Image

Koko Hubaran kolumni: Tuokaa kirjeet takaisin

Koko Hubaran kolumni: Tuokaa kirjeet takaisin
Kerromme Märta Tikkasesta aina samaa tarinaa, kirjoittaa Koko Hubara kolumnissaan.
Julkaistu: 16.4.2020
Märta Tikkanen on yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä induktiivisen autofiktion tekijöistä. Hän sanoo viiden vuosikymmenen yli kurottavassa, laajassa tuotannossaan (esimerkiksi Miestä ei voi raiskata, Vuosisadan rakkaustarina, Punahilkka, Kaksi: kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta) jotakin hyvin poliittista ja yhteiskunnallista kirjoittaessaan omasta subjektiivisesta kokemuksestaan erään miehen vaimona, eräiden lasten äitinä, erään aikakauden kirjailijana. Hän on viitoittanut tien, jota pitkin minun sukupolveni kirjoittaa yksityisestä yleiseen.
Silti kysyn: olisiko Märta Tikkasta mahdollista lukea myös toisin? Onko hänellä muutakin sanottavaa kuin se, mitä kodin neljän seinän sisällä, ja vielä niiden sisälle teljetyssä naisen, äidin, psyykessä, tapahtuu, suhteessa mieheen, isään ja lapsiin.
Koska viimeksi joku, ystävä, kysyi sinulta ja yksin sinulta, mitä kuuluu?
Milloin viimeksi postiluukustasi tipahti oikea kirje? Ei lasku, mainos, taloyhtiön tiedote, joulukortti tai hääkutsu, vaan kuulumisia pullisteleva C5-koon kirjekuori, jonka päällä oli vinoon nuolaistu postimerkki ja sinun nimesi kaunokirjoituksella? Tai koska viimeksi sait edes loppuun asti mietityn, vain sinulle osoitetun ja juuri sinun asioistasi kiinnostuneen sähköpostin? Koska viimeksi joku kertoi elämästään sinulle eikä koko sosiaalisen median seuraajakunnalleen? Koska viimeksi joku, ystävä, kysyi sinulta ja yksin sinulta, mitä kuuluu? Miten olet jaksellut? Miten on sen asian laita, josta viimeksi puhuimme?
Märta Tikkasen viimeisin teos Pakko yrittää kir- : Elämä kirjeissä ilmestyi loppuvuodesta 2019. Se koostuu Tikkasen kahdelle rakkaalle ystävälleen, ruotsalaisille kirjailija-toimittajakollegoille Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille 1970–2000-luvuilla lähettämistä kirjeistä, joissa toki käsitellään yksityiselämää suhteessa ajan henkeen: avioliittoa, naisen ääntä kirjallisuudessa, jyrän lailla kotona ja työympäristössä melskaavia miehiä, lasten huolia, ruokaostoksia ja muita arjen askareita. Kirjan loppua kohden tultaessa Stenberg kuolee, ja jäljelle jäävät vain Märta ja Åsa.
Jos viime aikoina julkaistuihin kirja-arvioihin, artikkeleihin ja blogipostauksiin on uskominen, Märta Tikkasesta kirjoitetaan kymmenien kirjojen jälkeen edelleen samaa juttua. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Suvi Ahola kirjoittaa: ”Tikkanen kirjoitti avoimemmin kuin kenellekään. Neljän vuosikymmenen kirjekokoelmasssa esiin pääsevät kirjoittamisen haasteet, perhearjen ongelmat ja kostofantasiaan yltänyt mielipaha lehtikritiikeistä.” Kirjablogissa nimeltä Aukeamia puolestaan kirjaan piirtyvää naisten välistä ystävyyttä kutsutaan ”varaventtiileiksi”.
Tikkasen merkitystä tunnustuksellisen ja brutaalin rehellisyyden koulukunnan esiäitinä ei voi kiistää.
En vähättele lainkaan näitä tulkintoja. Tikkasen merkitystä tunnustuksellisen ja brutaalin rehellisyyden koulukunnan esiäitinä ei voi kiistää. Mutta kun luin aikoinani Vuosisadan rakkaustarinaa ensimmäisiä kertoja, innostuin vähintään yhtä paljon muodosta kuin sisällöstä: aivan, tälläkin tavalla säästeliäästi, vihaisesti, runomuodossa, voi kirjoittaa romaanin. Kun luin Miestä ei voi raiskata, opin miten absurdeja ihmisten väliset keskustelut voivat olla ja miten niitä voi käyttää tarinankerronnan välineinä. Kun luin Pakko yrittää kir-, nousi päällimmäiseksi itse formaatti: kirje. Sen ohella, että samastuin Tikkasen ystävilleen kertomiin asioihin ja ihailin hänen suorapuheisuuttaan, huomasin ennen kaikkea kaipaavani kirjeiden kirjoittamista ja saamista, hidasta ja intiimiä tapaa olla ystävä. Tajusin, etten ole ollut kenenkään kanssa kunnon kirjeenvaihdossa pariinkymmeneen vuoteen.
Yleensä kirjeenvaihtokirjat on koottu niin, että niistä löytyy kahden ihmisen välinen keskustelu. Pakko yrittää kir- -teoksesta erityislaatuisen tekee se, että siihen on valikoitu joukko Tikkasen sekä Mobergille että Stenbergille erikseen lähettämiä kirjeitä, mutta heidän vastauksensa on jätetty pois. Lukija joutuu täydentämään aukot ja keksimään, mitä ystävät ovat mahtaneet kirjoittaa takaisin. Syntyy jännittävä leikki: pääsee mukaan siihen hetkeen, kun Tikkanen istui – näin kuvittelen – perinnöksi saadun Tiffany-lampun kajossa, työpöydän ääressä ja kirjoitti kirjeitä tietämättä itsekään, mitä vastauksia tulisi saamaan, milloin ja kuinka pitkästi.
Tässäkin asiassa Märta Tikkanen on edelläkävijä.
1 kommentti