Kommentti: Suomi pelastaa vaelluskaloja, mutta suuret padot ja vesivoimalat eivät lähde kalojen edestä minnekään

Jokivesi virtaa ennallistettuun koskiuomaan, vaelluskalat saapuvat paikalle, kansa hurraa, kuvia räpsitään. Karjalasta kajahtaa – ensi kesänä koko Hiitolanjoki on yli vuosisadan jälkeen Laatokan vapaa Laatokalta syvälle Suomen latvavesille.

Hiitolanjoesta on saatu julkinen esimerkki siitä, kuinka Suomessa voidaan purkaa vaelluskalojen esteitä ja ennallistaa luontoa fiksusti, public & private -yhteistyöllä, vapaaehtoisin kaupoin, kaikkien voittaessa. Samalla on saatu suuria toiveita kalastus- ja luontomatkailun tulvasta ja luvattua virkistyshyötyjä.

Jasper Pääkkösen kasvot saanut Hiitolanjoki-projektin myötä Suomeen saatiin hanke, jossa kaikki tuntuvat voittajilta. Tästä on kuitenkin vielä monta jättiaskelta siihen, että Suomi alkaisi purkaa suurten jokien patoja ja vesivoimaloita vaelluskalojen esteiden tieltä.

Koskia vapautuu ja esteitä poistuu

Vaelluskaloilla ja patojen purkajilla on nyt kaikkialla ystäviä. Kaupan keskusliike on vaelluskalojen asialla, sarjakuvalehden telkkarimainoksessa sarjishahmo painuu kaivurilla joenuomaan ja alkaa murskata patoa. Mediaan ilmestyy hahmoja julistamaan, että puretaan patoja ja vaelluskalojen esteitä ja tehdään kalastus- ja luontomatkailusta Suomelle uutta Nokiaa.

Myös hallitusohjelma toisensa jälkeen on huomioinut vaelluskalojen ja luonnonvesien merkityksen ja luvannut toimia. Marinin hallitusohjelma käynnisti kansallisen Nousu-ohjelman vaelluskalakantojen elvyttämiseksi, jossa se on luvannut edistää yhtä ja toista vaelluskalojen ja virtavesien olosuhteiden parantamiseksi.

Ja uusia toimenpiteitä etsitäänkin siellä ja täällä. Aina kyse ei ole perinteisistä patojen purkamisistakaan, sillä Suomen noin 90 000 vesistörummusta jopa kolmasosa muodostaa nousuesteen virtavesien eliöstölle. Tätäkin tutkitaan. Ja jokaisessa arvoaan kunnioittavassa kaupungissa on nyt puroprojektinsa, jossa kaupunkipuroja ennallistetaan kaupungin ja asukkaiden yhteisellä touhulla.

Pienvesivoimaloita on jo lakkautettu tai ollaan lakkauttamassa eri puolilla: Tourujoki Jyväskylässä, Vuokalankoski Savonrannassa ja Louhikoski Nurmeksessa. Kuusamon Kuusikinkijoen Myllykoskella arvioidaan voimalan purkamisen ja kalateiden toimivuuden välillä ja vaelluskala-aktiivien silmät ovat jo kääntyneet Heinäveden Palokkiin. Nousu-ohjelmassa on mukana noin 40 kohdetta, jossa patojen purkamisen lisäksi tutkitaan muun muassa kalateiden tekemistä voimaloiden viereen.

Vantaalla Tikkurilankosken vaellusesteet poistettiin jo. Helsingissä kaupunginvaltuusto päätti antaa lähtölaukauksen vuosikymmeniä kiistaa herättäneen Vanhankaupunginkosken historialliselle padolle (kunhan purkamisen vaikutukset kalakantoihin ensin tutkitaan).

Järvenpään Haarajoella käytiin kolme vuosikymmentä kiistaa siitä, voidaanko Kaitarannankoskessa vuodesta 1838 toiminut pato purkaa. Ensi kesänä pato lopulta puretaan ja tilalle tehdään veden virtauksen, kalojen nousun ja vesien sääntelyn mahdollistava pohjapato. Historiallisen myllyn viereltä Keravanjoen taimenet pääsevät nousemaan joen latvavesiin ensimmäistä kertaa sitten autonomisen Suomen alkuaikojen.

Taas voitto vaelluskaloille.

Entä jos Oulujoki ja Tammerkoskikin vapautettaisiin?

