Image

Kohti keskustaa – Juha Itkonen lähti etsimään keskustapuolueen sielua ja syvintä olemusta


Kirjailija Juha Itkonen halusi löytää keskustan sielun ja merkityksen vuoden 2019 Suomessa. Sitä varten oli käytävä Loimaalla, kauppakeskus Redissä ja Kouvolassa.
Kuvat Timo Pyykkö

Tämä juttu piti tehdä jo kahdeksan vuotta sitten. Keväällä 2011, keskustan kärsittyä edellisen veret seisauttaneen vaalitappionsa, Imagen silloinen päätoimittaja soitti ja ehdotti, että olisi aika kirjoittaa tästä auringonlaskun puolueesta. Olin samaa mieltä. Aikaa ei vain silloin ollut, juttu jäi tekemättä, ja neljä vuotta myöhemmin huokaisimme molemmat helpotuksesta.

Juha Sipilä nimittäin tuli, näki, voitti ja hävisi. Keskusta voitti ja hävisi Sipilän mukana. Huhtikuussa vaalitappio seisautti jälleen veret muttei tällä kertaa johtanutkaan oppositioon vaan hallitukseen, mikä lämmitti keskustalaisia jokseenkin yhtään pitkään kuin housuun virtsaaminen pakkasella.

Tilanne vaikuttaa sanalla sanoen skitsofreeniseltä. Vaatimattomaan kannatukseensa nähden keskusta pääsi suorastaan sanelemaan hallitusohjelman, himoittua maakuntamallia myöten. Hallitusseura on toivotun vasemmistolaista ja keskustan juuret routaiseksi osoittautuneen porvariyhteistyön jälkeen taas muhevassa punamullassa.

Kuitenkin keskusta on kriisissä. Se on kadottanut sanomansa. Sen on löydettävä itsensä. Kirkastettava strategiansa. Demokratisoiduttava. Muututtava jälleen kansanliikkeeksi. Kuunneltava kentän ääntä, tuota epävireistä kuoroa. Palattava alkiolaisille juurilleen, missä ikinä ne sitten ovatkin. Tehtävälista on pitkä, oikeastaan loputon, ja siinä sivussa pitäisi hoitaa vielä ne hallitushommatkin, siinä mielessä ikävät ja epäkiitolliset, että niiden hoitamisesta harvemmin palkitaan kannatuksen kasvulla.

Ei ihme, että keskustalaiset ovat puolipaniikissa. Tuollaiseen solmuun ovat itsensä saattaneet.

En silti vieläkään uskalla lähteä povaamaan keskustan kuolemaa. Paljon enemmän minua kiinnostaa keskustan syvin olemus. Mikä piru tämä kummajainen on? Miten ihmeessä se on niin sitkeä? Miksei se ole taantunut pienpuolueeksi jo vuosikymmeniä sitten niin kuin agraaripuolueille muissa teollistuneissa länsimaissa on tapahtunut?

Eteisessä ensimmäisenä törmään Annika Saarikkoon. Sateisena loppukesän perjantaina olen ajanut kaksi ja puoli tuntia Helsingistä Loimaalle katsomaan keskustan puheenjohtajaehdokkaiden esiintymistä, katsellut koko Suomen vilja-aitan enimmäkseen jo niitettyjä peltoja, ajatellut maaseudun tulevaisuutta, ja kun olen kätellyt tilaisuuden vastaavan järjestäjän ja astunut sisään leirikeskuksen ovesta, kohtaan ensimmäisenä keskustalaisen, joka puoluekentän hartaista toiveista huolimatta nimenomaan ei ole ehdokkaana. Syykin siihen on tosin hyvä ja tässä vaiheessa silminnähtävä: Saarikko on viimeisillään raskaana.

Emme varsinaisesti tunne toisiamme. Olemme kuitenkin vaihtaneet viestejä, sillä eri yhteyksissä julkituomani ajatukset lapsista, perhe-elämästä ja vanhemmuudesta ovat puhutelleet Saarikkoa. Tietämättäni ja tahtomattani olen ilmeisesti jopa vaikuttanut hänen päätökseensä jättäytyä tällä kertaa puheenjohtajakilpailun ulkopuolelle. ”Kirjailija Juha Itkonen sai minut miettimään, mitä todella haluan itselleni ja perheelleni”, Saarikko kertoi keväällä Anna-lehden haastattelussa.

Olen yllättynyt nähdessäni hänet. Toisaalta: Saarikko on kansanedustaja ja tämä hänen vaalipiirinsä. Oudompaa kai olisi, jos hän ei olisi täällä. Paljon enemmän syytä yllättyä on Saarikolla, ja ällistyneeltä hän ensin vaikuttaakin. ”Sinä. Mitä sinä täällä?” ”Juttua Imageen. Tulin etsimään keskustan sielua.” Keksin sen siinä hetkessä, siitä tässä jutussa on kyse, ja Saarikkoakin hymyilyttää, hän uskoo minun tulleen oikeaan paikkaan. Poliitikon sulavuudella hän selviää hetkellisestä hämmennyksestään parissa sekunnissa.

”No niin”, Kaikkonen tervehtii minua. ”Onko kirjailija liittynyt puolueeseen?”

Yhtä sulava on sateesta seuraavaksi sisään astuva Antti Kaikkonen. Hänen kanssaan olemme tavanneetkin: kerran kauan, kauan sitten kirjoitin Apuun yhteishaastattelun hänestä ja hänen tulevasta vaimostaan Satu Taiveahosta. Jutussa he eivät vielä suostuneet kertomaan olevansa pariskunta vaan puhuivat pehmeitä puoluerajat ylittävästä ystävyydestään. Elettiin nousukautta, tämän sittemmin raiteiltaan suistuneen uuden vuosituhannen ensimmäistä, viatonta vuosikymmentä. Vanhanen ei ollut vielä kompastunut lautakasaan, Kaikkonen ei ollut tahriutunut Nuorisosäätiöön, finanssikriisiä ei osattu kuvitella, perussuomalaiset olivat kaukana maan suurimman puolueen asemasta – haastateltavani istui nuori, kirkasotsainen tulevaisuuden lupaus eikä monissa liemissä keitetty, 45-vuotiaana jo jokseenkin kaiken kokenut poliitikko, joka nyt on luvannut johdattaa puolueensa murheen alhosta valoisaan tulevaisuuteen.

”No niin”, Kaikkonen tervehtii minua. ”Onko kirjailija liittynyt puolueeseen?”

En, ainakaan toistaiseksi. Olen tullut etsimään sitä sielua. Ripustan sadetakkini henkariin, astun salin ovelle ja katselen ympärilleni.

Väkeä on paljon. Vakavailmeisiä varsinaissuomalaisia ja satakuntalaisia, enimmäkseen keski-ikäisiä tai keski-iän ylittäneitä, mutta myös nuorempia – ikä- ja sukupuolijakauma vaikuttaa tasaisemmalta kuin olin kuvitellut.

Ympäristö sen sijaan vastaa odotuksiani funktionaalisessa koruttomuudessaan. Seinät valmispakettihirrestä, katto paneelista, tupaan siististi riveihin aseteltuna pitkiä penkkejä ja pöytiä. Kolmeen suuntaan antavista ikkunoista näkyy pelkkää vihreää. Peräseinälle muuratun takan päällä päivystää Osuuspankin Henri Hippo -säästölipas, muistuma 80-luvun lapsuudesta. Olen ollut täällä ennenkin, rippikoulussa, suunnistusleirillä, setäni kuusikymppisillä, serkkuni häissä, ja jos olette edes suurin piirtein samanikäisiä kuin minä ettekä paljasjalkaisia kuudennen polven helsinkiläisiä, niin olette tekin.

