Golffarit haluavat usein jostain syystä perustella harrastustaan: "Missään lajissa ei tule oltua yhtä paljon ulkona." Olen suositellut heille vierailua marjametsään. Se on kuitenkin yhtä turhaa kuin ranskalaisen viinitarhurin käännyttäminen itäsuomalaiseksi herukanviljelijäksi.
Mutta nyt minulla on golffareille uusi pikku vinkki: "Oletko kokeillut puutarhan perustamista?"
Viime vuonna kiersin ei vain 18:aa vaan peräti 57 reikää omalla pihamaalla. Kyseessä oli siis kontiaisten kotikolojen puttaaminen umpeen. Voin vakuuttaa, että ulkona tuli oltua ja kaikenlaista ajateltua. Tapa viettää aikansa paremmin käväisi ajatuksissa. Sohvalla selällään maatessa mieleen ei taatusti tule yhtä murhanhimoisia ideoita kuin tasoitellessa pyramideja, joita maamyyrät ovat ahkeroineet samalla, kun ovat ruokatunnillaan pistelleet suuhunsa kaikki kukkasipulini.
Olen lähes kasvanut viljalaarissa, mutta talonpoikaistaitoni ovat itäneet kehnosti. Puutarhurin ominaisuuteni olen imenyt konttaamalla polveni ruhjeille paakkuisilla sokerijuurikaspelloilla.
Huonekasveinani menestyvät lähinnä kiinanruusu ja enkelinsiipi ja nekin todennäköisesti vain siksi, että noin kauniin nimisiä kukkia en edes minä kehtaa tappaa.
Puutarhassani ei menesty mikään. Marjapensaissani ei roiku meheviä terttuja vaan harmaata härmää, raparperi on kelmeä ja veltto kuin keuhkotautinen neito, rukolanlehdistä voisi ommella pitsiverhon, eikä pioninvarsia erota kukkakepistä. Kerran sain kesälomittajalta matkalle tekstiviestin: "Pioni kukkii." Häpesin kamalasti, kun kuvittelin, miltä yksinäinen vauvanpään kokoinen mötikkä näyttää langanohuen varren päässä. Puutarhansuojeluviranomaiset olisivat voineet laittaa minut telkien taakse.
Syytän savolaista savista maata, väärää ajoitusta ja Ilmojen Haltijaa. Olen nähnyt viisi kertaa elokuvan Tervetuloa, Mr. Chance. Siinä Peter Sellers esittää vanhaa puutarhuria, joka sattuman oikusta kohoaa poliittiseen niin sanottuun älymystöön. Mr. Chance viljelee puheissaan yksinkertaista vuodenkiertosanastoa: kesän jälkeen tulee syksy, kasvit kuihtuvat, talven jälkeen koittaa kevät, lehdet puhkeavat puihin. Yleisö ymmärtää tämän kaiken vertauskuvallisesti.
Haravoidessani pihamaalta noin sadatta kottikärryllistä viimesyksyisiä lehtiä ja talvimyrskyissä katkenneita oksanraatoja toistelen Mr. Chancen oivalluksia. Samalla mulkoilen keski-iän tuomalla viisaudella vihamielisesti puiden silmuja. Mitäs siinä pullistelette. Muutaman kuukauden kuluttua kuitenkin makaatte kiusanani täällä jaloissa. Miksei vuodenaikoja muka voi tehostaa eli leikata puoleen?
Tänä keväänä ei ole voinut avata lehteä, joka ei kertoisi suuresta kaupunkiviljelybuumista. Jokainen viljelysäkkiä laahaava hipsteri arvelee korjaavansa paremman sadon kuin minä ikinä yhteenlaskettuina puutarhavuosinani. Lisäksi he väittävät, että viljely on hauskaa.
Onhan se joskus suorastaan naurettavan helppoa. Esimerkiksi viime syksynä, kun vesivahingon takia pihallamme tönötti lava, eikä meillä ollut muutenkaan asiaa säälliseen talonpitoon.
Kun kävin katsomassa tuhoja, näin, miten pihaa reunustivat sadat sienet. Maisema ei ollut kuin satukirjasta. Nyppäsin kuusen juurelta pari tuoretta herkkutattia matkaan ja ajoin suoraan lähikaupungin torille.
Takapakeista huolimatta en ole kadottanut lapsellista optimismiani.
Ostan joka vuosi täsmälleen samat taimet ja toistan uskollisesti vanhat virheeni. Turvallisuuden kaipuuta kai sekin tyydyttää.
