Koira ei ole lohdutuspalkinto lapsettomille vaan opettaa syvästä rakkaudesta – Näin ymmärrän elämää Remun ansiosta

Hanna Stormin runoteoksessa Silittäisinkö häntä vähän kuvataan tilannetta, jossa puhujan rakastama koira (”tuo koira jota rakastan”) saalistaa räpiköivän, verisen mytyn ja samalla villiintyy ikään kuin rakkauden ulottumattomiin. ”Mutta rakkaus on ihmisen keksintö”, runon puhuja korjaa omaa ajatteluaan yrittäessään saada koiraa tiputtamaan puolikuolleen aarteen.

”Mutta rakkaus on ihmisen keksintö” kaikuu runossa kursivoituna, kuin jonkun toisen puheena, jota runon puhuja toistaa ajatuksissaan. Kyseenalaistava kärki tuntuu kohdistuvan paitsi villiksi muuttuneen koiran kykyyn tuntea rakkautta myös koko rakkauden olemassaoloon. Vaikka puhuja ensin kertookin rakastavansa koiraa, rakastaako hän sittenkään, vai onko rakkaus ylipäätään vain jokin ”ihmisen keksintö”, jota ei oikeasti ole olemassa?

Stormin kirjan kohtaus päättyy hiukan vinolla tavalla rakkauden riemuvoittoon. Lopulta koira tiputtaa saaliinsa, ja puhuja tiedostaa että hänen velvollisuutensa ihmisenä – vai sittenkin eläimenä? – olisi viimeistellä se, minkä koira aloitti. ”Minun pitäisi tappaa”, puhuja toteaa, mutta ei tapa. Sen sijaan hän ja koira juoksevat pois paikalta keveästi kuin koko välikohtausta ei olisi tapahtunutkaan. Verinen mytty saa jäädä kitumaan, ja rakkaus jatkuu jossain todellisuuden tuolla puolen. Rakkaudella on välillä sellainen tapa.

todellisuus, pako

Rakastamme koiria ja he rakastavat meitä. Koiran ihmiseensä kohdistama rakkaus on monesti juuri sellaista, jota rakkauslauluissa ylistetään. Jos koiran uskollinen odotus, hänen ilonsa kun hän kohtaa rakastettunsa, hänen halunsa oleskella rakkaan lähellä ei ole rakkautta, millä perusteella kutsumme rakkaudeksi samoja asioita, kun ne tapahtuvat ihmisten välillä?

odotus, ilo, romanttinen rakkaus

Kirjoitan koirista ja rakkaudesta. Ennen kaikkea kirjoitan kuitenkin koirasta, ”jota rakastan”. Hänen nimensä on Remu. Hän on 13-vuotias sekarotuinen paksuturkkinen persoonallinen hassu mahdoton isokokoinen huonojalkainen koira. Remun elämään on mahtunut paljon menetyksiä ja muutoksia.

Menetykset ovat jättäneet jälkensä Remuun. Häneen on jättänyt jälkensä myös jokin, mistä emme tiedä. Se saa hänet helposti pois tolaltaan, paniikkiin tai niin innostuneeksi, ettei hän meinaa osata enää rauhoittua. Kuten silloin, kun yritimme viettää juhannusta isommalla porukalla vieraalla mökillä. Remun rauhattomuus tarttui ihmisiin ja ihmisten rauhattomuus tarttui takaisin häneen: lopputuloksena Remu haukkui tauotta kolme vuorokautta. Emme enää lähde hänen kanssaan uusiin paikkoihin, uusille mökeille.

menneen jäljet, kiihtymys, puutteet rakkaudessa

Itselleni ehkä tärkein rakkauden muoto toteutuu ydinperhettä tai parisuhdetta suuremmissa ryhmissä. Silloin kun meitä (ystäviä) on koolla enemmän. Sosiaalinen kanssakäyminen antaa asioille merkityksen ja mittasuhteet: ilman yhdessäoloa koen etten ole oikein elossa. Kuuluminen yhteisöön on kuin huomaamaton tukirakenne, joka antaa mielen yksityisemmillekin rakkauden muodoille.