Miljöön välitön tuttuus saa sieluni värähtämään. Maaseudun tulevaisuus tuntuu minusta heti merkityksellisemmältä kuin vielä tulomatkalla autossa. Tämä on Suomi. Ei Helsinki vaan Suomi, ja olen siis tullut oikeaan paikkaan, on mahdollista, että löydän täältä keskustan sielun.

Tunnelmia keskustan ylimääräisestä puoluekokouksesta.

Suojelijani Saarikko mahduttaa minut erääseen pöytään kuulemma taatusti keskustalaiseen seuraan. Eläkeikäinen Reino on myynyt vuosikymmenet Suomenmaa-lehden tilauksia. Pari vuosikymmentä nuorempi Eero on tullut tilaisuuteen vanhan kaverinsa, Uudellemaalle asettuneen Pertin kanssa. Istun hankalasti puolella kankullani täyteen ammutun penkin päässä ja kyselen miehiltä, mitä he odottavat uudelta puheenjohtajalta.

Puolue täytyisi saada eheytettyä. Luottamus olisi saatava takaisin. Kannatusluvut pitäisi saada sinne missä ne olivat, kahdenkympin hujakoille. Kaupunkeihin on turha haikailla, sinne on haikailtu kohta kolmekymmentä vuotta, eivätkä tulokset ole vakuuttaneet: sieltä se kannatus löytyy, mistä se ennenkin on löytynyt. Tähän näkemykseen Reino esittää eriävän, mielestäni järkevän varauksen. Kyllä se on vaan nähty, että ihmiset muuttavat kaupunkeihin. Siellä ne ihmiset ovat, meidänkin lapsemme ja lastenlapsemme. Jos kaupunkeihin ei ollenkaan katsota, jäädään pienpuolueeksi.

Eräs Keskustan perimmäisistä dilemmoista on näin tullut kiteytettyä, ja varsinkin Eerolla ja Pertillä kierrokset alkavat nousta. Puhutaan viherpipertäjistä ja kommunisteista, ilmastonmuutosvouhottajista ja mielialalääkkeiden kauppaedustajista, jotka tarkoituksella luovat maahan paniikinomaista tunnelmaa. Näille ilmeisen rakkaille nykyisille hallituskumppaneille sopiikin miesten mielestä räksyttää, niin Eero muistaa aikanaan jo Johannes Virolaisen neuvoneen: haukkukaa vaan niin maan perkeleesti kaikkia muita hallituspuolueita paitsi pääministeripuoluetta älkää haukkuko.

Ohjelma pääsee vauhtiin. Ehdokkaat esittelevät itsensä ja ajatuksensa viiden minuutin ennalta valmistellulla puheella. Ensimmäisenä vuorossa on Kaikkosen vastaehdokas Katri Kulmuni, vasta 31-vuotias toisen kauden kansanedustaja ja nykyinen elinkeinoministeri. ”Mie oon Katri Kulmuni ja mie olen eholla keskustan puheenjohtaksi”, Kulmuni lopettaa puheensa, oikeaoppisen painokkaasti ääntään kohottaen, ja minä muistan siitä, että keskustan tehtävä on tarjota tulevaisuutta ja toivoa yleisen ahdistuksen keskellä ja lisäksi olla syvä vihreä kansanliike, joka huolehtii siitä, että joka ikisen suomalaisen kotiseudulla menee hyvin.

”Isänmaa tarvitsee nykyistä vahvempaa keskustaa”, Kaikkonen vuorostaan aloittaa. Siinä missä Kulmuni sivuutti Juha Sipilän jokseenkin täydellisesti, edelliskauden keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja ja nykyinen puolustusministeri puolustaa entisen pääministerin mainetta ja hänen hallituksensa saavutuksia. ”Erittäin vahva talouskasvu. 130 000 uutta työpaikkaa. Holtiton velkaantuminen lopetettu. Että ei se Juha Sipilä kuulkaa nyt niin huono mies ole kuin tuolla kylillä puhutaan!”

Hetken Kaikkonen kuulostaa suorastaan vihaiselta. Kasvot punehtuvat ja kulmakarvat menevät kurttuun. Sitten hän palaa lupsakan joviaaliin tyyliinsä, ties kuinka monissa tämänkaltaisissa tilaisuuksissa hiottuihin perusasetuksiin, jotka tuntuvat toimivan Loimaallakin: kysymysosuuden käynnistyessä Kaikkonen alkaa selvästi Kulmunia tottuneemmin työstää tupaa puolelleen.

Kaikkosen vahvuutena on herkästi hersyvä huumori. Televisiotanssijana elinikäisen Kanki-lempinimen hankkinut mies on verbaalisesti huomattavan sutki. Toisaalta juuri sutkiuteen ja sen dokumentoituihin seurauksiin liittynevät loimaalaistenkin Kaikkoseen kohdistuvat epäilykset: poliittista osaamista Kaikkosella kiistatta on, mutta onko hänessä oikeanlaista tulevaisuutta? Sekä ikänsä, sukupuolensa että ryvettymättömän taustansa osalta Kulmuni olisi raikkaampi vaihtoehto. Nainen. Nuori nainen. Meidän Li Andersson. Meidän Maria Ohisalo. Olisihan se jotain. Olisiko se?

Jotenkin tämä kaikki. Sateen kirjomat ikkunat. Ihmisten vaatteet. Heidän keskittyneet ilmeensä. Heidän vitsinsä, heidän naurunsa. Avoimesta ovesta sisään leijuva makkarankäry.

Tällaisia nämä ihmiset mahdollisesti miettivät, vakavailmeiset puolueaktiivit kahdesta keskeisestä maakunnasta. Heidän tehtävänsä on parin viikon päästä valita puolueelle puheenjohtaja, joka innostaisi muutkin kuin puolueuskolliset uskomaan jälleen Keskustaan. Minulla ei näin vaikeaa tehtävää ole, ei näin suurta vastuuta, ja niinpä ajatukseni alkavat herpaantua Kulmunin ja Kaikkosen puheista (juuret, arvot, tierahat, suomalainen maanviljelijä, suomalainen metsänomistaja, syvän vihreä liike, kansanliike, kansanliike, kansanliike, kansanliike) yleisemmälle tasolle. En oikeastaan edes jaksa ajatella, enemmänkin tunnen – minut heti tupaan astuessani yllättänyt lämmin tunne on yltymässä pienimuotoiseksi roihuksi.

Jotenkin tämä kaikki. Sateen kirjomat ikkunat. Ihmisten vaatteet. Heidän keskittyneet ilmeensä. Heidän vitsinsä, heidän naurunsa. Avoimesta ovesta sisään leijuva makkarankäry. Eräskin isäntä, joka ei mikrofonin saatuaan pääse ikinä esittelystä kysymykseen asti, tulee lopulta keskeytetyksi ja suivaantuu siitä kovasti. Liikuttavaa, niin liikuttavaa, ja vihoviimeisen yleisökysymyksen ja melkein kahden kokonaisen tunnin jälkeen vielä arvonta, puheenjohtajaehdokkaat toimivat onnettarina – palkintoina kahvipaketteja ja villasukkia, keskustapoliitikkojen kirjoja, ja onnelliset voittajat noutavat saaliinsa raikuvien aplodien saattelemana ja yleisen metelin yltyessä. Lopulta Kulmuni ja Kaikkonenkin saavat järjestäjiltä viemisiä kotiin. Kaikkoselle lahjoitetaan joistain kaukaisista vaaleista piirijärjestön kaappiin jäänyt Matti Vanhanen -saunasetti. Kaikkonen naurattaa vielä kerran yleisöään.

