, joka tarjoaa ilmaisia ohjelmoinnin verkkokursseja, esimerkiksi tuon juuri kokeillun JavaScript-harjoitusohjelman. Harjoituksilla on jo 24 miljoonaa käyttäjää. Yritys perustettiin vuonna 2011, ja sen viides työntekijä oli Linda Liukas.

”Perustajat olivat 21-vuotiaat Zach [Sims] ja Ryan [Bubinski], intensiivisimmät tyypit ketä olin ikinä tavannut. Muistan, kun selitin isälleni ja äidilleni, että olen menossa New Yorkiin töihin 21-vuotiaille ja mun titteli on Community Manager.”

Hänen talousjohtajaisänsä kysyi, mistä yritys tekee rahansa.

”Vastasin että ei tehdä mistään rahaa, tää on ilmainen kaikille!”

Liukas hieman naureskelee neljän vuoden takaiselle itselleen. Nykyään Codecademy pyrkii rahastamaan käyttäjiensä datan.

Liukas valvoi sisältöä, teknistä tukea ja vapaaehtoismoderaattoreita ja teki viestintää. Ystävät Suomessa kuvittelivat, että Lindan elämä on hohdokasta kuin Sinkkuelämissä. Sitä se ei ollut.

”Olin aina töissä, en lähtenyt melkein koskaan ennen iltakymmentä kotiin. Lomaa oli kaksi viikkoa vuodessa, eikä mulla juurikaan ollut kavereita duunin ulkopuolelta.”

Liukas jaksoi puolitoista vuotta. ”Se oli paras koulu mitä olen elämässäni käynyt, opin ihan hirveästi, sain ammatillisen identiteetin, mutta olen tosi iloinen myös, että lähdin pois.”

Suomessa hänellä oli perhe, poikaystävä, ystävät, aikaa ja rauhaa.

”Mutta mitä voi Suomesta käsin tehdä mikä olisi yhtä siistiä kuin se, mitä olin päässyt Codecademyllä tekemään? Oli niin verissä, että haluan tehdä isoja asioita ja muuttaa maailmaa ja wham-bam.”

Sitten Liukas skaalasi vaihteeksi pienempään.

 Mikäli JavaScript-kurssi tuntuu tylsältä, ohjelmointiin tutustumisen voi aloittaa myös Linda Liukkaan piirroshahmojen avulla. Ne auttavat niin lasta kuin aikuista ymmärtämään esimerkiksi, mikä on garbage collection. Linda Liukas selittää ensin sanallisesti:

”Se on softa, joka käy automaattisesti keräämässä tiedon, joka on tallennettu muistikapasiteettiin, sitä ei siis tarvitse vapauttaa ohjelmallisesti.”

Öö, okei. Liukkaan oli joskus itsensäkin vaikea hahmottaa tätä. Niinpä hän otti käyttöön itselleen toimivan tekniikan: piirtämisen.

”Lähden aina ajattelemaan, että miten kuusivuotias pikkutyttö sen käsittäisi. Piirsin kuvan, jossa pikkutyttö ajaa kuorma-autoa. Sitten siellä on hirveä määrä henkilötietoja ja tykkäyksiä kuormana.”

Pikkutyttö on nimeltään Ruby. Ruby näyttää hieman pikku-Lindalta mutta on Liukkaan mukaan tätä rohkeampi ja äksympi.

Liukas piirteli ja kehitteli Rubyja monta vuotta. New Yorkin aikana syntyi ajatus lastenkirjasta, jossa päähenkilö seikkailisi teknologian maailmassa ja oppisi siitä uusia asioita.

Viime tammikuussa Liukas haki Hello Ruby -lastenkirjalleen joukkorahoitusta Kickstarter-palvelussa. Se olikin hieman eri asia kuin lähettää iso käsikirjoituspinkka kirjekuoressa kirjakustantamoon tai hakea opetusministeriön avustusta hankevalmisteluun ja lisätä netissä hakemukseen asianmukaiset liitteet ja selvitykset.

Hakemus oli parin minuutin video, jossa Linda Liukas hymyilee kauniisti pilkullisessa punaisessa mekossa, hyppii lapsenomaisesti sohvalla ja hypistelee paksuja koodauskirjoja. Musiikki soi ja Liukas kertoo englanniksi Rubysta ja tämän ystävistä.

Minimitavoite oli kymmenentuhatta dollaria. Sillä summalla hän laski saavansa omakustanneversion tehtyä eikä jäisi aivan nollille.

Vuorokauden kuluttua rahoitusta oli tullut satatuhatta dollaria.

”Tajusin että hupsista, musta taisi tulla lastenkirjailija.”

Nyt hänellä on kustannussopimus suuren amerikkalaisen Macmillan-kustantamon kanssa. Kirja ilmestyy ensi syksynä.

”Kirja on tarina pikku-Rubysta ja sen ystävistä, yksinäisestä lumileopardista, joka ei halua leikkiä muiden lasten kanssa, ja androideista, jotka ovat sotkuisia mutta ystävällisiä. Ja Ruby oppii myös ohjelmointiajattelun perusteista, että miten otetaan ongelma ja pilkotaan se pienemmäksi”, Liukas kertoo.

Hänen editorinsa Macmillanilla, Jean Feiwel, oli sattumoisin luomassa Baby-Sitters Clubia, Liukkaan lapsuuden suosikkikirjasarjaa.

