Image

Koirat eivät käytä housuja -elokuvan ohjaaja J-P Valkeapää: "Elokuvassa on minusta kyse peittämisestä, paljastamisesta ja niiden kanssa pelaamisesta."


Koirat eivät käytä housuja on kuvaus masennuksesta ja sadomasokismista. Image tapasi Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla esitettävän elokuvan ohjaajan kesällä Sodankylässä.
Kuvat Tero Ahonen

J-P Valkeapään kolmas pitkä elokuva Koirat eivät käytä housuja kutsuttiin Cannesin festivaalille. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla nähtävä elokuva on Pekka Strangin ja Krista Kososen tähdittämä kuvaus masennuksesta ja sadomasokismista. Valkeapää sanoo, että hänelle elokuvallisuudessa on kyse peittämisen ja paljastamisen suhteesta ja että yhteistuotantojen ansiosta suomalaiskansallisen elokuvan käsite on alkanut hämärtyä. Yhteistuotanto on myös Latviassa kuvattu Koirat eivät käytä housuja, joka saa ensi-iltansa marraskuun alussa. Image tapasi Valkeapään Sodankylän elokuvajuhlilla, Suomen ensi-iltaa seuraavana päivänä.

Uusin elokuvasi Koirat eivät käytä housuja kutsuttiin toukokuussa Cannesin elokuvafestivaalin merkittävimpään sivusarjaan Director’s Fortnightiin. Miltä se tuntui?

Epäuskoa, toiveiden täyttymistä, riemua, iloa. Ei oikeastaan mitään negatiivista. Cannes on festivaaleista suurin, kaunein ja tekijän näkökulmasta noteeratuin. Se on ollut tavoitteena koko ammattiuran.

Elokuvan päähenkilö Juha (Pekka Strang) menettää vaimonsa ja kiinnostuu sadomasokismista. Mikä sai sinut tekemään elokuvan ihmisestä, joka on pakkomielteinen ja pakkomielteisen lukossa?

Olen kamppaillut koko ammattiurani ajan masennuksen kanssa. Se on varmasti siellä pohjana. Jos mietin jälkikäteen, mikä kiehtoi, niin se. Alkuperäisidea ja päähenkilön määritelmä olivat tosin toiselta käsikirjoittajalta lähtöisin.

Käsikirjoitusta oli siis tarjottu sinulle?

Käsikirjoitusta oli työstetty vuosikausia. Aleksi Bardy kertoi tästä minulle. Jatkoin siitä, mihin se oli jäänyt, ja kirjoitin lähestulkoon neljä vuotta on–off-luonteisesti.

Miten Sodankylän vastaanotto erosi Cannesista?

Eilen täällä oli toinen julkinen näytös. Tuli olo, että yrittämäni viritys toimi. Luulen, että täällä tietyt sitaatit, ”heippa”, ”noni” ja tällaiset saivat ansaitsemansa huomion. Muuten reaktio oli molemmissa näytöksissä aika saman tyyppinen. Hirveän hyvin elokuva sai yleisöstä ääntä ulos silloin, kun pitikin.

Elokuvan huumori pohjaa merkittäviltä osin mainitsemiesi suomen kielen täytesanojen ja töksäyttelyiden käyttöön. Mikä siihen innosti?

S&M-konteksti on raju, kova ja raastava. Mitä siihen voi laittaa vastapainoksi? Leikkisyyttä, hellyyttä, hölmöilyä. Jotain lempeää. Halusin, että elokuva pitäisi katsojan mukanaan ja laittaisi ajattelemaan sadomasokismiin liittyviä juttuja. Jos kuvavirta on liian hirvittävää, katsoja katoaa kesken. Katsoja pitää päästää ujuttautumaan päähenkilön kokemukseen ja ymmärtämään jollain tavalla sen valintoja.

Näytöksen jälkeen kuulin, että toisista elokuva ei ollut humaani. Mitä ajattelet tästä?

Se on yksi kuva ihmisestä. On jännä käsitys, että humaanin taiteen pitäisi tarjota kuva ihmisen onnistumisesta ja hyvyydestä. Että hyvistä ihmisistä kertovat elokuvat ovat humaaneja. Jos lähtee filosofoimaan, niin elämä on sarja epäonnistumisia. Hirvittävää kamppailua ja pyristelyä.

Pekka [Strang] sanoi tätä tehdessä, että hän ei halua tehdä pientä vaan maalata isolla pensselillä. Sanoin, että maalaa telalla.
J-P Valkeapää

Entä siitä, että elokuva olisi turhan etäännytetty?