”Kiitos kiitos. Ei olekaan mitään niin hienoa kuin saunassa istuessaan katsella saman vaalipiirin saman puolueen ehdokkaan naamaa.”

Vielä tällaistakin on. Fyysinen läsnäolo, minä ajattelen. Yhteisöllisyys. Yhdessä tilassa riiteleminen ja nauraminen. Näin yhteiskunnan asiat aiemmin hoidettiin, ihmiset kävivät tämänkaltaisissa tilaisuuksissa, kohtasivat toisensa kasvotusten kaikessa inhimillisyydessään, ja niin oli hyvä, eivätkö muka asiat hoituneetkin paljon paremmin silloin kuin nyt, kun kaikki vain sohivat toisiaan Twitterissä asiastaan varmoina? Sitä paitsi tämänkaltainen sitoutuminen. Se, että ihminen ottaa asiakseen yhden puolueen asian. Hyväksyy sen epätäydellisyyden, välittää sen kohtalosta, elää puolueensa mukana sekä voitot että tappiot eikä ole mikään helvetin ”liikkuva äänestäjä”, häikäilemätön opportunisti aina parempien tarjousten perässä.

”Kun juuria hoitaa niin satoahan tulee, joka ikinen vuosi. Sen me kaikki tiedämme.” Selaan tuoreita muistiinpanojani ja juutun tähän Katri Kulmunin sitaattiin. Luottavaisessa pitkäjänteisyydessään sekin tuntuu minusta juuri tällä hetkellä koskettavalta ja merkitykselliseltä.

Työhuoneellani Helsingissä kaivan esiin vanhan valokuvakansion, joka päätyi minulle joitakin vuosia sitten isoäitini kuoleman jälkeen. Katselen sitä aina silloin tällöin etsiessäni inspiraatiota tai muuten vain ajan kulkua ajatellessani.

Heti toisella sivulla on kuva, jonka muistin, isäni isä kättelemässä Kekkosta. Miehet kohtaavat jonkinlaisen katoksen alla. Pappani on kumartunut huomattavaan etunojaan, Kekkonen kättelee selkä suorana. Kädenpuristus vaikuttaa lujalta. Lattialla miesten takana jököttää maitohinkki, johon teipatussa paperissa lukee nimikilpailu.

Kyse on ilmeisesti jostain Tuottajain maidon tilaisuudesta, sillä tässä edelleen olemassa olevassa meijeriosuuskunnassa agrologipappani 60-luvulla työskenteli. Yhteydet silloiseen Maalaisliittoon olivat arvatenkin kiinteät. Sitä ennen, 50-luvulla, pappa oli suoraan puolueen palveluksessa, Etelä-Hämeen piirin toiminnanjohtajana.

Pappani siis istuskeli tupailloissa oikein työkseen, ajeli Angliallaan ympäri niihin aikoihin vielä vireitä pitäjiä kuuntelemassa ihmisten suunnitelmia ja murheita. Suuria ikäluokkia edustava isäni oli toisinaan reissuilla mukana.

”Sellaista jaanaamista se oli. Pirun tylsää pikkupojan mielestä”, isä muistaa. ”Mutta Kepu oli kova sana myöhemminkin. Kepu ja Kekkonen. Ehdottomasti.”

Olisi voinut kuvitella, että isäni puoluekanta olisi näin varhaisella altistumisella sinetöity. Kävi kuitenkin pikemminkin päinvastoin: isän puheista olen päätellyt, ettei keskusta-aate varsinaisesti syki hänen sydämessään. Kun kysyn miksei, en oikein saa selitystä. Ilmeisesti parinkymmenen vuoden työura Osuuspankin palveluksessa avasi hänen silmänsä keskustalaisuuden epäterveille piirteille. Tai sitten niissä 50-luvun puoluekokouksissa oli vain aivan tappavan tylsää.

Itse arvelen, että kyse oli enemmänkin isäni identiteetistä. Mummuni valokuvakansion kuvissa näkyy hänen lapsuudenperheensä kotieläimiä, kanoja ja lehmiä. Yhdessä kuvassa mummuni ja pappani nostavat sokerijuurikkaita pihapellolta. Sokerijuurikkaita nostamalla isänikin on kertonut tienanneensa ensimmäisen markkansa, ja vaikka tämä tyypillinen sodanjälkeinen maaseutulapsuus nauttiikin hänen muistoissaan nostalgista patinaa, on aivan selvää, että isä halusi juurikaspelloilta pois. Kaupunki, johon hän asettui, minun lapsuudenkaupunkini, on vain keskikokoinen suomalaiskaupunki, mutta kaupunki yhtä kaikki. Isäni identiteetti oli kaupunkilaisen identiteetti, eikä Maalaisliitto puhutellut häntä edes myöhemmillä peitenimillään.

Koska alkiolaiset juureni ovat katkenneet, samaan kysymykseen liittyy myös oma perimmäinen ongelmani keskustan kanssa. En ole maalainen. Toisin kuin isäni, en ole koskaan edes ollut. ”Maanviljelijä ja metsänomistaja sitä hiilinielua kasvattaa. Me muut sitä vain hyödynnetään.” Näin Katri Kulmunikin sanoi Loimaalla, ja minä puolestani mietin, onko keskusta sittenkään mikään avoin kansanliike vai vain maanviljelijöiden ja metsänomistajien etujärjestö. Sipilän hallituksenkin tehdessä raskaita leikkauksiaan oli yllättäen viisaampaa leikata koulutuksesta ja investoinnista kuin nipistää senttiäkään maataloustuista.

Toisaalta kaikki puolueet ovat jonkun tahon etujärjestöjä. Maanviljelijöiden asia on koko Suomen asia, keskusta vakuuttaa, kaikkihan me syömme, ja tottahan se on. ”Jokaisen suomalaisen kotiseudulla pitää mennä hyvin” on sekin vaatimus, jota vain julmuri asettuisi kovaan ääneen vastustamaan.

Mitä se maksaa, huomaan silti kysyväni. Kuinka suurilla panoksilla velkaantuvan ja ikärakenteeltaan vanhenevan valtion kannattaa asettua vastustamaan kaupungistumisen kaltaista megatrendiä? Kuntia on Suomessa yhä aivan posketon määrä, nyt niiden päälle kasataan vielä uutta kummallista maakuntahallinnon tasoa, ja vaikka juhlapuheissa puhutaankin lähidemokratiasta ja alueiden elinvoimasta, keskustan pyrkimys oman valtansa sementoimiseen on räikeän ilmeinen. En mene lankaan. En ole maalainen. Pitäkää maitohinkkinne.

Traagista on, että tästä kaikesta huolimatta minun kuitenkin pitäisi olla nimenomaan keskustalainen. Useimmissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä pidän itseäni nimenomaan keskitien kulkijana. Yleisin sanani on toisaalta. Tässä yhä räyhäkkäämmäksi muuttuvassa maailmassakin elättelen yhä mielessäni sellaista harhakuvaa, että kaikkien kansalaisten kannalta parhaaseen lopputulokseen päästäisiin juuri keskustelemalla, yrittämällä vain sitkeästi sovittaa yhteen miltei vastakkaisilta tuntuvia kantoja.

Keskusta. Vahvasti oikealla tai vahvasti vasemmalla, aina tarpeen ja tilaisuuden mukaan.

