Koira ei ole lohdutuspalkinto lapsettomille vaan opettaa syvästä rakkaudesta – Näin ymmärrän elämää Remun ansiosta

Hanna Stormin runoteoksessa Silittäisinkö häntä vähän kuvataan tilannetta, jossa puhujan rakastama koira (”tuo koira jota rakastan”) saalistaa räpiköivän, verisen mytyn ja samalla villiintyy ikään kuin rakkauden ulottumattomiin. ”Mutta rakkaus on ihmisen keksintö”, runon puhuja korjaa omaa ajatteluaan yrittäessään saada koiraa tiputtamaan puolikuolleen aarteen.

”Mutta rakkaus on ihmisen keksintö” kaikuu runossa kursivoituna, kuin jonkun toisen puheena, jota runon puhuja toistaa ajatuksissaan. Kyseenalaistava kärki tuntuu kohdistuvan paitsi villiksi muuttuneen koiran kykyyn tuntea rakkautta myös koko rakkauden olemassaoloon. Vaikka puhuja ensin kertookin rakastavansa koiraa, rakastaako hän sittenkään, vai onko rakkaus ylipäätään vain jokin ”ihmisen keksintö”, jota ei oikeasti ole olemassa?

Stormin kirjan kohtaus päättyy hiukan vinolla tavalla rakkauden riemuvoittoon. Lopulta koira tiputtaa saaliinsa, ja puhuja tiedostaa että hänen velvollisuutensa ihmisenä – vai sittenkin eläimenä? – olisi viimeistellä se, minkä koira aloitti. ”Minun pitäisi tappaa”, puhuja toteaa, mutta ei tapa. Sen sijaan hän ja koira juoksevat pois paikalta keveästi kuin koko välikohtausta ei olisi tapahtunutkaan. Verinen mytty saa jäädä kitumaan, ja rakkaus jatkuu jossain todellisuuden tuolla puolen. Rakkaudella on välillä sellainen tapa.