Naturalisminkin ihannointi on jännä. Se pyrkii olemaan realistista mutta on ehkä pinnallisin taiteen tyylisuunta, mitä löytyy. Itse en tiedä mitään tylsempää. On mielestäni typerää kysyä, näytteleekö Jack Nicholson Hohdossa yli vai ali, kun voi kysyä, näytteleekö se kiinnostavalla tavalla. Katsoja menee siinä hulluuden kuvaamisessa sekaisin. Se mua kiinnostaa enemmän kuin representaation todenmukaisuus. Pekka [Strang] sanoi tätä tehdessä, että hän ei halua tehdä pientä vaan maalata isolla pensselillä. Sanoin, että maalaa telalla.

Mitä opit sadomasokismista elokuvaa tehdessäsi?

Kävin katsomassa muutamassa sessiossa, miten ihmiset lähtevät toteuttamaan seksuaalifantasioitaan. Ne purskauttavat sen halujensa ja fantasioidensa maailman hirveän esille. Toisaalta se on asiakassuhde, jos kaupallisen sadomasokismin haluaa sellaiseksi luokitella. Asiat tapahtuvat sovitusti, ja henkilöys säilyy suojattuna. Siihen liittyy järisyttävä luottamus. Siinä on jotain hyvin kaunista. Ne on hyvin kipeitä ja arkoja juttuja.

Mitä ajattelet aiempien elokuviesi vastaanotoista? Elokuvista kiinnostuneet tyypit kehuvat, mutta katsojaluvut ovat surkeat.

Aika paska. Isoja pettymyksiä ne on olleet. Toisaalta en näe, että niille olisi annettu varsinaisia mahdollisuuksia saavuttaa edes jonkinlaista yleisöä. Markkinointi on ollut niin olematonta.

Miten tämä vaikuttaa uutuuden kaupallisiin odotuksiin?

Varmasti alentamalla. Mutta pienimuotoiset testikatselut ovat antaneet kannustavia tuloksia. Levitysyhtiö itsekin on nähnyt, että tämä ei ole sitä pahinta taidepaskaa. Ne on ruvenneet uskomaan siihen. Toivon, että homma viedään maaliin, markkinoidaan hyvin ja annetaan yleisölle mahdollisuus löytää tämä.

Mitä elokuvallisuuden käsite merkitsee sinulle?

Monipiippuinen juttu. Mietitään vaikka jotain Éric Rohmeria. Kaksi ihmistä puolikuvassa puhumassa. Meneekö se siihen määritelmään? Mun arvioissa se on elokuvallista elokuvaa siitä huolimatta, vaikka periaatteessa sen voisi ajatella olevan samaa kuin televisiokerronta. Mutta se käsikirjoitus on elokuvallinen; miten roolihenkilöt on kuvattu, miten me ymmärretään niitä. Televisiossa roolihahmot ovat pahimmillaan selkeästi identifioitavia, jotka sanovat niitä asioita, mitä ajattelevat. Elokuvassa on minusta kyse peittämisestä, paljastamisesta ja niiden kanssa pelaamisesta.

Miten tämä näkyy sinun töissäsi?

Mietin koko ajan asian annostelemista. Katsojaa täytyy pitää janoamassa tietoa ja esittämässä kysymyksiä. Toivon, etten selitä katsojille asioita, jotka he jo tietävät. Mitä me katsotaan? Sitä pintatason juttua vai sitä, mitä tapahtuu henkilöiden päässä.

Oletko katsojana mieltynyt elokuviin, joille nauraminen tuntuu pahalta?

Jokin siinä kipeydessä, kuinka voi nauraa ihmisen ahdingolle, on vapauttavaa. On Jack Lemmon Poikamiesboksissa. Julmetun epätoivoinen tilanne, jossa se joutuu pomojensa ikeessä tekemään moraalisia kompromisseja. Tai joku Borat tai Steve Martinin The Jerk. Ne on ihmisen pienuuden ja epäonnistumisten kuvauksia. Sitä ihmeellistä rimpuilua ja kamppailua. Niille mä huomaan nauravani koviten.

Vapauttaako se?

Kyllä se ainakin mut. Katsoin The Jerkiä himassa dvd:ltä ja oli pakko keskeyttää katselu, kun nauroin niin, etten nähnyt sitä kuvaa kyyneliltäni. Ne on maagisia kokemuksia.

Julkaistu: 19.9.2019