Keskusta. Ei enää Maalaisliitto, ei keskustapuolue vaan keskusta, jossain siinä välissä. Sopii minulle.

Taktisesti nimi on nerokas, sillä politiikan nopeasti muuttuvissa tuulissa nimi myös sallii puolueelle ainutlaatuisen liikkuvuuden. Eivät SDP tai Vasemmistoliitto voi muuttua oikeistoksi tai kokoomus vasemmistoksi. Vihreät on nimenä joustavampi, samoin raivostuttava Perussuomalaiset, mutta nekään eivät olisi pystyneet niin ällistyttävään temppuun kuin keskusta tänä keväänä vaalien jälkeen. Kun Juha Sipilä oli saatu siivottua tuvasta pihalle, puolue muuttui silmänräpäyksessä julmasta porvarikurittajasta lämminsydämiseksi vasemmistopuolueeksi niin omissa kuin nykyisten hallituskumppaneidensakin puheissa. Li Anderssonin sipilättömään keskustaan kohdistama usko ja luottamus oli suorastaan liikuttavaa, jos kohta ilmeisen hetkellistä.

Keskusta. Vahvasti oikealla tai vahvasti vasemmalla, aina tarpeen ja tilaisuuden mukaan.

Viisi päivää Loimaan tilaisuuden jälkeen soitan Annika Saarikolle. Hän on jo äitiyslomalla, kotonaan viikkaamassa vauvanvaatteita kaappeihin, mutta keskustelee silti mielelläni kanssani keskustan tilasta ja tulevaisuudesta. Elokuun alussa Saarikko julkaisi blogissaan aiheesta pitkän kirjoituksen otsikolla ”Saattohoito vai uusi strategia?”

Puhelu vahvistaa tekstistä jääneen käsityksen: puheenjohtajakisasta tällä kertaa syrjään jääneellä ehdokkaalla on hyvinkin jäsentyneitä ja punnitun kuuloisia ajatuksia puoluettaan tässä ajassa kohtaavista haasteista. Monet niistä ovat kaikille vanhoille puolueille yhteisiä, osa leimallisesti keskustan. Erityisesti Saarikko on pohtinut viime vuosina voimistunutta identiteettipolitiikkaa ja keskustalle siinä jäävää roolia, samaan aikaan oudosti sekä tyhjää että vaikeasti täytettävää tilaa vihervasemmiston ja perussuomalaisten välissä.

”Silloin kun aloitin politiikassa, vuosituhannen alussa, puhuttiin paljon politiikan henkilöitymisestä. Se on tosiasia, ja sen olen ottanut koko ajan annettuna. Nyt sosiaalisen median myötä on siirrytty tavallaan seuraavalle tasolle. Arvot, tunteet ja elämäntavat ovat nykyään politiikan ytimessä. Identiteettipolitiikka on totta. Siihen täytyy osallistua. On mietittävä, miten siihen voi osallistua maltillisen identiteetin edustajana.”

Saarikko siis haluaisi tuoda suomalaisen identiteettipolitiikan kentälle kokonaan uuden vaihtoehdon, maltillisen keskitien identiteetin. Ajatus kiinnostaisi minuakin, mutta eikö se ole jo lähtökohtaisesti mahdotonta; koko identiteettipolitiikkahan perustuu nimenomaan vastapuolen vääristä näkemyksistä mahdollisimman selkeästi erottuville omille ja oikeille näkemyksille? Identiteettipolitiikassa on väistämättä kaksi napaa.

”En väitäkään tehtävän olevan millään tavalla helppo. Päinvastoin. Meillä ei kuitenkaan ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää. Muutenhan alistuisimme sille, että maailmaan ei mahdu muita kuin ääripäät. Eikä maltillinen keskitien identiteetti tarkoita sitä, ettei voisi olla kärjekkäitä mielipiteitä. Kyllä keskitien kulkijankin pitää etsiä identiteettipolitiikassa selkeät teemat, jotka erottavat sen muista.”

Mitä ne sitten voisivat puolueelle olla? Aluepolitiikka tietysti, koko Suomen puolustaminen – kaikkia keskustalaisia yhdistävä ajatus, joka puheenjohtajatentissä toistui varsinkin Kulmunin puheissa jatkuvasti. Mutta onko se silti hyvä? Ruuhka-Suomessa asuvat ihmiset eivät välttämättä ole innostuneita ottamaan valtionvirastojen hajasijoittamista tai jonkin tietyn aluesairaalan synnytysosaston kohtaloa identiteettinsä kulmakiveksi.

”Aluepolitiikkaa on monenlaista. Sekä tuota virastojen hajasijoittamista että yrittäjyyden edellytysten edistämistä, ja itse painottaisin mielelläni jälkimmäistä. Aluepolitiikka on hyvä, koska se tarjoaa meille selkeän mahdollisuuden erottua. Se ei kuitenkaan ole ainoa. Itse ajattelen, että aktiivinen, inhimillinen perhepolitiikka voisi olla toinen maltillisen keskitien identiteetin kulmakivi.”

Saarikko on jäänyt pohtimaan Loimaan Kalikan eteisessä ilmoille päästämääni ajatusta keskustan sielusta. Minuunkin vaikutuksen tehnyt yhteisöllisyyden tunne on hänen mukaansa puolueelle erityistä ja keskustalaisuuden kovaa ydintä. Siksi niin mielellään puhutaan nimenomaan kansanliikkeestä.

”Toisin kuin vaikkapa leimallisesti individualistinen kokoomus, keskusta on nimenomaan yhteen tulemisen ja yhteen kokoontumisen liike. Se on ollut keskustan vahvuus mutta tavallaan nyt myös hankaluus. Tuntuu, että nykyaika ja uusi some-todellisuus haastavat aivan erityisesti meidät. Miten vaalia näitä vanhoja yhteen tulemisen muotoja ja toisaalta kehittää niiden rinnalle uusia?”

Saarikko lainaa keskustan entisen puoluesihteerin Pekka Perttulan sanoja: ”Keskusta on parhaimmillaan silloin, kun se kokoaa keskustelun itseensä.” Hänen mielestään näin on tapahtunut monina Suomen historian kohtalonhetkinä: vaikkapa Suomen EU-jäsenyyden kohtalo ratkaistiin Saarikon mukaan pitkälti keskustan sisällä. Puolueen puheenjohtajankin keskustalaiset ovat hänen mielestään poikkeuksetta valinneet koko Suomelle, eivät itselleen, mikä taas on ollut koko Suomen etu. Samankaltaista roolia Saarikko kaipaisi puolueelle nytkin.

”Hienoa on ollut se, että tuon Loimaan illan kaltaisissa tilaisuuksissa keskustalaiset ovat joutuneet kohtaamaan sekä omistaan huomattavasti poikkeavia mielipiteitä että ikäviä tosiasioita. Tällä hetkellä emme vielä ole onnistuneet kokoamaan tämän ajan suurimpia kysymyksiä, maahanmuutto- ja ilmastonmuutoskeskustelua, liikkeemme sisään. Vaikeita ne tietysti ovatkin. Mutta toivon todella, että tämä liike ei ole muuttumassa sellaiseksi, jossa vanhoille kannattajille kerrotaan vain mukavia nostalgisia asioita maailmasta, jota ei enää ole.”

Santeri Alkion ajatukset vaikuttavat kyllä pääosin päteviltä, mutta on myönnettävä, että ennen Wikipedia-artikkelin lukemista minulla oli niistä melko hämärä ja osin virheellinen käsitys.