Nyt kun vauhtiin on päästy, yhä useammin tulee nousemaan esiin kysymyksiä myös siitä, että milloin aletaan purkaa myös isoja patoja ja vesivoimaloita.

Entä jos vaellusväylät, siirtoistutukset, uudet uomat ja kalahissit eivät enää riittäisikään vaan takaisin luonnontilaan haluttaisiinkin kaikki Oulujoen valjastetut kosket? Tai edes purkuun Merikosken voimala Oulujoen suulla?

Kemijoki vapaaksi?

Miksei Imatrankoski voisi virrata aina vapaana?

Suomen ensimmäisenä 1891 sähköntuottoon valjastettu Tammerkoski vapaaksi ja Mansesta nimensä mukainen Tammerfors?

Entä jos 1960-luvulla tehty Porttipahdan tekoallas purettaisiin ja Kitinen-joen varrelta purettaisiin seitsemän voimalaitosta?

Ajatusleikkeinä nämä ovat kiehtovia, mutta sitten ei puhuttaisikaan vain vaelluskaloista, patoesteiden purkamisista ja jokiluonnon ennallistamisesta vaan käsissä olisi suuren luokan yhteiskunnallinen kysymys. Ja Suomen tulevaisuus. Ja energia- ja ilmastotoimet.

Kaloille paha voimalapato tuottaa päästötöntä energiaa

Jotain tarttis tehdä. Täytyisi saada purojen ja pikkukoskien lisäksi palautettua myös pohjoisen suuret joet vaelluskaloille sopiviksi elinympäristöiksi. Ja saada alkuperäistä jokiluontoa palautettua. Samaan aikaan pitäisi tehdä kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa ja energiaratkaisuja, jotka eivät nojaudu fossiilisiin lähteisiin.

1950–60-luvulla jopa 90 % valtakunnan energiasta tuotettiin vesivoimalla. Nykyisin vesivoiman osuus Suomen sähköntuotannosta on edelleen jopa neljännes ja sen rooli vakaan energian lähteenä, teollisuuden kilpailukyvyn kivijalkana ja päästöttömän energian lähteenä on asia, jota ei voi väheksyä tai unohtaa.

Vesivoimalla on myös yhä tärkeämmäksi käyvä rooli kotimaisen energian paletissa, kun Venäjän hyökkäyssodan vuoksi energiahanat itään ovat lopullisesti jäätymässä ja koko Eurooppa etsii uutta energiasuuntaa.

Suomi sähköistyy kovaa vauhtia. Jostain on löydyttävä lisää mieluiten paikallisesti tuotettua, fossiilitonta energiaa. Moni katsookin nyt tuulen, auringon ja veden suuntaan. Näistä vain vesivoima on sellaista, joka kykenee reagoimaan sähkön tuotannon ja kulutuksen välisiin vaihteluihin.

Virtavesien rakennus- ja valjastusbuumin jäljiltä Suomessa on jäljellä reilut 700 vesivoimalaitosta, joista 220 tuottaa sähköä liiketoimintana. 57 suurvoimalaa tuottaa 90 % Suomen vesisähköstä.

Suurin kysymys onkin siitä, että miten saataisiin ne sadat vähäisen hyödyn ja suuren haitan voimalaitokset ja padot purettua – ja luotua niihin jäljelle jääviin muihin laitoksiin ja patoihin vaelluskaloille ja virtavesille säädylliset olosuhteet.

”Vuosituotoltaan suurimmat yksiköt tuottavat yli 97 prosenttia kaikesta vesisähköstä. Niiden yhteensovittaminen virtavesiluonnon ja vaelluskalojen kanssa tarkoittaa muun muassa erilaisia kalaportaita ja alasvaellusratkaisuja”, sanoi erikoistutkija Antti Iho Luonnonvarakeskuksesta Helsingin Sanomille viime vuonna.

Padoista ja vesivoimasta on myös pitkien kiistojen aiheeksi

Valinnat ovat usein vaikeita. Talous ja luontoarvot. Työllisyys ja matkailu. Jos patoja ja voimaloita puretaan – mitä saadaan, mitä menetetään? Vaakakupeissa on lukematon määrä punnittavia asioita ja arvoja, jotka usein ovat vielä keskenään ristiriitaisia.

Onneksi Suomessa on edistytty.

