Image

Koko Hubaran kolumni: Ennen kuin minusta tuli kirjailija, olin sosiaalityöntekijä – Joonatan Tolan romaani avaa lastensuojelun ristiriitoja koskettavasti

Koko Hubaran kolumni: Ennen kuin minusta tuli kirjailija, olin sosiaalityöntekijä – Joonatan Tolan romaani avaa lastensuojelun ristiriitoja koskettavasti
Joonatan Tola kuvaa kirjassaan ainutlaatuisen tarkasti, kuinka lapset kaikesta huolimatta ovat lojaaleja vanhemmilleen, kirjoittaa Koko Hubara.
Julkaistu: 13.4.2021
Ennen kuin minusta tuli kirjoittaja, olin sosiaalityöntekijä. Autoin vuosikausia lapsia, jotka elivät erilaisissa pelottavissa ja vaarallisissa tilanteissa. Joonatan Tolan autofiktiivinen esikoisromaani Punainen planeetta (Otava) sai minut tuntemaan viiltävän kivun sydämessäni ja palaamaan niihin aikoihin.
Tolan kirja kertoo hänen perheensä ja sukunsa tarinan. Se lähtee liikkeelle hänen isänsä, edesmenneen taiteilijan Mikko J. Tolan lapsuudesta, missä taas tämän isä tyrannisoi perhettä pyörätuolista ja sairaalahoidosta käsin minkä erilaisilta lääketieteellisiltä ja muilta tutkimuksiltaan kerkeää. Kirja päättyy nelisenkymmentä vuotta myöhemmin siihen, kun Mikko-isä kuolee, äiti on kuolemansairas ja Joonatan sekä hänen kolme sisarustaan otetaan huostaan. Välissä Mikko on vähän väliä psykoosissa, kuvittelee olevansa arjalainen, juutalainen, rokkitähti ja sotilas, rahat ovat koko ajan lopussa ja lapsille paistetaan vedestä ja jauhosta jotain syötävää.
"Yritin muistuttaa itseäni, että kyse on fiktiosta. Silti kirja sai minut raivon valtaan: miksi kukaan ei huomannut, mitä tapahtui?"
Tolan kirjan loppupään tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun loppuun ja 1990-luvun alkuun. Mutta kun luin kirjaa, mieleeni nousivat erilaiset lastensuojelun prosessit ja lakipykälät tältä vuosituhannelta. Yritin muistuttaa itseäni, että kyse on fiktiosta. Silti kirja sai minut raivon valtaan: miksi kukaan ei huomannut, mitä tapahtui? Miksi kukaan ei auttanut perhettä ja lapsia ajoissa?
Samalla minusta tuntui, että tiesin tasan tarkkaan, miten niin oli päässyt käymään.
Ainakin silloin, kun minä työskentelin sosiaalityöntekijänä, ”lapsen etu” oli keskeinen käsite ja työkalu lastensuojelun sosiaalityössä. Lasta piti kuulla iän ja kehitystason mukaan. Piti selvittää erilaisin keskusteluin, tehtävin ja leikein, mikä olisi juuri hänelle paras mahdollinen ratkaisu. Ratkaisuja oli yhtä monta kuin asiakkaita, ja asiakkaita oli yhtä työntekijää kohden kohtuuttoman paljon.
"Ihmisiä, joita yhteiskunta katsoi pitkin nenänvarttaan, oli monesti katsonut usean sukupolven ajan. Tällaisesta valtasuhteiltaan täysin epäsymmetrisestä asetelmasta olisi sitten pitänyt rakentaa jonkinlainen luottamussuhde."
Toinen keskeinen käsite oli ”riittävän hyvä vanhemmuus”. Sillä tarkoitettiin, että ei ollut tarkoituskaan tavoitella täydellistä isyyttä tai äitiyttä vaan löytää sellainen tapa olla perhe, missä vanhempi tai vanhemmat jaksaisivat hoitaa perusjutut ja lapsi saisi kehittyä ilman liikoja uhkia, pelkoja ja riskejä. Sellainen tapa, jolla haitat pysyisivät minimissä ja tilanne hallinnassa. Painotan sanaa hallinta. Tätä selvitettiin keskustelemalla vanhempien kanssa, jotka olivat usein köyhiä, aktiivisesti syrjäytettyjä ja kipeitä joko mieleltään tai ruumiiltaan. Ihmisiä, joita yhteiskunta katsoi pitkin nenänvarttaan, oli monesti katsonut usean sukupolven ajan. Tällaisesta valtasuhteiltaan täysin epäsymmetrisestä asetelmasta olisi sitten pitänyt rakentaa jonkinlainen luottamussuhde. Jotta lapset saataisiin, jos ei ihan turvaan, niin kuitenkin yhteiskunnan kelpo jäseniksi.
Vielä kolmas lusikka soppaan. Lastensuojeluvuosinani en koskaan kohdannut kahta samanlaista tapausta, mutta yksi asia oli lähes kaikille tapauksille yhteinen, ja sitä Joonatan Tola kuvaa kirjassaan ainutlaatuisen tarkasti: lapset ovat ihan uskomattoman lojaaleja vanhemmilleen, ja vanhemmat ihan oikeasti rakastavat lapsiaan, vaikka toimisivat täysin päinvastaisesti. Lapsille sekokin vanhempi on juuri se hänen äitinsä tai isänsä, rakkain ihminen maailmassa. Äidit ja isät pitävät usein lapsen kanssa elämistä viimeisenä siltana ”normaaliin” elämään, terveyteen ja toivoon. Siksi perheet ovat valmiita tekemään ja sanomaan lähes mitä tahansa, jotta niitä ei rikottaisi, silloinkin kun rikkominen voisi tehdä ihan hyvää, mitä se ihan hyvä ikinä tarkoittaakaan. Ja tietenkin vanhemmat myös usein pelottelevat lapset hiljaisiksi. Nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois.
"Soisin jokaisen sosiaalityöntekijän ja etenkin sosiaaliasioista päättävien ihmisten lukevan tämän romaanin ja ajattelevan sitä, että kaikki eivät selviä kirjoittamaan, tai edes hengissä."
Joonatan Tolan Punaisessa planeetassa on läsnä tämä kirjo ja ristiriita erityisen koskettavasti: sitä kuvataan lapsen – ensin pienen ja sitten aikuisen lapsen – kokemuksesta käsin. Lapsi on tarinan keskellä silloinkin kun häntä alistetaan ja hänet ohitetaan. Aikuisia, niin vanhempia kuin viranomaisia, kuullaan kyllä, mutta heitä ei ymmärretä vain siksi, että he sattuvat olemaan aikuisia. He eivät saa synninpäästöä.
Soisin jokaisen sosiaalityöntekijän ja etenkin sosiaaliasioista päättävien ihmisten lukevan tämän romaanin ja ajattelevan sitä, että kaikki eivät selviä kirjoittamaan, tai edes hengissä.
Se on meidän vastuullamme.
Joonatan Tola: Punainen planeetta (Otava).
Koko Hubara on kirjailija ja toimittaja, jonka mielestä sosiaalityön tärkein tavoite tulisi olla itsensä tarpeettomaksi tekeminen eikä eriarvoistavan järjestelmän ylläpitäminen.
Kommentoi »