Vielä viimeinen kysymys Saarikolle, edelleen varsin mahdolliselle keskustan puheenjohtajalle jossain vähän kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ne mystiset alkiolaiset juuret – ovatko keskustalaiset aivan vakuuttuneita siitä, että toistuva vetoaminen niihin on puolueen kannatuksen kannalta järkevää? Santeri Alkion ajatukset vaikuttavat kyllä pääosin päteviltä, mutta on myönnettävä, että ennen Wikipedia-artikkelin lukemista minulla oli niistä melko hämärä ja osin virheellinen käsitys. Kaltaisilleni keskustan ulkopuolisille alkiolaisuudessa on kenties lievästi lahkolainen vivahde.

”Ymmärrän. Olen itsekin sitä mieltä, etteivät nämä meidän tämänhetkiset ongelmamme ratkea vetoamalla menneisiin suurmiehiin. Mitä taas tulee Santeri Alkion ajassaan radikaaleihin ajatuksiin, paljon tärkeämpää kuin hokea, että muistetaan köyhän asia, on kysyä, kuka on tämän päivän köyhä. Vastaus kysymykseen taas voi olla vaikkapa maahanmuuttaja lähiössä. Alkion ajatukset on tuotava tähän aikaan.”

Piru vie näitä keskustaliberaaleja. Saarikonkin ajatukset kohtaavat omani paikoin huolestuttavan hyvin. Jotta en sulautuisi heidän maltillisen keskitien identiteettiinsä ja ryhtyisi täyttämään jäsenhakemusta, selvennän päätäni muistelemalla keskustalaisia poliitikkoja, joiden kanssa tällaista vaaraa on vähemmän.

Ajattelen Mikko Kärnää ja hänen jokaisesta kasvisruokaotsikosta sekunnissa värähtävää twiittipeukaloaan. Ajattelen Hannu Hoskosta, kaivosyhtiöltä vaalirahaa saanutta kaivosteollisuuden puolesta­puhujaa ja vähintäänkin osittaista ilmastodenialistia, jonka keskustan eduskuntaryhmä on katsonut viisaaksi asettaa ympäristövaliokunnan puheenjohtajaksi. Mitä peliä se sellainen on? Mitä tekemistä sillä on maltillisen keskitien identiteetin kanssa?

Ajattelen myös Paavo Väyrystä. Aikanaan hänkin varmaankin kulki keskitietä, mutta vuosien myötä muut kulkijat siirtyivät toisille teille ja Paavo jatkoi yksin kohti yhä vain synkempiä metsiä. Tiedän toki, ettei Paavo tällä hetkellä sulata keskustaa eikä keskusta Paavoa, mutta onko tilanne pysyvä? Onko mahdollista, että negatiivisen kierteen mahdollisesti jatkuessa keskustan kenttäväen epätoivo sakenee vielä niin syväksi, että se on valmis kääntämään viimeisen mahdollisen korttinsa? Ehkä ei, mutta yhtä kaikki Väyrysen haamu leijailee jossain taustalla – Loimaan jäärien puheissakin aistin vanhakantaisen väyrysläisyyden ummehtuneen löyhkän.

Toisaalta (jälleen lempisanani) jokseenkin kaikissa puolueissa on sekä ihmisiä, jotka vaikuttavat minusta viisailta ja miellyttäviltä, että heitä, joiden soisin päättävän korkeintaan omista asioistaan. Kuilu keskustan liberaali- ja konservatiivisiipien välillä vaikuttaa minusta harvinaisen syvältä, mutta en rehellisesti sanottuna osaa arvioida, onko puolue oikeasti muita hajanaisempi. Onhan sitä paitsi oikeas­taan myös hyvä, jos osa konservatiiveista edelleen löytää kotinsa jostain muualta kuin perussuomalaisista.

Turvaudun tutkivien journalistien Jyri Hännisen ja Jarno Liskin tuoreeseen kirjaan Keskustan valtakunta. Se kertoo nimenomaan Keskustan pimeistä puolista ja onkin tymäkkää luettavaa.

Esimerkiksi Nuorisosäätiö-puljaus paljastuu paljon räikeämmäksi kuin olin osannut kuvitella. Toisin kuin voisi luulla, kymmenen vuoden takaiset paljastukset ja vankeustuomiot eivät saaneetkaan keskustalaisia katumaan ja parantamaan tapojaan. Päinvastoin - silloisessa vaalirahakohussa ryvettynyt keskustan entinen hallintapäällikkö Aki Haaro päästettiin Nuorisosäätiön johtoon, ja hämärät liiketoimet vain kiihtyivät. Aina välillä touhuissa liiaksi ryvettyneet siirretään syrjään, niin myös Haaro, mutta meno itsessään ei muutu. Julkinen raha kiertää erilaisten säätiöiden ja yhdistysten kautta keskustalaisten vaalikassoihin ja löytää siinä välissä muitakin ottajia.

Hänninen ja Liski omistavat pari lukua myös Juha Sipilälle. Tarina hänen rikastumisensa epämääräisistä yksityiskohdista on tuttu, muistan lukeneeni suurin piirtein samat asiat jo hänen pääministerikautensa loppupuolella. Siinä vaiheessa osa omasta some-kuplastani oli päässyt porvarihallitusinhossaan jo niin vainoharhaisille kierroksille, että en oikeastaan jaksanut keskittyä – minusta tuntui suoraan sanoen epätodennäköiseltä, että taloudellisesti riippumaton ihminen haluaisi pääministeriksi tarkoituksenaan yksinomaan kurittaa ja kiduttaa vähäosaisia, romuttaa koko suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ja haalia itselleen ja läheisilleen lisää valtion rahoja. Ei kellään voi olla sellaista agendaa, ei varsinkaan kenelläkään Juhalla.

Kun luen Liskin artikkelia nyt, huomaan olevani huomattavasti vastaanottavaisempi. Erikoiseltahan tämä kuulostaa, ja nimenomaan jotenkin keskustalaiselta, keskustalaisten poliitikoiden ja liikemiesten keskenään keskustan vahvimmilla kannatusalueilla junailemilta kuvioilta. Kittilässäkin keskustalaiset ovat keskenään vallassa, ja mitä siellä tapahtuukaan: 27 nykyistä ja entistä kuntapoliitiikkoa, suurin osa heistä keskustalaisia, on saanut rikossyytteen. Helsingistä saapunut kunnanjohtaja ei ymmärtänyt villiä Pohjolaa, sai valtuustolta potkut, ja siitähän sitten soppa syntyi.

Pistää väkisinkin miettimään, miten korruptoitunutta meno on monessa muussakin Suomen lukuisista pienistä, keskustajohtoisista kunnista. Useissa niistä keskustalla on valtuustossa yli 50 prosentin enemmistö, jolloin kunnan etu on yhtä kuin puolueen etu. Vuoden 2017 kuntavaaleissa keskusta oli suurin puolue 203:ssa Suomen 311 kunnasta.

Onneton eduskuntavaalitulos ja tämänhetkiset gallupluvut eivät kerro koko totuutta Keskustan tilanteesta, sillä kunnista ja maakunnista ote ei heltiä yhtä helpolla. Ei ihme, että molemmat ovat puolueelle niin kovin rakkaita.

Keskustalaista puoluekokousväkeä.

