Image

Koko Hubaran kolumni: Mustista naiskirjailijoista

Koko Hubaran kolumni: Mustista naiskirjailijoista
Petina Gappahin Pimeydestä loistaa valo herättää ennennäkemättömästi henkiin tohtori Livingstonen koko seurueen, kirjoittaa Imagen uusi kirjakolumnisti Koko Hubara.

Olen hyvin tietoinen siitä, että olen viimeinen ihminen Suomessa, jonka kuuluisi aloittaa kirjakolumni määrittelemällä valitsemansa teos – tässä tapauksessa Petina Gappahin seikkailukertomus Pimeydestä loistaa valo – kuuluvaksi mustien naisten kirjallisuuteen. Olenhan kirjoittanut lukuisia juttuja ja käynyt monia julkisia keskusteluja siitä, miten ongelmallista ja vaarallista ja vanhanaikaista ja rasistista on, että vain valkoiset mieskirjailijat saavat olla pelkkiä kirjailijoita. Meidän muiden kirjoittama kirjallisuus on naiskirjallisuutta, maahanmuuttajakirjallisuutta, joskus äitiys­kirjallisuutta ja parhaimmassakin tapauksessa feminististä kirjallisuutta. Ei kirjallisuutta, joka käsittelee ihmisyyttä, elämän tarkoitusta ja muita suuria kysymyksiä hyvästä ja pahasta.

Olen kirjoittanut omaan kirjaani, että mustia naiskirjailijoita pitäisi kutsua kirjailijoiksi. Ymmärrän kyllä ironian ja mahdollisen hämmennyksen. Silti, nyt mennään.

Mustat naiskirjailijat ovat taitavimpia kirjoittajia, joita maailma on koskaan nähnyt. Piste. Tällaisen väitelauseen yhteydessä etuliitteiden käyttäminen on paikallaan. On tärkeää puhua erikseen ja painottaen ja tiukasti rajaten tästä hybridisestä, diasporisesta, moninaisesta, ilmiömaisestä joukosta, johon kuuluu joukko aivan liian vähälle kollektiiviselle kirjalliselle ja yhteiskunnalliselle analyysille jääneitä tekijöitä: esimerkiksi vastikään kuollut Nobel-kirjailija Toni Morrison, hyperrealisti Zadie Smith, esseisti Roxane Gay, prosaisti Yaa Gyasi, nuortenkirjallisuuteen black lives matter -keskustelun tuonut Angie Thomas sekä syksyllä Booker-kirjapalkinnon voittanut lyyrisen huumorin taituri Bernardine Evaristo.

Valkoisuus taas on monin tavoin äänetön, stereotyyppinen toinen, josta on vaikea saada kiinni, vaikka se on kirjoitettu mitä yksinkertaisimpaan muotoon.

Kaikki he kirjoittavat eri genreissä, eri lähtökohdista ja erilaisia tarinoita, mutta jokaisen edellä mainitun kirjailijan jokainen teos on vaihtoehtoinen historiallinen tai nykyinen maailma, Lontoo, Ohio, Lagos, New York, Port-au-Prince, Los Angeles tai Accra, joissa musta ja ruskea ovat monimutkaisia, sotkuisia, inhimillisiä, realistisia ja normaaleja. Valkoisuus taas on monin tavoin äänetön, stereotyyppinen toinen, josta on vaikea saada kiinni, vaikka se on kirjoitettu mitä yksinkertaisimpaan muotoon.

Yksi tämän joukon ryhdikkäimmistä tekijöistä on zimbabwelainen Gappah, 48, jonka neljäs kirja Pimeydestä loistaa valo on. Tarina perustuu tositapahtumiin ja menee näin:

On alkukesä 1873. Tutkimusmatkailija David Livingstone, bwana Daudi, on kuollut. Hänen kuusikymmentäyhdeksän matkaseurueensa jäsentä – muun muassa afrikkalaisia ja arabipalvelijoita, -sotureita sekä heidän jälkikasvuaan – pitävät kokouksen ja päättävät kuljettaa Livingstonen ruumiin eteläisestä Afrikasta, nykyisen Sambian alueelta, Sansibarin rannikolle, jotta se voidaan palauttaa laivalla ja haudata kristillisin menoin Iso-Britanniassa. Alkaa noin yhdeksän kuukauden mittainen matka, jonka vaiheista kertovat suulas ja rempseä kokki Halima sekä entinen orja, nykyinen oikeamielinen ja itseriittoinen saarnamies Jacob Wainwright, joka haaveilee koko Afrikan mantereen käännyttämisestä kristinuskoon.

Livingstonesta puhuttaessa toistellaan usein lentävää lausetta ”Tohtori Livingstone, otaksun?”, jonka toimittaja Henry Morton Stanley lausui törmättyään Livingstoneen Tanganjikajärven rannalla, aivan kuin paikalla ei olisi ollut ketään muuta.

Petina Gappah kysyy: ”Chirango, otaksun? Ntaoéka, otaksun? Losi, otaksun?” ja niin edelleen, ja tapaamme monia epäluotettavia, ivallisia, hölmöjä, ihania, viisaita ja rakastettavia hahmoja, joista jokaisella on oma motiivinsa olla mukana matkalla, omat vajavaisuutensa ja omat elämäntarinansa, joita hyvin harva kirjoittaja on aiemmin pysähtynyt kuvittelemaan.

Tulevana syksynä ilmestyvässä esikoisromaanissani yritän kuvitella Suomen, jossa ruskeat naiset olisivat kirjoittaneet kirjoja ja olleet osa kulttuurikenttää jo 90-luvun alussa: mitä he olisivat sanoneet, mikä olisi ollut heille merkityksellisiä, millaisia tyyppejä he olivat. On ollut vaikea löytää sanoja ja ääntä heille, koska tällaisia henkilöitä ei ole tosielämässä.

Gappah luo täydellisen kielen, joka herättää henkiin Livingstonen matkaseurueen kulttuurien ja luonteiden moninaisuuden ja kolonialismin absurdiuden. Aleksi Milonoff taas onnistuu kääntämään sen todella onnistuneesti suomeksi – 150 vuotta tapahtumien jälkeen.

Julkaistu: 12.2.2020
Kommentoi »