Mondo

Kontiot Karhunkierroksella

Kontiot Karhunkierroksella
Runoilija Tomi Kontio päätti vaeltaa poikansa kanssa Suomen kaikissa kansallispuistoissa. Kuusamon klassinen Karhunkierros tarjosi haasteita ja elämyksiä heille molemmille.
Julkaistu: 25.10.2020

Kun kaivan Sipoonkorven kansallispuiston ruuhkaisella tulipaikalla makkarapakettia suuresta rinkastani, 10-vuotiasta poikaani nolottaa. Makkarapaketin alta ­paljastuu kaksi suurta värikasviota, joista kumpikin painaa yli kolme kiloa. Poika pitää oman rinkkansa visusti kiinni, sillä se on täytetty Harry Pottereilla ja sanakirjoilla.

Sinivuokot hehkuvat edellisvuoden lehtien seassa. Mutta en tarvitse värikasvioita tunnistaakseni kukkia. Kirjat ovat rinkassani painolastina. Harjoittelemme poikani kanssa ­Karhunkierrosta varten.

Kierrämme vielä kolmena eri viikon­loppuna seitsemän kilometrin mittaisen ­Kalkinpolttajan polun lisäten joka kerralla ­painoa rinkkoihimme.

”No, jaksatko tehdä kolme tällaista etappia yhden päivän aikana?” kysyn pojalta toukokuun lopulla.

”Totta kai jaksan”, poika vastaa. ”Mutta en enää yhtään näissä maisemissa.”

Karhunkierros on Suomen suosituin ja tunnetuin vaellusreitti. Se sijoittuu pääosin Oulangan kansallispuistoon Kuusamon kaupungin ja Sallan kunnan alueelle.

Kyseessä ei ole nimestä huolimatta kierros, vaan reitti polveilee pohjois–etelä-suuntaisena: lähtöpaikkoja on kaksi. Alkuperäinen Ristikallion linjaus on 72 kilometriä ja lähtee Sallantien varresta. Uudempi linjaus lähtee Hautajärveltä ja on kymmenen kilometriä pidempi. Molempiin lähtöpisteisiin pääsee Kuusamosta Karhunkierros-bussilla.

Seisomme pojan kanssa Karhunkierroksen aloituspisteellä. Siihen bussi meidät rinkkoinemme jätti. Tästä eteenpäin kaikki olisi jalkojemme varassa.

Karhunkierros on hyvin merkitty – riittää, kun seuraa tiuhaan laitettuja oransseja täpliä. Kilometrin välein on myös metallisia tolppia, joista näkee etäisyydet sekä Rukalle että Hautajärvelle.

Päädyimme Ristikallion lähtöpisteeseen, koska Karhunkierros-bussi kulkee lauantaisin vain kerran päivässä, iltapäivällä. Menetimme monta tuntia ensimmäisen päivän vaellusaikaa – ja tiukka tavoitteemme on patikoida koko reitti neljässä päivässä, kun moni käyttää siihen viisi tai kuusikin päivää.

Poikaa lyhyemmän reitin valinta harmittaa.

”Mutta tämä on se alkuperäinen linjaus”, lohduttelen.

”Aito”, poika toteaa ja nostaa rinkan selkäänsä.

Kesäkuu 2019 on alkanut poikkeuksellisen lämpimänä. Ollaan hellelukemissa. Alkumatka kulkee hakkuualueen poikki ja aurinko pääsee paahtamaan koko voimallaan. Aukealla kykkii perhe poimimassa korvasieniä.

Poika sadattelee kuumuutta.

”15 astetta ja pilvistä on paras vaelluskeli”, poika sanoo. ”Sadekin olisi parempi kuin tämä helvetin helle.”

Poika tietää mistä puhuu. Ennen Karhunkierrosta hän on patikoinut yli kahdessa­kymmenessä kansallispuistossa.

Yhteinen vaellusharrastuksemme alkoi vuonna 2017, kun poika oli juuri täyttänyt kahdeksan.

Olin kertonut hänelle muutamista vaelluksista, joita olin tehnyt. Erityisesti poikaa kiehtoi, kun kerroin Luirojärven saunasta UKK-puistossa. Sanoin hänelle, että eiköhän aloiteta hieman lähempää. Saunotaan Luirojärvellä myöhemmin, jos patikointi luonnossa tuntuu mukavalta.