Oikeastaan minun olisi tietenkin pitänyt tavata Seppo Kääriäinen Iisalmessa. Sinne eduskunnasta tänä keväänä syrjään jättäytynyt keskustaemeritus on nyt pysyvästi asettunut, kotiseuduilleen Pohjois-Savoon, jossa minulla sitä paitsi sattuu olemaan sukulaisia. Tavatessamme aamukahvilla Helsingissä otan heidät puheeksi, ja aivan niin kuin arvelinkin, Kääriäinen muistaa heidät kyllä. Volvoja kaupungissa koko ikänsä myyneeltä Kalevi-sedältäni Kääriäinen on kerran hirvikolarin jälkeen ostanut auton. Kalevin tyttären Teijan hän taas muistaa kunnallispolitiikasta, jossa Teija on ollut mukana, luonnollisesti keskustan edustajana.

Iisalmen sijasta istumme Redissä. Kääriäisen uusi Helsingin tukikohta sijaitsee Kalasatamassa, ja tapaamisen sopiminen tänne tuntui myös dramaturgisesti sopivalta. Tämä yksi kaupunki Suomessa nimittäin kasvaa. Täällä rakennetaan koko ajan kaikkea mahdollista, lujan tulevaisuudenuskon varassa myös tällaisia kauppakeskuksia, joiden kannattavuutta aletaan laskeskella vasta valmistumisen jälkeen. Kauppakeskusten käytäviltä löytyy tällaisia ketjukahviloita, geneerisiä todennäköisesti Tukholmassa konseptoituja ympäristöjä, jonne minäkin nyt olen 71-vuotiaan savolaismiehen tuonut, ruskeaan muhkeaan keinonahkanojatuoliin vyötärönkorkuisen muovipalmun viereen. ”Pääseekö sissään”, Kääriäinen kysyi myyjältä, joka tasan aamuyhdeksältä avasi oven päivän ensimmäisille ja toistaiseksi ainoille asiakkaille. Pääsi kyllä, mutta palvelua sai ainoastaan englanniksi.

”Tästä tulee monipolvinen juttu”, Kääriäinen varoittaa, ja se pitää paikkansa, asento kääntyy etunojaan ja muffinssi jää lautaselle.

Millainen on keskustan sielu, kysyn mustikkamuffinssiaan maistelevalta Kääriäiseltä. ”Tästä tulee monipolvinen juttu”, Kääriäinen varoittaa, ja se pitää paikkansa, asento kääntyy etunojaan ja muffinssi jää lautaselle. Pitkä ja vahvasti historiasta ponnistava vastaus kiteytyy lopulta kahteen sanaan: maahenki ja ihmisyys.

”Aivan niin kuin muutkin vanhat suuret puolueet, keskusta on agraariaikaan syntynyt liike, maaseudulla elänyt ja vaikuttanut. Samaan aikaan olisi erittäin suuri virhe sanoa, että keskustalaisuuden sielu olisi yhtä kuin maatalouspolitiikka. Maahenki on Santeri Alkion sana. Alkio korosti omakohtaista suhdetta luontoon. Se on aivan olennainen osa keskustan sielua. Siinä on myös se ekologisuuden poljento: maaseudun oikeassa ymmärtämisessä.”

Mitä taas ihmisyyteen tulee, noin keskustalaisittain ymmärrettynä, kyse on itsensä sivistämisestä ja kehittämisestä, johon yhteiskunnan pitää antaa yksilölle riittävät mahdollisuudet. Alkion mielestä jokaisen ihmisen velvollisuus oli kilvoitella ja kasvattaa itseään, eivätkä tavoitteet saaneet olla yksinomaan materialistisia. Keskusta on pohjimmiltaan sivistysliike. Tätäkään asiaa puolue ei viime vuosina ole Kääriäisen mielestä osannut tuoda riittävästi esille tai välttämättä aina edes muistanut itse.

”Turvaverkkojen pitää olla kunnossa, totta kai, se on osa sitä köyhän asiaa. Yhtä olennaista varsinkin tässä nyky-yhteiskunnassa on ihmisen itseauttamiskyky ja sen kehittäminen. Tässä on yhtymäkohta myös yrittämiseen ja yrittäjyyteen, joka on kuitenkin se yhteiskunnan moottori. Että jokainen ihminen on oma-aloitteinen, aktiivinen ja kasvattaa ja kehittää itse itseään – niin kuin viljelijät muuten ovat tehneet vuosisatoja”

Kysyn Kääriäiseltä käytännössä samaa asiaa kuin Saarikoltakin. Tämä keskustalainen maahengen elävöittämä sielu – vaikka se löytyisikin, miksi se vetoaisi Redin eksyttävillä käytävillä parhaillaan take away -lattejensa kanssa kohti metrolaituria kiirehtiviin äänestäjiin?

”Sinulla niin kuin minullakin on välitön tarve kokea luonto. Onhan se surkea homma, jos helsinkiläinen ei pääse kokemaan luontoa. Se on hänen kehittymiselleen, mielenrauhalleen ja terveydelleen ensiarvoisen tärkeä asia.”

”Toiseksi, tämä maahenki tämän päivän olosuhteissa – sehän on vihreyttä. Ilmaston lämpenemisen vastaista politiikkaa, tukeutumista uusiutuviin luonnonvaroihin: että olisi mahdollisimman paljon vihreää sekä metsissä että pelloilla ja että vesistä pidettäisiin huolta. Minä koen, että vihreän politiikan juuret ovat tässä keskustalaisessa maahengessä. Sille voidaan kehittää jokin muukin sana, mutta tähän hätään en sellaista keksi, ja tämä sana, Alkion sana, on mielestäni hyvä.”

Samansuuntaista puhetta olen kuullut muiltakin keskustalaisilta. Keskustalaiset olivat vihreitä kauan ennen vihreitä ja nykyäänkin vihreämpiä kuin ihmisiä kaupunkeihin ahtavat ja metsiä ja puistoja kerrostaloille kaavoittavat vihreät. Mutta jos näin on, jos kyse on vain vihreyden sävyeroista, eikö itseään muutenkin sillanrakentajina ajattelevien keskustalaisten kannattaisi pitää vihreitä sukulaissieluina eikä pahimpina vihollisinaan?

”Minusta tässä onkin toimittu tyhmästi. Keskusta on vihreys­asioissa hävinnyt kilpailun vihreille ainakin julkisuudessa ja kaupunkilaisäänestäjien mielissä, siitä ei päästä mihinkään. Mutta ei sitä kilpailua voiteta sillä, että tehdään tällainen totaalirintamahyökkäys vihreää puoluetta vastaan kaikessa. Kyllä se parempi tulos tulee sillä, että osoittaa oman vihreän politiikkansa realistisuuden ja sen avulla saatavat tulokset nimenomaan ihmisten ja helsinkiläisten ihmisten näkökulmasta. Iskun paikkoja on, vaikkapa nyt hiilen polttaminen täällä Helsingissä.”

Arvio keskustan tämänhetkisestä tilasta tulee Kääriäisen suusta salamannopeasti ja ihailtavan tiivisti: surkea. Ei toivoton, hän lisää sitten.

Arvio keskustan tämänhetkisestä tilasta tulee Kääriäisen suusta salamannopeasti ja ihailtavan tiivisti: surkea. Ei toivoton, hän lisää sitten. Järkyttävien eduskuntavaalien ja Sipilän eroilmoituksen jälkeen tilanne on oikeastaan koko ajan vain pahentunut, kun puolue on harhaillut ilman paimenta (Kääräisen oma, agraaris-raamatullinen ilmaus). Käskevää johtajaa Keskusta ei hänen mukaansa tarvitse vaan nimenomaan ymmärtäväisen paimenen, joka osaa nostaa oikeita asioita esille ja kirkastaa keskustalaisuuden nykyisellään sameaa kuvaa. Kääriäisen mielestä kahdesta puheenjohtajaehdokkaasta parempi vaihtoehto on Katri Kulmuni, jonka puolesta hän aikoo twiitata pian aamukahviemme jälkeen.