On tultu pitkälle niistä ajoista, kun rakentamista säätelevä vesilaki tuli voimaan vuonna 1962 ja kun Kuusamon koskien suojelija Reino Rinne havahdutti 1960-luvun alussa Suomen koskisotiin, taistelemaan siitä, että koskia ja virtoja ei nähdä vain rahamyllyinä vaan virtavedellä on itseisarvo ja merkitys ihmisille ja luonnolle.

Sillä lailla maailma on muuttunut, että uusia vesivoimaloita, patoja ja tekojärviä ei enää Suomeen nouse, ei ainakaan ilman erittäin suurta yhteiskunnallista kiistelyä ja keskustelua.

Nyt vesien rakentaminen on jo monin tavoin tiukasti säädeltyä ja lakien rajaamaa. Ja yleinen mielipide on vahvasti luonnonympäristöjen parantamisen puolella. Jokainen suunnitteilla oleva ja vireillä oleva vesivoimahanke kohtaa nyt tavallisen kansan miielipiteitä sekä järjestäynyttä, ammattimaista ja erittäin hyvin ja perustellusti argumentoivaa vastarintaa. Myös tutkijat ovat tuoneet asiantuntijapanoksensa keskusteluun. Vapaita virtavesiä ja sen luontoa ja ympäristöarvoja ei haluta enää menettää.

Vesivoimasta on yhä taistelun aiheeksi. Uuden vesivoiman ja padon rakentaminen onkin monen jäätyneen kiistan ja pitkittyneen väännön takana. Kemijoella tämä näkyy selkeästi. Joen viimeisin voimalaitos valmistui Kilukoskelle 2001, ja sen jälkeen Suomen tunnetuimmalla vesivoimajoella on ollut kiista toisensa perään. Vähän väliä eri nimillä ja perusteilla esiin nostettua Vuotoksen tekoallasta on ajettu moneen otteeseen, mutta aina se on kaatunut. Viimeinen niitti Vuotoksen altaalle tuli korkeimmasta hallinto-oikeudesta 2019. Kemijoen päähaaralla on käyty Sierilän voimalaitoshankkeen ympärillä vääntöä jo 90-luvulta lähtien. Ja kiistely jatkuu, sillä pelissä on paljon.

Suomesta virtavesien mallimaa? Ei helppo, muttei mahdotonkaan rasti

Kovimmatkaan vaelluskala-aktiivitkaan eivät vaadi fossiilitonta energiaa jo tuottavien suurten vesivoimalaitosten pikaista purkua vaan niiden yhteyteen vaelluskaloille toimivia nousureittejä, kutupaikkoja ja lajinmukaisia elinolosuhteita. Se vaatii myös selkeää ja kattavaa vesilainsäädäntöä, kalahoitovelvoitteiden kattavuutta, entistä kattavampaa ennallistamista.

Tämän ei pitäisi olla suinkaan mahdoton rasti, vallankin kun voimayhtiöt ovat netonneet vuosikymmenten ajan ehtymättömästä vesienergiastaan suuria summia. Ja nettoavat eteenkinpäin.

Voimayhtiöt ja muut alan toimijat ovat perinteisesti olleet – ja ovat edelleen – hyviä esittämään ja perustelemaan tavoitteitaan ja lobbaamaan päättäjiä. Talous, työllisyys, energiaomavaraisuus, verotulot, aluekehitys... Vesivoiman rakentamisella on ollut eri piireissä myös tukijoita ja päättäjiä, jotka ovat olleet valmiita edistämään vesivoiman etuja, mutta viime vuosikymmenten aikana yhtiöt ovat joutuneet myös sovittautumaan yhä enemmän muuttuneisiin vaatimuksiin ja arvojen muutoksiin.

Voimayhtiöt ovatkin yhä olleet mukana täyttämässä kalanhoitovelvoitteitaan, tekemässä selvityksiä, kunnostamassa rantoja ja järviksi muuttuneita entisiä jokimaisemia, tekemässä kalaistutuksia ja suunnittelemassa ja toteuttamassa vaellusväyliä. Ja vastaamassa tiukkoihin kysymyksiin ja antamassa lisäselvitysten lisäselvityksiä.

Mutta kiistely ja vääntö jatkuu. Syystäkin, sillä sekä päästöttämässä kotimaisessa energiassa että vapaammissa virtavesissä piilee Suomen parempi huominen. Nyt vain pitää löytää uusia keinoja yhdistää nämä kaksi hyvää.

Ehkä näemme vielä joku päivä Jasper Pääkkösen lohiperhon lentävän voimalapadostaan vapautetun Oulun Merikosken yllä?