Kokeilimme harrastusta ensi kertaa ­Nuuksiossa, aloittaen kansallispuiston länsi­laidalta, ruuhkaisten kävelyreittien ulko­puolelta. Jo kilometrin kuljettuamme rankka­sade yllätti meidät. Kastuimme läpimäriksi. Ajattelin, että jääköhän tämä viimeiseksi vaellukseksemme.

Mutta vastoinkäyminen muuttuikin seikkailuksi, teki ensimmäisestä patikoinnistamme ikimuistoisen. Luonto kastoi meidät vaeltajiksi. Me kestimme, me selvisimme. Ja tämä tunne oli paljon palkitsevampi kuin tarpominen ihanteellisissa olosuhteissa.

Jo viikon päästä poika halusi seuraavalle vaellukselle. Päätimme, että valloitamme kaikki Suomen kansallispuistot, kaikki neljäkymmentä. Sillä tiellä olemme edelleen.

Olemme oppineet, kuinka rauhoittavaa on olla kaupunkielämän hyörinän ulkopuolella, kännykkäverkon ulottumattomissa, kuunnella kaakkurien metelöintiä, sateen ropinaa telttakangasta vasten, tuijotella tulta, järvenselkää, pilkkoa välillä polttopuita ja vuolla kiehisiä. Ja olla hiljaa, vain hiljaa ja samalla tutustua syvemmin toisiimme ja itseemme.

Onneksi Karhunkierroksen aloittava masentava avohakkuumaisema muuttuu pian metsäksi, joka tarjoaa paitsi iloa silmille myös suojan porottavalta auringolta. Mutta sitten alkaa kuulua etäistä jyrähtelyä.

”Ukkonen taitaa kiertää meidät”, sanon pojalle.

Pian huomaan olleeni väärässä. Puiden lehdet alkavat värähdellä, ja ensimmäinen vaatimaton pisara osuu kasvoilleni.

Kiristämme vauhtia. Polku nousee kallion päälle. Alhaalla näkyy kvartsiittijyrkänteiden reunustama Aventojoki. Kun saavutamme Karhunkierroksen ensimmäisen nähtävyyden, Ristikallion näköalapaikan, sade yltyy.

Sitten välähtää. Jyrinä kaikuu jylhässä kanjonissa niin että korviin sattuu. Juoksemme viimeiset kolmesataa metriä Ristikallion autiotuvalle. Kun pääsemme tupaan sisälle, sade muuttuu ryöpyksi, joka muuttaa hetkessä koko tuvan ympäristön mutavelliksi. Aventojoen suvanto porisee pisaroiden hakatessa sen pintaa.

Kaivamme pelikortit rinkasta. Odottelemme sateen laantumista. Vartin päästä mökin ympäriltä alkaa kuulua ryminää. Sisään pelmahtaa neljän nuoren miehen kiroileva porukka. Joltain on revennyt halpa sadeviitta, jonkun kenkä on imaissut vettä.

Nuorukaiset vaihtavat kuivat vaatteet ylleen. Joukkion puheliain kertoo meille, kuinka hän itse kiersi 12-vuotiaana Karhunkierroksen isänsä kanssa.

”Se oli unohtumaton elämys.”

Kun sade vihdoin taukoaa, jatkamme matkaa Taivalkönkäälle. Etenemme varovaisesti sateen liukastamalla polulla. Taivalkönkäällä olemme jo niin nälkäisiä, että ennen kuin alamme ihastella koskimaisemaa, kaivamme retki­keittimemme esiin ja teemme ruokaa.

Kylläisenä on mukava jättää rinkka hetkeksi lepäämään autiotuvan seinää vasten ja raahustella kolmihaaraisen kosken maisemissa. Lähimpänä tupaa oleva koski on raivokkain. Se on kuin laukkaava musta hevonen, joka pärskii valkoista vaahtoa suustaan.

Kun kävelee riippusiltaa pitkin kosken yli pieneen saareen, avautuu eteen kokonaan toisenlainen maailma, tyven suvanto, jota reunustavat rentukat ja juuri avautuneet kotkansiivet. Tuomi kukkii.

