Image

Koko Hubaran kolumni: Vähintä, mitä voimme tehdä näinä vallankumouksellisina aikoina, on lukea historiallisia, tositapahtumiin perustuvia romaaneja

Koko Hubaran kolumni: Vähintä, mitä voimme tehdä näinä vallankumouksellisina aikoina, on lukea historiallisia, tositapahtumiin perustuvia romaaneja
Fiktio on yksi parhaista tavoista käsittää ja tulkita tämän hetken kiireellisimpiä yhteiskunnallisia kysymyksiä, kirjoittaa Koko Hubara.
Julkaistu: 3.9.2020

Mikään ei ole aikoihin vaikuttanut lukutottumuksiini niin paljon kuin koronavirus. Enkä tarkoita nyt sitä, kuinka on inhimillistä haluta olla solidaarinen ja “tehdä jotain”. Samalla on vaikea hahmottaa, mitä on se jotain, jota Suomesta voisi tehdä esimerkiksi liittyen niin sanotun rodun kysymyksiin ja kaikkiin ei-valkoisiin kohdistuvaan rakenteelliseen rasismiin (Yhdysvalloissa). Sekin on inhimillistä, nimittäin hämmennys ja epävarmuus. Tärkeintä on, että aloittaa jostakin.

Uutisten seuraaminen on tietenkin tärkeää, mutta vähintään yhtä tärkeää on kaunokirjallisuuden lukeminen. Onhan fiktio on yksi parhaista tavoista käsittää ja tulkita tämän hetken kiireellisimpiä yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Colson Whiteheadin 1960-luvun floridalaispoikakotiin sijoittuva romaani Nickelin pojat (Otava 2020, suomentanut Markku Päkkilä) on allegoria tämän päivän rasismille sekä selkeä tiekartta Black Lives Matter -liikkeen syntyyn ja tavoitteisiin. Se auttaa ymmärtämään, mitä, miten ja miksi juuri nyt tapahtuu.

Kesällä 2014 Whitehead, moninkertaisesti palkittu kirjailija, sattui lukemaan Tampa Bay Times -sanomalehdestä erikoisen uutisen. Floridalaisen yliopiston arkeologian opiskelijat olivat kaivaneet ylös nuorten poikien ruumiita alueelta, jolla oli sijainnut yli sadan vuoden ajan Dozierin koulukoti. Koulukoti oli lakkautettu kolme vuotta ennen uutista, ja alueelle oli alettu rakentaa uutta yrityspuistoa. Ruumiita löytyi lopulta satakunta, osa vielä senkin jälkeen, kun Nickelin pojat oli jo painossa. Ruumiit kuuluivat sekä valkoisille että mustille pojille, mutta kuolemansyyntutkinta on osoittanut, että mustat pojat kokivat kovempaa kidutusta kuin valkoiset. Heitä hakattiin ja raiskattiin silmittömin tavoin.

On mainitsemisen arvoista, että poliisi murhasi 18-vuotiaan, aseettoman Michael Brownin Missourin Fergusonissa samoihin aikoihin kun Colson Whitehead luki uutisen poikakodin kauheuksista. Brown ammuttiin, koska hänen väitettiin varastaneen sikariaskin.

Vaikkei hän suinkaan ollut ensimmäinen tai viimeinen poliisiin käsiin kuollut musta nuori mies, loppuvuonna 2014 olivat käynnissä pitkään aikaan mittavimmat protestit poliisiväkivaltaa vastaan. Sen on täytynyt vaikuttaa myös Nickelin poikien syntyyn.

Kirjan päähenkilö on fiktiivinen teinipoika Elwood Curtis, jonka vanhemmat ovat hylänneet isoäidin hoiviin Tallahasseehen. Elwood on lupaava ja idealistinen. Hän kuuntelee Martin Luther Kingin puheita vinyylilevyltä ja haaveilee pääsevänsä jonakin päivänä yliopistoon. Eräänä päivänä hänet pidätetään väärin perustein vihreän Plymouth-auton varastamisesta. On onnenpotku, ettei poliisi ammu häntä siihen paikkaan. Sen sijaan hän joutuu Nickelin poikakotiin, joka on fiktiivinen versio Dozierista. Nimi tulee joko perustajan Trevor Nickelin mukaan tai sitten siitä, “ettei heidän elämänsä ollut nikkelilantinkaan (viiden sentin kolikon) arvoinen”.

Colson Whiteheadin kerronta on suoraviivaista. Hän ei paisuttele kauheuksia eikä myöskään sääli ketään. Maskuliinista huumoria ja poikien välistä lämpöä pilkahtelee väkivallan keskellä. Nickelin pojat on rytmillisesti yhtä lailla toisinto afrikkalaisamerikkalaisista orjanarratiiveista kuin reportaasi tämän päivän Yhdysvaltojen jännitteistä: “Oli olemassa neljä tapaa päästä pois Nickelistä. Kolme: oppilas kuoli. Joskus jopa ‘luonnollisista syistä’, joihin tosin myötävaikuttivat epäterveelliset elinolot, aliravitsemus ja monenmoinen säälimättömyys ja piittaamattomuus. Jotkut kuolemantapaukset haiskahtivat pahemmalta kuin toiset. Yhtäkään kuolemaa ei tutkittu.”

Nickelin pojat saa haluamaan tietää ja ymmärtää lisää ja paremmin – vähän samaan tapaan kuin Toni Morrisonin nobelpalkittu Minun kansani, minun rakkaani. Se perustuu vuonna 1856 julkaistuun sanomalehtiuutiseen orjuutetusta naisesta, joka tappaa omat lapsensa pelastakseen heidät samalta kohtalolta. Myös Leïla Slimanin Kehtolaulu perustuu vuoden 2012 tositapahtumiin, joissa latinalaisamerikkalaistaustainen lapsenvahti tappoi hoitolapsensa. Molemmat kirjat kertovat yksittäisten hirmutapahtumien lisäksi myös “rodusta”, luokasta ja naisten asemasta niiden keskellä.

Kaunokirjallisuus ei ole pelkästään tarinoita, joihin paeta tosielämän järkyttäviä tapahtumia. Se on myös voima, joka aktivoi meitä taistelemaan paremman maailman puolesta.

Koko Hubara on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka omistaa tämän tekstin kaikille niille oikeille, eläville mustille ihmisille, jotka joutuvat Suomessa häirinnän ja syrjinnän kohteeksi niin kaduilla kuin järjestelmässä.

Kommentoi »