Teoksessaan If dogs could talk Vilmos Csányi toteaa, että koirilla on kyky erottaa toisistaan läheisimmät ja etäisimmät suhteet: koiralla on ystävyyksiä, tuttavuuksia ja läheisiä. Kuten ihmisellä, koirankin sosiaalisista taidoista suuri osa on opittuja, ja tämä oppiminen tapahtuu suurelta osin aivan elämän alkuvaiheessa. Jos jotain haluaisin Remulle antaa, niin sosiaalisia taitoja. Samalla hän saisi elämäänsä iloa, vaihtelua ja turvallisuutta, ja vähemmän yksin jäämisen kokemuksia.

ystävyys, merkityksellisyys, tunne elossa olosta

Onneksi vanhoilla päivillään Remu on hankkinut joukon tuttavia, joita tervehtiä lenkkipoluilla. Hän tuntee Jasmin, Indran ja Emmin. Hän tervehtii aina lämpimästi asunnon kuusi rouvaa. Hänellä on myös erityinen kyky tunnistaa jo kaukaa, pelkästä kehon asennosta sellaiset ihmiset, jotka osaavat kommunikoida koirien kanssa ja välittömästi pitävät hänestä. Hän tunnistaa vanhan rouvan, joka ei jaksa enää pitää omaa koiraa, tai hänet, joka vasta haaveilee koiran hankkimisesta.

Vilmos Csányi kertoo teoksessaan myös anekdootteja koirista, jotka ovat oma-aloitteisesti joko vaihtaneet emän/isän/tms-täänsä tai päättäneet alkaa olemaan jonkun kanssa. Koira on vaan alkanut seurata ihmistä kuin päättäen olla hänen.

Mitä mahtaa tällainen päättäväinen koira tuntea? Voiko hän tuntea jonkinlaista ihastusta? Kaipausta? Toivoa?

Olen usein ihmetellyt, miten puolisoni Jaakko aikoinaan uskalsi adoptoida Remun. Remu oli 5-vuotiaana 40-kiloinen välillä uhkaavastikin käyttäytyvä pentumainen koira, joka – kuten arvata saattaa – haukkui tauotta ja kovalla äänellä. Jaakko kertoo, ettei hän silti ole koskaan pelännyt Remua. Sen sijaan hän koki, että Remu valitsi hänet. Aivan kuin heillä olisi ollut alusta saakka yhteys.

Kesti kauan ennen kuin Remu oppi rauhoittumaan kanssani. Minulta kesti myös kauan (ehkä useampia vuosia) ennen kuin aloin tuntea hänet niin hyvin, että kokonaan lakkasin pelkäämästä häntä. Kun ensimmäisiä kertoja jäin Remun kanssa kaksin, sain käyttää kaikki voimani estääkseni häntä syöksymästä Jaakon perään. Kiskoessani remmiä tunsin kehossani, miten valtavan voimakkaaksi pelko tekee. Remu pelkäsi menettävänsä kaiken.

valinta, omistautuminen, pelottomuus, kaikkeus

rakkaus on ymmärrystä; me ymmärrämme toisiamme. Teemme asioita yhdessä, käymme ulkona, leikimme ja lepäämme, eikä tämä olisi mahdollista, jos ymmärrystä ei olisi. Et osaisi seistä merkitsevästi ovella tai uikuttaa, kun sinun pitää päästä ulos. Kun pyydän sinua luokseni, ymmärrät että kommunikoin sinulle ja pyydän sinulta jotain. Se, miksi haluan sinun läiskivän tassullasi ilmaan, lienee sinulle käsittämätöntä, mutta pyynnöstä sinä läiskit. En oikein tarkkaan itsekään tiedä, miksi pyydän tassua. Ehkä tassun antaminen on merkki, jota meistä kumpikaan ei ymmärrä mutta jonka avulla varmistetaan, että yhteys on olemassa. Olet myös oppinut että tassun antaminen toimii toiseenkin suuntaan: että tassua voi antaa myös oma-aloitteisesti, esimerkiksi silloin kun haluaa herkkuja.