Riippusiltoja on lukuisia eikä vaeltajan tarvitse etsiä kahluupaikkoja. Tässä ylitetään Oulankajoki Taivalkönkään kohdalla.

Taivalkönkään jälkeen lähdemme tarpomaan kohti seuraavaa koskea, Kiutaköngästä. Tässä vaiheessa Hautajärven ja Ristikallion reitit ovat jo yhtyneet. Patikointiamme riemastuttavat kilometrin välein asetetut tyylikkäät Karhunkierros-kyltit, jotka näyttävät kuljetun ja jäljellä olevan matkan. Mutta eniten meitä riemastuttaa, kun poika huomaa polun lähellä pienen punertavan kukkasen.

”Neidonkenkä!” poika huudahtaa.

Olemme löytäneet Oulangan kansallispuiston tunnus­kukan. Katsomme tuota lumoavaa kämmekkää polvistuneina kuin ujot kosijat. Illan lempeä valo siivilöityy puiden lävitse ja saa vaaleanpunaisen kukinnon hehkumaan.

Päästessämme Kiutakönkäälle neidonkenkien keijukaismainen hempeys muuttuu kosken diaboliseksi ärjynnäksi. Poika istahtaa rantakallioon hioutuneeseen symmetrisen pyöreään hiidenkirnuun kuin kananmuna kuppiin ja ihmettelee sitä veden määrää, mikä silmiemme edessä virtaa.

Vastarannan punertavassa ja uurteisessa dolomiittiseinämässä olemme näkevinämme valtavia kasvoja. Maisema katsoo meitä, nälkäisenä ja uhkaavana. Kauhistuttavan kauniina.

Telttailualue on muutaman sadan metrin päässä könkäästä. Pystytämme teltan. Syömme iltapalaa. Poika miettii, saako hän unen päästä kiinni, kun kosken kohina kuuluu niin selvästi ohuen telttakankaan lävitse.

”Ajattele sitä tuutulauluna”, sanon.

Poika ei kommentoi. Hän nukkuu.

Aamulla syömme kaurapuuroa, pakkaamme teltan ja lähdemme jatkamaan matkaa. Polku on helppokulkuinen ja seuraa harjun päällä Oulankajoen rantatörmää. Havupuut ja vielä vaaleanvihreät lehtipuut muodostavat kirjavan kudoksen mutkittelevan joen ympärille. Näkymässä on sinfonista kauneutta: joki ­polveilee kuin melodia heijastellen ympäröiviä puita ja hyväillen maitokahvin värisiä hiekkatörmiä.

Oulankajoen rantatörmällä reitti on helppokulkuinen. Joen mutkittelua aiheuttaa niin sanottu meanderointi-ilmiö: virtaavan veden ulkokaarre kuluttaa törmää enemmän kuin sisäkaarre.

Kun saavumme Jussinkämpälle, alkaa sataa tihuuttaa. Kämpässä on paljon porukkaa. Suurin osa on ulkomaalaisia. Lepuutamme hetken jalkojamme laverilla maaten.

Muutaman korttipelikierroksen jälkeen päätämme jatkaa vaellusta pienestä sateesta huolimatta. Pari kilometriä käveltyämme ­vastaan tulee kilometritolppa, joka kertoo, että matkaa Karhunkierroksen päätepisteeseen on 36 kilometriä. Olemme taivalluksen puoli­välissä. Pitkällä vaelluksella on tärkeintä oppia sietämään yksitoikkoisuutta, hitaita kilo­metrejä. Siksi puolivälin ylitys tuntuu niin palkitsevalta.

”Nyt takana olevat kilometrit kasvavat edessä olevia suuremmaksi möykyksi”, filosofoin pojalle. ”Ja tulevaisuus sen kuin kevenee!”

”Hä”, poika vastaa.

En ymmärrä itsekään täysin ajatuksen­juoksuani. Mutta sen ymmärrän, että sade kiihtyy ja muuttuu painavammaksi.

Rymistelemme pitkospuiden yli ja alamme laskeutua kohti Kitkajokea.

Kitkajoen rantaan Ylikodalle saapuessamme olemme läpimärkiä. Vaihdamme hämärässä kodassa kuivat pusakat. Poika alkaa vuolla otsalampun valossa kiehisiä.