Uutta paimenta odottavaa työmaata Kääriäinen ei kadehdi. Hänen uskoakseen nimenomaan keskustan johtaminen on kaikista puolueis­­ta raskainta, sillä kansanliike vaatii aikamoista hoitamista, erityisesti jos sen pohja on päässyt murenemaan niin kuin nyt. Kentällä on oltava konkreettisesti läsnä, murheita on kuunneltava, erilaisia kantoja soviteltava yhteen, ja kaikki tämä ministerintöiden ohella.

”Miehentappohommaa, niin kuin Kalevi Sorsa sanoi aikanaan puoluejohtajan ja ministerin tehtävien yhdistämisestä. Eikä tosiaan ole helppo homma koota yhteen tällaista porukkaa. Toivotaan parasta.”

Saatan olla väärässä, mutta olen aistivani keskustelukumppanissani sekä hienoista haikeutta että jonkinasteista huojennusta: Keskustan nostaminen tästä kannatuskuopasta ei ole enää ensisijaisesti hänen murheensa. Maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin politiikka ja Keskusta, Kääriäinen sanoo, ja minä tietenkin kysyn, mitä nämä asiat hänelle ovat. Täytyyhän politiikasta vetäytymisen tehdä elämänmittaisen uran jälkeen myös kipeää.

”Luonto”, Kääriäinen vastaa. ”Se kun lähtee metsään kävelemään, kiipeää korkealle mäen laelle ja katselee sieltä avautuvaa maisemaa. Siinä seistessä kaikki muu unohtuu.”

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Tai ainakin keskikokoisen, olemmehan keskikokoisessa eteläsuomalaisessa kaupungissa. Tapahtumapaikkakin on urheilullinen, ulkoa päin mykistävän ruma mutta sisältä yllättävän toimivaksi paljastuva monitoimihalli, jonne kulkiessani ohitan pesäpallokentän, Kouvolan Pallonlyöjien kotiareenan.

Tuntuu Kouvolalta. Tuntuu keskustalta. Tuntuu Suomelta. Areenan edessä jököttää puhtaaksi puunattu Massey-Fergusonin museo­traktori ja pari jostain kummallisesta syystä parikymmentä senttiä todellista mittaa lyhyempää pahvi-Kaikkosta. Olen liikkeellä niin varhain, että puoluekokousedustajat ovat vasta saapumassa paikalle.

Etukäteen odottamani keskustelutilaisuus Mitä keskustalaisuus on ja mitä se ei ole ei tarjoa merkittäviä oivalluksia. Tietokirjailija Juha Kuisma ei sano puolueestaan ja sen syvimmästä olemuksesta oikeas­taan mitään sellaista, mitä en olisi jo kuullut ja lukenut. Keskusta katsoo luontoa luonnon sisältä, keskustalaiset ovat käytännöllisiä ja taloudellisia, keskusta ei ole oikeiston ja vasemmiston keskiarvo ja niin edelleen – keskustalaisuuden lyhyt oppimäärä alkaa olla hallussani. Olen oppinut perusasiat.

Unelias aamutunnelma virkistyy, kun puheenjohtajaehdokkaat saapuvat lavalle. Viimeisen viikon aikana kahden ministerikollegan sopuisan yhteiskiertue on tihentynyt aivan todelliseksi puheenjohtajakamppailuksi, jossa tuki toiselle ehdokkaista on tulkittu pyllistykseksi toiselle. Esimerkiksi Saarikon asettumista Kaikkosen taakse luonnehdittiin Kulmunin leirissä ”sellaiseksi paskannukseksi keskelle tupaa, ettei sonnan haju ihan heti lähde lattialta”. Kulmuniltakaan ei tosin puutu arvovaltaisia tukijoita: Seppo Kääriäisen lisäksi hänen takanaan ovat vanhoista keskustavaikuttajista muun muassa Mauri Pekkarinen ja Sirkka-Liisa Anttila. Selvää sukupuoli- tai sukupolvijakoa ehdokkaiden kannattajajoukoissa ei ole, mutta Kaikkosen kannatus tuntuu painottuvan Etelä-Suomeen ja Kulmunin keskustan perinteisesti vahvoille aluille, muun muassa Lappiin ja Pohjois-Pohjanmaalle.

Voittajan vankkurit kulkevat kevyemmin, eikä Kaikkonen taida vetää nyt niitä.

Sitten Loimaan tilaisuuden Kulmuniin on ilmaantunut aivan uudenlaista energiaa. Sitä on hieman liikaakin, äänentoisto on ankara – keskustan tuleva puheenjohtaja huutaa mikrofoniin niin että korviani vihloo. Oli miten oli, hän kuulostaa jo siltä, keskustan tulevalta puheenjohtajalta, ja kenties Kaikkonenkin kuulee tämän, hän ei saa huumoriaan hersymään tupaillan tapaan eikä tavoita nostatusyrityksiinsä tarvittavaa tunnetta. Voittajan vankkurit kulkevat kevyemmin, eikä Kaikkonen taida vetää nyt niitä.

Lopulta kyse on aina lupauksesta, minä ajattelen. Kumpikaan ehdokkaista ei sano tulevista poliittista linjauksistaan mitään kovin konkreettista, mutta Kulmuni vielä Kaikkostakin vähemmän. ”Jokaisen suomalaisen kotiseudun on oltava se maailman paras paikka. Juuri se missä sydän sanoo.” Selvä. Toisaalta mitään toimenpide­ohjelmaa puoluekokousedustajat eivät kai odotakaan. Heidän aivonsa raksuttavat aivan toisenlaisia laskelmia, uhkia ja mahdollisuuksia, tulevaisuutta, keskustan tulevaisuutta, tilannehan on karmiva, mitä perkelettä me teemme, ja näitä laskelmia räknätessään saattaa hyvinkin päätyä lopputulokseen, että 32-vuotiaan, selvästi älykkään ja asioita nopeasti oppivan naisen lupaus on 45-vuotiasta puolue­veteraania suurempi.

Ilmassa on myös protestihenkeä, kentän kapinaa puolue-eliittiä vastaan. Tuntuu hiukan erikoiselta, että Kulmuni puolueen varapuheenjohtajana ja elinkeinoministerinä ei kuuluisi tähän elittiin, mutta sillä tavalla tarina on näköjään nyt rakentunut tai onnistuttu rakentamaan. Muutos. Tulevaisuus. Toivo. Kulmunilla on paremmat sanat, parempi tarina, ja hän voittaa, minä ajattelen, tietenkin hän voittaa, aplodeistakin sen kuulee – tuntuu oikeastaan kummalliselta, että näin itsestään selvällä asialla ylipäätään enää edes spekuloidaan.

Niin myös tapahtuu. Kuuden maissa illalla, syyskuun seitsemäntenä päivänä vuonna 2019, tämän suuren keskustalaisen kansanliikkeen kolmas naispuolinen puheenjohtaja nousee lavalle ottamaan vastaan onnittelukukat ja puolueen väistyvän puheenjohtajan autotallissaan askarteleman virkaanastujaislahjan, metallisen puheenjohtajan nuijan. Puoluekokouksen muusta musiikillisesta tarjonnasta (Siniristilippumme, tenori Jyrki Anttilan musiikkiesitys, silloin tällöin kesken kaiken puhujapöntöstä tai salista puhkeavia maakuntalauluja) räikeästi poikkeava rockmusiikki soi, mutta niin lyhyen aikaa, etten ehdi edes tunnistaa kappaletta.