yhteys, ymmärrys

koirat eivät pidä halaamisesta. Silti on melkein vaikea olla välillä halaamatta häntä. Haluaisin halaamalla kertoa hänelle: Tässä ollaan yhdessä. Sinä olet minulle tärkeä. Kiitos että olet siinä. Juuri nyt ei tarvitse pelätä.

Halaaminen synnyttää toisenlaisen ajan. Aika ei samalla tavalla uhkaa loppua kuin siinä kiireen ja kolotuksen maailmassa, jossa elämämme kuluu. Toisin kuin syleily, joka yrittää jo mennä jonnekin, lähemmäs sinua, niin kiinni että liukenemme toisiimme, ja sitten taas erilleen, takaisin todellisuuteen, töihin, kiireeseen, kolotuksiin, vanhuuteen, kuolemaan.

Halaaminen on pysähdys, lataava ja pyyteetön. Halaamalla annamme tunnustusta ja tukea toisillemme ja otamme vastaan tunteita, jotka kaipaavat tulla halatuiksi. Halaaminen on ihmisruumiin muotoinen tapa aktiivisesti lisätä ystävyyttä ja ystävällisyyttä maailmaan.

Meille opetetaan, että rakkauden taitoihin kuuluu omien toiveiden ja mieltymysten selkeä kommunikointi sekä toisen toiveiden ja rajojen kunnioittaminen. Yhtä tärkeää on silti oppia ottamaan vastaan myös sellaisia rakkaudenosoituksia, jotka eivät aluksi kuuluneet itselle luontaiseen ilmaisuvalikoimaan. Juuri näissä kömpelöissä ja jotenkin vääränlaisissa eleissä tai teoissa toisen toiseus, hän itse tulee esiin.

Koirat eivät erityisemmin pidä halaamisesta, mutta he ovat oppineet sietämään sitä. Heidän ruumiinkielensä on sopeutunut siinä määrin meidän ruumiinkieleemme, että kykenemme puolin ja toisin joustamaan rakkauden kielessä. Voisiko ajatella, että hänen kärsivällisyytensä minun kömpelöiden eleitteni kanssa avaa ja synnyttää rakkaudelle tilaa?

En silti halaa häntä kuin harvoin ja varovaisesti. Opettelen sellaisia tapoja koskettaa, joista hän pitää enemmän. Hän pitää siitä, että häntä koskettaa leuan alta, rinnuksista ja poskista. Kun tulen kotiin ja monesti muulloinkin, hän työntää kuononsa jalkojeni väliin ja pitää sitä siellä kauan. Samalla rapsutan häntä poskista. Aika seisahtuu hetkeksi.

halaaminen, kärsivällisyys, rakkauden kieli, opettelu

rakkauteen kuuluu jonkinlainen lapseksi tuleminen, hoiva ja hoivattavana olo. Haluan kuitenkin korostaa, että en halua asettaa koiraa perheessä lapsen asemaan enkä väitä, että koira olisi lohdutuspalkinto tai edes lohduksi meille, jotka tahtomattamme olemme jääneet lapsettomiksi.

Ihmisen ja koiran pitkä yhteinen historia ja kumppanuus on oma asiansa. Kuulun niihin, jotka ajattelevat, että koiran ja ihmisen kumppanuudessa on jotain erityistä verrattuna muihin ihmisen muodostamiin lajien välisiin kumppanuuksiin. Tästä kertoo esimerkiksi se, miten koira osallistuu ihmisen kieleen, kurottautuu kohti kieltä ja kuuntelee sitä korvat höröllään, poimii puheen keskeltä tuttuja sanoja ja tekee kaikkensa ymmärtääkseen, mitä ihminen nyt meinaa.

