Koiran imettämä Vilma-kissa selvisi mahdottomasta operaatiosta – omistaja joutui leikkausapulaiseksi

”Vilma-kissa tuli minulle yhdeksän viikon ikäisenä rääpäleenä. Sen emo Hannibal oli määrännyt imetysvastuun perheen labradorille jo Vilman ollessa sisarustensa kanssa kuusiviikkoisia. Siellä oli koiran nisillä sulassa sovussa koiran omat ja kolme kissan pentua. Vilmasta tulikin hyvin koiramainen.

Vilma oli pentueen ainut pitkäkarvainen pentu ja lähes mykkä. Sen ääni oli hyvin hento ja vaimea ”miu”. Vilma tuli minulle ensimmäiseen omaan asuntooni, ja hänestä tulikin melkeinpä kuin oma lapsi.

Vilma nautti autoilusta ja kulkikin mukanani moneen paikkaan. Kerran olimme matkalla eläinlääkäriin, ja Vilma pääsi itse ulos kuljetuskopastaan. En tiedä miten se sen teki, mutta kesken ajon se kiipesi selkänojaa pitkin ylös ja suorana ratissa olevan käteni päälle. Olin juuri pysähtymässä liikennevaloihin, kun poliisit ajoivat ohitse. Silloin ajattelin, että nyt tulee sakkoa, kun ajelen tällä tavalla kissa käsivarsilla!

Vilma rakasti vettä yli kaiken ja nautti sen koko ikänsä mieluiten suoraan kraanasta tai ulkona sadesäällä rännistä. Se todella rakasti istua ulkona sateessa. Kun asuin meren rannalla Pyhärannassa, se tuijotti usein merelle ja olisi halunnut juoda siitäkin. Päiväuniaan se nukkui hiljaa rantavedessä keinuvassa soutupaatissa. Vilma rakasti muutenkin keinumista, ja tuulen keinuttama puutarhakeinu oli sen lempipaikka.

Tavaroiden noutaminen ja upeat voltit olivat sen bravuurihommaa. Yläkerrasta se kantoi hampaillaan pieniä tavaroita ja valokuvia alakertaan, käsipaperiakin tolkuttomia määriä. Kerran Vilma toi yläkerrasta ison A5-kokoisen laminoidun veneilykartankin suussaan. Emme tiedä, miksi ja mistä moinen vietti. Vilma söi ruokansa mieluiten tassulla suuhun -systeemillä ja vesikipolle se asetteli itsensä arvokkaasti.

Sen onnistui usein löytää talosta sellainen piilo, että sitä ei välttämättä löytänyt tunteihin. Kerran jo luulin, että se oli tippunut savupiippuun, kun vintin hormista kuului outoa ääntä ja Vilmaa ei löytynyt mistään. Itkin jo hätääntyneenä sen kohtaloa, kun Vilmapa tuli vintin rappusista katsomaan, että mikä täällä on hätänä.

Vielä kerrostalossa asuessani kuljimme yhdessä aina alakerran lauantaisaunaan. Se odotti minua kiltisti pukuhuoneessa, mutta mukaan se tunki aina. Tuntui, että se ymmärsi ajan kulun hyvin.

Vilma oli niin kaunis, oikea diiva, mustanruskean kiiltävän pitkän turkkinsa kanssa. Se varmaan tiesikin kauneutensa. Sen polkuanturat olivat myös tummanruskeat ja silmät vihreät ja niin isot. Vilma oli hyvin ovela ja määrätietoinen eikä se pelännyt mitään.

Kuusivuotiaaksi asti Vilma sai olla ainut kissa, mutta sitten kuvioihin asteli kollipentu Väinö. Siitä Vilma ei tykännyt ollenkaan, mutta oppi ajan kanssa sietämään kissaveljeään, kunhan sai olla pomo. Pahin oli, kun Väinö valtasi pikkupentuna katonrajaan yltävän kiipeilytelineen yläpedin. Vilma murjotti siitä ainakin kaksi päivää.

Vilma ei pelännyt koiria laisinkaan, vaikka kerran naapurin saksanpaimenkoira Nala yritti pelotella Vilmaa haukkumalla ja rähisemällä. Koira oli aivan ihmeissään, kun kissa vain istui ja tapitti sitä. Vilma antoi koiran nuuskia ja töniä kuonolla aikansa, kunnes meni takaisin makuulle ja käänsi koiralle selän.

Vilma kulutti yhdeksästä elämästään todella kaikki, mutta pahin oli, kun jouduin viemään sen melkein elottomana eläinlääkärille. Eläinlääkäri totesi Vilman suolen sisällä kuolion. Ihmislapsilla sitä voi kuulemma esiintyä, mutta kissoilla hän ei ollut koskaan kyseistä nähnyt. Kyseessä oli päivystävä eläinlääkäri pienessä Vehmaan Vinkkilässä, ja olosuhteet olivat huonot leikkausoperaatioille.

Eläinlääkäri kysyi, pystynkö avustamaan häntä hieman, jos hän koittaa pelastaa kissaparan, vaikkakin onnistumisen mahdollisuus oli hyvin pieni, jopa olematon. Todellakin suostuin, Vilma oli niin erityinen minulle.

Eläinlääkäri avasi kissan mahan ja otti suolet pöydälle ja leikkasi potilaan onnistuneesti minun pitäessä pihdeillä suolen päitä yhdessä. Eläinlääkäri kursi kissan kokoon ja sanoi, että jos se yön yli selviäisi, se olisi jo ihme. Niin vaikea operaatio oli.

Niin vain Vilma toipui leikkauksesta kuin ihmeen kaupalla ja eli vielä 11 vuotta sen jälkeen. Lähetin Vilman leikanneelle eläinlääkärille myöhemmin joulukortin missä kiitin häntä sydämellisesti Vilman pelastamisesta.

Vilman älykkyys oli myös huikeaa ja uskon sen ymmärtäneen puhetta. Vilmasta kuoriutui myös sylikissa tämän vakavan leikkauksen jälkeen ja usein se kasteli paidan rinnuksen suupielestä valuneella kuolalla, jota siltä tuli sen kehrätessä onnellisena. Vilma katsoi myös telkkarista aina Avaraa luontoa kanssani, aina koko ohjelman loppuun asti. Katsoi se Mauno Koiviston hautajaislähetyksenkin.

Vilma sairastui lopulta 13-vuotiaana munuaisten vajaatoimintaan ja sai siihen lääkityksen ja kontrolliverikokeet. Lopulta tuli päivä, jolloin terveys romahti ja Vilma nukutettiin ikiuneen kaksi päivää ennen 15-vuotissyntymäpäiviä.

Juhlien sijaan tuli siis hautajaiset, ja Vilman tuhkat laskettiin pihamaalle kivikkopuutarhan keskelle katajan viereen. Metsästä haimme ison kiven hautakiveksi ja suutarilta tilasin muistolaatan, jossa nykyään Väinökin jo on.”