Tässä vaiheessa päivää kaltaiseni puoluekokousamatööri on jo aavistuksen uupunut. Ennen ratkaisevaa äänestystä puoluekokous­edustajat ovat pitäneet liki parisataa puolentoista minuutin puheenvuoroa. Niiden päättymistä odotellessani olen vaellellut areenan käytävillä ja jutellut ihmisten kanssa. Nauttinut ainoan tarjolla olleen lounaan, jauhelihapihvit muusilla. Postannut someen mielestäni vitsikkään kuvan lapusta, jossa luki ”Menettely-tapa-valiokunta ja kansallispukujen vaihto” ja saanut siihen satakunta tykkäystä. Päätynyt suoraan televisiolähetykseen antamaan valistuneen näkemykseni keskustan tulevaisuudesta. Seissyt monikymmenpäisen toimittajajoukon seassa Juha Sipilän antaessa jäähyväiskommenttejaan ja miettinyt nykyajan politiikassa lopulta hämmästyttävän lyhyttä taivalta tulevaisuuden toivosta ongelmajätteeksi. Kouvolassa erikoisen yksinäisenä harhaillut Sipiläkin saattoi miettiä, voiko vitutukseen kuolla.

Olen myös vastannut useita kertoja kysymykseen, olenko keskustan jäsen. En vieläkään ole. Minulla ei ole välitöntä ajatusta liittyä sen paremmin tähän kuin mihinkään muuhunkaan puolueeseen tai kansanliikkeeseen.

Muutaman viikon ajan olen katsonut kansanliikkeen sieluun ja kohdannut kauniimman kuvan kuin etukäteen ajattelin.

Sen sijaan tunnen kyllä sympatiaa keskustaa kohtaan. Muutaman viikon ajan olen katsonut kansanliikkeen sieluun ja kohdannut kauniimman kuvan kuin etukäteen ajattelin. Loimaan lämpöiseen leirikeskukseen verrattuna monitoimihalli on kylmä ja steriili, vastaavaa nostalgista yhteisöllisyyttä on vaikea kokea, mutta täälläkin ihmisten sitoutuminen liikuttaa minua. Nämä tavalliset suomalaiset, ilmeisen isänmaalliset ihmiset eivät ole vastanneet perussuomalaisten seireeninkutsuun vaan haluavat sen sijaan pelastaa sata vuotta vanhan sinivalkoisen kansanliikkeen, jonka ohjelma on maltillinen ja sovitteleva. Toivon heille onnea ja menestystä. Toivon, että he onnistuvat. En toivo keskustan kuolemaa.

Ikävä kyllä tilanne on oikeasti hyytävä. Puoluekokousedustajat olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että puolueen sanoma ja identiteetti ovat kadoksissa. Näkemys on itse asiassa toiveikas, sillä toinen vaihtoehto on vielä synkempi. Entä jos keskustan sanomalle ei nykymaailmassa ole enää kysyntää eikä identiteetille kaikupohjaa?

Ensinnäkin se luontosuhde. Minä käsitän sen kyllä, neljänkympin jälkeenhän olen kokenut suorastaan alkiolaisen herätyksen: iskenyt käteni uusmaalaiseen multaan, istuttanut sinne perunoita ja nostanutkin niitä. Ja niin kuin Kääriäinen lupasi, sieluni on levännyt. Sen sijaan en ole huomannut vastaavanlaista rauhaa jälkipolvessani, joka mökillä ollessammekin suuntaa katseensa luonnon sijasta mieluummin virtuaaliseen todellisuuteen. Tulevaisuudessa tämä todellisuus on oletettavasti entistä hallitsevampi, jopa ensisijainen, ja mitä vetovoimaa silloin on metaforilla maailmasta, jota äänestäjät eivät enää edes muista?

Toinen vähintään yhtä vaikea kysymys: voiko keskusta voittaa Twitteriä? ”Yhteiskunnassamme on entistä enemmän tilausta puolueelle, joka löytää ihmisiä ja kansoja yhdistäviä ratkaisuja eikä tahallaan kärjistä vastakkainasettelua”, puoluekokous toteaa lausunnossaan. Haluaisin uskoa, mutta vaikeaa se on. Algoritmithän meitä liikuttelevat, jakavat vastakkaisiin leireihin, ja algoritmit vähät välittävät ihmisiä ja kansoja yhdistävistä ratkaisuista. On huomionarvoista, ettei keskustan kannatus Suomessa ole suinkaan laskenut samaa tahtia kaupungistumisen kanssa. Vielä tämän vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen oli puolueelle suorastaan voittokulkua. Mutta se olikin somea edeltänyttä aikaa. Silloin maltillinen keskitien identiteetti oli vielä houkutteleva vaihtoehto eikä sosiaalinen itsemurha.

Toisaalta (nyt jumalauta!): ehkä sovittelevalle politiikalle oikeastikin on edelleen kysyntää. Miksi suomalaiset valehtelisivat kyselyissä, joissa he niin toistuvasti väittävät? Siinä tapauksessa kysymys kuuluukin, mitä keskustalla on tarjottavanaan keskitietä kaipaaville. Onko keskusta oikeasti mikään keskusta, ainakaan tässä uudessa ajassa, jossa poliittiset jakolinjat määrittyvät uudelleen?

Tietyissä kysymyksissä, esimerkiksi juuri kuntapolitiikassa ja maatalouden tukemisessa, keskustahan on pikemminkin ääriliike. Mitä painokkaammin se näistä asioista puhuu, mitä tarkemmalla korvalla se kuuntelee kentän ääntä ja mukautuu sen toiveisiin, sitä hankalampi sen on tavoittaa liikkuvia äänestäjiä, jotka aina ovat kiinnostuneita itsestään ja kenties Suomesta, eivät koskaan keskustasta puolueena. Minunkin korvaani särähti heti, kun Kulmuni lupasi pyhittää kaksi päivää viikosta puolueelle, oli ministeriryhmän kokouksia tai ei. Minusta ja monesta muusta ei-keskustalaisesta kuulostaisi varmasti paremmalta, jos Suomen elinkeinoministeri lupaisi keskittyä ensisijaisesti tähän ilmeisen haastavaan tehtävään.

Ehkä sitkeäksi osoittautunut sielu löytyy ja löytää tilauksensa tässäkin ajassa.

Suo siis siellä, vetelä täällä. Kumartaessaan kentälle voi tulla pyllistäneeksi potentiaaliselle kannattajakunnalle. Ymmärrän, että puoluekokouksessa puhutaan puoluekokouspuheita, mutta jos Kulmuni todella aikoo nostaa keskustan takaisin kahdenkymmenen prosentin puolueeksi, sanomaan on heti Kouvolasta lähdettyä löydettävä uusia kulmia.

”Nyt aloitetaan työt”, Kulmuni julistaa. ”Nyt se alkaa!”

Naisentappohommaa, todellakin. Savotta, johon Kulmuni on nyt itsensä hirttänyt, tuntuu miltei mahdottomalta. Mutta ehkä hän silti onnistuu. Ehkä sitkeäksi osoittautunut sielu löytyy ja löytää tilauksensa tässäkin ajassa. Kesannolle päässyt pelto käännetään kylvökuntoon, jalostetaan vanhoista siemenistä tähän aikaan sopivat lajikkeet, heitetään lannoitetta perään, ja katso: satoa tulee taas.

Julkaistu: 17.10.2019