Aivan toinen asia on ihmiseläimen halu ja pyrkimys saada jälkeläisiä, lapsiin kohdistuva rakkaus tai sen puute, rakkaudettomuus, kohteettomaksi jäävä rakkaus.

Silti kysymykset lapsesta ja koirasta risteävät monin tavoin.

minuun ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen kertomukset eläimille tehdyistä kokeista, joissa on huomattu, että monet eläimet hälyyttyvät kuullessaan heitteille jääneen toisenlajisen pennun ääntelyä. On kuin meidät (puhun nyt laajasta imeväisten ja nisäkkäiden joukosta) olisi rakennettu niin, että silloin kun elämä on aivan aluillaan ja suojaa vailla, kykenemme lajirajat ylittävään hellyyteen ja jopa vanhemmuuteen. Ajattelen sitä, miten ihania koiranpennut, kissanpennut, peuranvasat, kuutit ja pienet possut meistä (ihmisistä) ovat. Ajattelen myös tarinoita muiden eläinten kasvattamista ihmislapsista ja sitä, miten suojelevasti monet koirat suhtautuvat perheeseen syntyneeseen ihmisen pentuun.

Ihmisen ja koiran suhteessa herää samankaltaisia tunteita kuin ihmisaikuisen ja ihmislapsen välillä. Koiraa ja ihmistä yhdistää sekin, että domestikaatio on tarkoittanut molemmilla lajeilla pentumaisten piirteiden vahvistumista. Me (koirat ja ihmiset) olemme aikuisinakin lyhytkuonoisia ja lapsenpulleita, kykenemme kiintymään uusiin kohteisiin koko elämämme ajan, olemme kiinnyksissä pennunkaltaisesti, tarvitsemme apua ja pyydämme sitä, olemme riippuvaisia kuin lapset toisistamme, emme koskaan lakkaa leikkimästä, opimme uusia asioita ja kykenemme sopeutumaan uuteen koko elämämme ajan.

Monesti sanotaan, että aikuinen koira on tunne-elämältään ja kognitiivisilta kyvyiltään noin kaksivuotiaan lapsen ”tasolla”. Fyysisesti aikuinen koira vertautuu kuitenkin supersankariin.

Paitsi että hänellä ei ole käsiä ja maailma, jossa hän elää, on suunniteltu kädellisille kehoille. Se, jolla on neljä tassua ja kuono, ei pääse pissalle eikä kakalle, saa ruokaa tai liikuntaa ellei kädellinen paina kahvasta ja avaa hänelle ovea.

Tapa, jolla koiran kanssa eläminen rytmittyy pissaamisen, kakkaamisen, ruokkimisen, ulkoilun, leikittämisen ja hygieniasta huolehtimisen mukaan, muistuttaa paljon elämistä taaperon kanssa. Koska meillä on Remu, aavistan jotain siitä, millainen isä puolisoni olisi, jos olisimme saaneet lapsia. Koska meillä on Remu, hahmotan myös jotain siitä, miten itse reagoin siihen, kun toinen on samaan aikaan täysin riippuvainen minusta ja järkähtämättömän, idioottimaisen omapäinen. Tämä tieto ei ole kovin mairittelevaa.

lajirajat ylittävä hoiva, lapset, rakkaudettomuus

on paljon hetkiä, jolloin en rakasta heitä, joita rakastan. Tunnen tuttuutta ja tottumusta. Tunnen turhautumista, kyllästymistä ja uupumusta. Välillä en tunne mitään.

nykyään on paljon päiviä, jolloin suostut kävelemään vain jos koko lauma on mukana. Silti juuri minun on käytettävä sinut ulkona, ennen kuin jäät taas yksin kotiin.

Sinä et suostu liikkumaan. Seisot parkkipaikan kulmalla ja odotat. Yritän kertoa, että Jaakko ei tule kotiin vielä moneen tuntiin ja että minun pitää lähteä ja sinun pitää nyt kävellä ja pissailla ja kakata. Tai sitten mennään kotiin. Mutta sinä olet eri mieltä. Valpastut jokaisesta autosta ja yrität rynnätä sen perään. Sitten taas jähmetyt. Olet liian iso kannettavaksi kotiin.