Pian kotaan ilmestyy vanhempi mies, joka hymyilee lämpimästi, vaikka manaileekin vaelluskenkiensä hörpänneen vettä. Hän kaivaa puukkonsa esiin ja auttaa poikaa ”syttyjen” teossa.

Poika on luovuttamassa tulenteko­vastuun vanhalle eränkävijälle, mutta tämä rohkaisee poikaa jatkamaan ja latelee viisauksia kuin korpimaiden filosofi jossain Veikko Huovisen tarinassa: ”Kyllä se nuoremman tuli palaa kirkkaammin kuin tällaisen vanhan jäärän.”

Mies asettaa märät kenkänsä iloisesti palavan nuotion viereen. Tuijotamme tulta. ­Lämmittelemme. Miehen kengistä nousee höyryä. Emme puhu mitään. Emme tarvitse sanoja häiritsemään korpimaan nokeentuneen kappelin rauhaa.

Juuri kun päädymme ajatukseen, että jäämme yöksi kodalle, alkaa ulkoa kuulua kovaa meteliä. Kotaan ryntää joukko märkiä teinejä. Rippikoululaisia. Ja lisää on tulossa. Ulkona pappi kaitsee hälisevää laumaansa. Kappelimme rauha on tiessään.

Kun sade vihdoin lakkaa, päätämme pojan kanssa jatkaa matkaa. Katsomme kartasta, että reitin varrella on parikin telttailupaikkaa.

”Taitaa minullakin olla majanvaihto edessä”, vanha mies sanoo hymyillen ja toivottaa meille rauhallista loppuiltaa.

Kartan mukaan reitti näyttää helpolta. Se seurailee pääosin Kitkajoen rantaa. Niinpä voimamme tunnossa ohitamme ensin Venäänmutkan telttapaikan ja sen jälkeen Pähkinän laavun.

”Eiköhän jatketa saman tein Harrisuvannon laavulle”, sanon pojalle. ”Matkaa on vain viisi kilometriä”.

Ilmeisesti poikakin on saanut virtaa nuotion tuijottelusta.

”Poronkusema”, hän tokaisee poronhoitoalueelle hyvin sopivalla termillä.

Pian huomaamme, että vaelluksella ei ikinä kannata vähätellä matkoja. Kuvittelemamme rento tassuttelu rantapolkua pitkin osoittautuukin rankaksi tarpomiseksi kapealla ja kivikkoisella polulla. Se kulkee viistossa rinteessä ja kohoaa välillä ylös sateen liukastamaa rantatörmää.

Mutta maisemat ovat upeat. Jos Ounasjoki virtaa kuin sinfoninen runo, niin Kitkajoki ärjyy dramaattisten kallioiden välissä kuin Wagnerin ooppera.

Harrisuvannon laavulla olemme väsyneitä ja onnellisia. Pystytän teltan ja poika tekee tulet. Syömme mausteista nuudelikeittoa. Uteliaat kuukkelit lennähtelevät ympärillämme.

Kuukkelit ovat seurallisia ja tulevat tulipaikoille herkkupalojen toivossa. Ne ovat niin rohkeita, että nappaavat leivän­murusen vaikka kädestä.

Kolmannen päivän aamuna teemme radikaalin päätöksen. Koska olemme taivaltaneet alkuperäistä suunnitelmaamme pidemmälle, yritämme selvitä Karhunkierroksesta kolmessa päivässä. Sääkin suosii. Aurinko kurkistelee pilvien lomasta lempeästi, pikemminkin piristäen kuin läkähdyttäen.

Siilastuvalla on väkeä kuin halpahallin avajaisissa – eikä ihme, se sijaitsee suositun Pienen Karhunkierroksen varrella ja tuvan edustalla voi ihailla yhtä alueen komeimmista nähtävyyksistä, Jyrävän vesiputousta. Siirrymme entisen kalamajan luota lähemmäs putousta. Rantakalliolla syleilemme huumaavaa jyrinää ja vesihöyryksi hajoavia pärskeitä.

Karhunkierroksen loppuosuus on vaaraa vaaran perään. Vattuvaaran valloitamme helposti, ja samalla painolla hoidamme Ison Kumpuvaaran, jonka laelta näkyy seuraava tavoite, Konttainen. Se on kuin suuri kivinen päälaki, jossa puut harottavat kuin hiustukot.