”Olen oppinut häneltä, miten kuljettaa tarinaa, millaiset tarinarakenteet toimivat, millaiset hahmot ja hahmokehitys pitää olla. Manuscript ja harjoitukset ovat valmiit. Nyt teen kuvitusta.”

Piirtäjäksi hän sanoo kouluttautuneensa Pinterestissä. Hän piirtää Photoshopilla ja erillisellä piirustusnäytöllä.

”Kehityn koko ajan niin paljon, että kun olen päässyt loppuun ja katson kirjan alkua, ne alkupään kuvitukset ovatkin jo ihan hirveän näköisiä”, Liukas sanoo ja nauraa.

Joukkorahoitus on hänelle ennemminkin taiteellinen apuraha kuin riskirahoitus kasvuyritykseen.

”Vaikka meillä Codecademyssä oli hienot, idealistiset tavoitteet, olihan siellä koko ajan investoreilta paine shipata tuotteita. Nyt pystyn tekemään enemmän itselleni tärkeitä asioita, taiteellisemmin.”

Kickstarter-rahoitusta tuli yhteensä noin 300 000 euroa. Vielä Liukas ei tiedä, mihin kaikkeen se riittää, mutta selvästikään hänellä ei ole ongelmia keksiä rahalle käyttöä.

”Tuo on niin syvä maailma, ja siellä on niin paljon tutkittavaa.”

Voi olla, että Rubyn tarina jatkuu toiseenkin kirjaan, ainakin sen tarina on jo olemassa Lindan päässä:

”Ruby seuraa http requestin matkaa siitä, kun se lähtee tietokoneesta, aina siihen, kun se menee Googlen serverille.”

Ja sitten hän haluaisi tehdä ”taidenäyttelyn, jossa ryömitään tietokoneen sisään”, ja mobiilisovelluksen, ja lisää Ruby-harjoituksia.

Mutta aluksi tulee siis yksi kirja. Suomessa se ilmestyy Otavan kustantamana ensi syksynä.

Satatuhatta ihmistä. Sen kokoinen kohderyhmä pitäisi olla, ennen kuin kannattaa harkita minkään mediatuotteen lanseeraamista Suomen kokoisille markkinoille. Näin oli suuri suomalainen mediatalo sanonut Linda Liukkaalle.

”Ja ne ovat ihan oikeassa siinä”, Liukas sanoo. Tuskin hänen kirjansakaan olisi kelvannut yhdellekään suomalaiselle kustantajalle, jos hän olisi mennyt tarjoamaan sitä ennen Kickstarteria.

Vaikka Liukas korostaa, ettei enää halua tehdä yhä isompia juttuja, hän on ymmärtänyt jotain oleellista skaalaedusta.

”Kaikki isot jutut lähtevät siitä, että yksi tyyppi innostuu niistä. Mun tapauksessani se oli mun äiti, joka ekana uskoi siihen. Sitten se oli sata ihmistä Rails Girlsin kautta.”

Sitten oli hieman alle kymmenentuhatta rahoittajaa Kickstarterissa, ja sitten iso kustannussopimus Yhdysvalloissa.

”Voi olla että ensi syksynä täällä on jo satatuhatta ihmistä, jotka haluavat opettaa ohjelmointia lapsilleen.”

Samoin kävi Rails Girlsissä. Alussa Liukas ja Saarinen miettivät, pitäisikö heidän hakea rahoitusta. Monet mahdolliset rahoittajat kysyivät, miksi he eivät järjestä workshoppeja Lappeenrannassa, Tampereella tai Kouvolassa, miksi pitää lähteä heti Singaporeen.

”Me oltaisiin oltu yksin Kouvolassa. Mutta nyt, neljä vuotta myöhemmin, se liike on jo niin voimakas, että Tampereen Rails Girls -viikonloppuun tuli juuri 400 hakemusta.”

Opetushallituksen kannattaisi nyt äkkiä palkata Linda Liukas – ja Ruby – tuottamaan ohjelmointiopetusta peruskouluihin. Millainen tilaus tässä maassa onkaan naiselle, joka saa it-alan kuulostamaan yksinkertaiselta ja hauskalta, nauraa vähän väliä ja osaa innostaa sekä lapsia että insinöörejä ja mimmejäkin.

Tosin rekrytointi ei ehkä onnistuisi. Liukas kertoo, että häntä ja Koodi 2016 -oppaan toista tekijää Juhani Mykkästä on kyllä pyydetty tekemään ohjelmoinnin oppikirja kouluihin. He ovat kieltäytyneet. He olisivat halunneet tehdä kirjan niin huolellisesti, että se olisi käynyt liian kalliiksi – ainakin jos kirja olisi tehty vain Suomen markkinoille. Entä jos suunnattaisiin heti kansainvälisille markkinoille, Liukas ja Mykkänen ehdottivat.

”Kaikki sanoivat, että ’ei, on niin vaikeaa tämä koulutusvienti ja materiaalien tuottaminen eri koulutusjärjestelmiin ja waawaawaa’.”

Liukkaan mielestä Suomi voisi olla juuri se maa, jossa oppimateriaaleja ja pedagogiikkaa ohjelmointiin tuotetaan.

”Vauhdin voi hakea maailmalta ja sitten tuoda takaisin Suomeen.”

Vähän niin kuin Linda Liukas teki omassa elämässäänkin. ■