Sinä odotat ja odotat ja odotat. Minä seison parkkipaikan laidassa.

Tiedän hyvin, ettei koiria saa kiskoa. Ei varsinkaan sinua, jonka lonkat ovat niin löysät, että jalat pettävät muutenkin altasi.

Mutta jossain kohtaa sinun tarpeittesi ja minun tarpeitteni välinen ristiriita käy liian suureksi. En aio seistä tässä koko päivää. En voi antaa koiran määrätä elämästäni. Kiskon sinut sisään. Minä olen vahvempi, ja sinä olet valjaissa. Ajattelen, että jokin menee meissä rikki.

Illalla, kun tulen kotiin, työnnät kuonosi jalkojeni väliin ja pidät sitä siellä kauan.

On myös päiviä, jolloin olen laajempi ja kärsivällisempi. Jolloin hyväksyn tönöttämisesi, vaikka en sitä ymmärräkään.

uupuminen, rikkoutuminen, hyväksyntä

remu nukkuu suurimman osan päivästä. Samalla hän on kanssani. Hän nojaa jalkaani nukkuessaan. Hän haluaa nukkua yöt kanssamme. Kautta aikojen ihmiset ja koirat ovat nukkuneet yhdessä.

Ehkä rakkaus on samalla tavalla järkevää kuin lähekkäin nukkuminen: se antaa lämpöä ja turvaa.

Mietin mitä tapahtuu unen aikana. Miksi haluamme olla yhdessä nukkuessamme? Millä tavoin toisen läsnäolon tuntu läpäisee unen? Mitä vaaditaan, jotta uskaltaa nukahtaa toisen seurassa?

lämpö, turva, yhdessäolo unen läpi

rakkaus kysyy, joskus taistelee luottamuksesta.

Ajattelen luottamusta nojaamisena, kannateltavaksi asettautumisena. Kun luottaa, ei tarvitse olla valmiina odottamattomaan. Ei tarvitse jännittää jalkojaan ja selkälihaksiaan, pitää korviaan höröllään ja käännellä päätään kulmikkaasti. Voi vain laskea koko painonsa maahan ja huokaista huolet pois.

Elli Valtonen kirjoittaa teoksessaan Tainnutuskehto koiran huokauksesta: samalla tavalla kuin Tainnutuskehdon kertoja, minäkin olen aseeton koiran huokauksen edessä. Me (koirat ja ihmiset) huokaamme samalla tavalla. Tuhisemme samaa tahtia. Tunnemme kyljissämme toistemme lämmön ja painon.

huokaus, nojaaminen

usein iltaisin remu lepuuttaa kuonoaan sohvan reunalle ja katsoo minua. Eläimenä, nisäkkäänä ymmärrän hänen katseensa. Hänen katseensa ei nyt seuraa eikä tarkkaile, ei kysy eikä arvuuttele. Ei pyydä tai kerjää mitään.

Katse lepää minussa, on ihan hiljaa. Katseessa minä olen, ja sinä olet. Katseeseen kätkeytyy yhdessäolo, että on toisen kanssa.

Rakkautta ilmaistaan olemalla toisen kanssa, ihan vaan niin.

Miten kaunis Remu onkaan, kun hän katsoo noin.

oleminen, kauneus

KIRJALLISUUTTA: Vilmos Csányi: If Dogs Could Talk – Exploring the Canine Mind, Tiina Raevaara: Minä, koira ja ihmiskunta, Hanna Storm: Silittäisinkö häntä vähän, Henriikka Tavi: Remu, Helena Telkänranta: Millaista on olla eläin?, Helena Telkänranta: Eläin ja ihminen, Elli Valtonen: Tainnutuskehto

Mallit: Pulma ja Whiskey