”Me vaikka konttaamme sen huipulle”, poika sanoo.

Nousun avuksi on tehty portaat, jotka hänen mielestään ovat kelvottomat: ”Näissä joutuu joko sipsuttamaan tai loikkimaan!”

Poika on tyytyväinen, kun portaat loppuvat ja kapuamme paljasta rinnettä ylöspäin.

Iso Kumpuvaara näyttää Konttaisen laelta pieneltä mainingilta pehmeästi aaltoilevassa metsämaisemassa. Vaivihkaa vilkaisen taivasta. Pilvien liike kiihtyy. Horisontissa näkyy taivaan halkaiseva tumma pilvilaskos, joka työntyy meitä kohti. Pullistuu.

Konttaisen kallio­huipulta avautuu upea metsämaisema, jota taivaan värejä heijastelevat järvet ja lammet täplittävät.

Lähdemme äkkiä laskeutumaan Konttaiselta vain päästäksemme kiipeämään Valtavaaran rinnettä. Emme ehdi ihastella luonnon­suojelualueen ikikuusikkoa, sillä lähestyvä matalapaine alkaa tuntua iholla.

Nousua, laskua, nousua, laskua. Tuntuu kuin kilometripylväät karkaisivat edestämme, tekisivät kiusaa. Eikö tämä ikinä lopu.

Suolammen laavun uimapaikka: täällä voi käydä pulahtamassa vaikka ennen viimeisiä nousuja Valtavaaralle ja Rukalle.

Valtavaaran laelle saapuessamme joudumme raivaamaan tiemme myrskyävän tuulen lävitse. Sumuriekaleet ilmestyvät rinteen takaa ja pyyhkäisevät ylitsemme kuin märät harsot. Olemme sadan metrin päässä päivätuvasta, entisestä palonvartijan mökistä. Juuri kun pääsemme sisään, sade iskee yllemme. Se ei putoa taivaalta vaan takoo vaakasuoraan honteloa mökkiä. Tuvan ovi ei pysy kiinni, joudun salpaamaan sen vaellussauvallani.

Ikikuusikko aamu-usvassa Pähkänän laelta katsottuna.

Katselemme ulos ikkunasta. Maisema on jatkuvassa liikkeessä olevaa harmaata massaa. Mökki nitisee ja natisee, kun iso paha myrsky yrittää puhkua ja puhaltaa sitä kumoon.

Lopulta sade hieman hellittää. Puemme sadevaatteet yllemme ja suojaamme rinkat. Lähdemme laskeutumaan alaspäin. Enää on jäljellä nousu Rukatunturille.

Viimeinen ponnistus tuntuu järjettömältä. Olemme ihastelleet Suomen upeimpia maisemia, könkäitä, joentöyräitä, ikimetsiä ja kulleroiden täplittämiä niittyjä. Nyt nousemme hyppyrimäen rinteen huipulle katselemaan uinuvaa talviurheilukeskusta, outoa ryhelmää alppinismikitsiä, jossa ketju­hotellien valo­mainokset hohtavat riettaan punaisina.

Kun viimeisessä kilometripylväässä näkyy pyöreä nolla, pöyristys muuttuu iloksi. Menemme nöyrinä lähimpään hotelliin.

Olemme patikoineet päivässä kaksitoista tuntia ja liki 30 kilometriä. Kello on 21.40. Sauna suljetaan kymmeneltä. Samoin ravintolan keittiö. Kaikkea ei voi saada. Poika valitsee keittiön.

Kontiot menevät syömään. Karhunkierros päättyy pizzaan.

Lisätietoja Karhunkierroksen patikoimisen vinkeiksi: luontoon.fi/karhunkierros.

Tomi Kontio Kontio on kirjailija, joka on tehnyt muun muassa runo-, lasten- ja vaellus­kirjoja. Hän patikoi Karhunkierrok­sen poikansa kanssa viime kesän alussa.

Petri Lyytikäinen Lyytikäinen on kuvannut Mondolle esimerkiksi vaelluksensa Patagoniassa. Hän kuvasi Karhunkierroksen näkymiä omalla retkellään viime syksynä.

2 kommenttia