Melissa Mäntylä asettuu jännittyneenä gynekologin tutkimustuoliin. Äiti on komentanut Melissan lääkäriin, sillä 16-vuotiaan kuukautiset eivät ole vielä alkaneet.

Ei se välttämättä mitään tarkoita. Mutta entä jos...

Melissa ei jaksa enää arvuutella. Mielummin hän karaisee itsensä ja kestää epämukavan toimenpiteen.

Gynekologi hämmentyy, kun instrumentilla ei pääsekään tekemään sisätutkimusta. Ulkoisesti täysin tavanomaisten sukupuolielinten jälkeen vastaan tulee eräänlainen seinä, aivan kuin kohtua ei olisi.

– Oho, mitäs tämä tarkoittaa?

Hän hakee paikalle vanhemman erikoislääkärin.

– Muistan, että molemmat miehet seisoivat kädet ristissä ja katsoivat minua. Kumpikaan ei ollut koskaan nähnyt kyseistä tilaa.

Silloin jopa rohkealla Melissalla tulee hätääntynyt itku.

Tähystyksessä selviää, että Melissalla on Mayer-Rokitansky-Küster-Hauserina tunnettu MRKH-oireyhtymä. Se on synnynnäinen kehityshäiriö, jossa kohtu ja muut emättimen sisäiset osat puuttuvat.

Toisin sanoen: raskaus ei ole mahdollinen, eikä yhdyntä onnistu ilman vaginan rakennusta venytyshoitojen ja mahdollisen leikkauksen avulla.

– En olisi halunnut joutua käsittelemään mitään sellaista niin nuorena. Se oli traumaattinen kokemus ja olin aluksi hyvin vihainen, kun valinnanvapaus lasten hankinnasta vietiin, Mäntylä muistelee.

MRKH-syndrooma on harvinainen. Suomessa syntyy vuosittain 5–8 tyttöä ilman kohtua. Diagnoosi annetaan usein nimenomaan teini-ikäisenä, sillä monissa tapauksissa ainoa oire on kuukautisten viipyily. Eivätkä ne koskaan alakaan.

– Jotain hyvää tässäkin. Niin olen kuullut monen sanovan, aikuinen Melissa naurahtaa yhdeksän vuotta diagnoosinsa jälkeen.

Hän ryhtyi puoli vuotta kestäviin hoitoihin nopeasti diagnoosin saatuaan. Hän kuitenkin muistuttaa, että vaikka vaginaa ei koskaan rakennettaisi, MRKH ei estä seksuaalisen nautinnon kokemista. Klitoris kehittyy tavanomaisesti.

– Riippuu ihmisestä, mitä haluaa.

Yllättävää MRKH-oireyhtymässä on se, että klitoriksen ohella myös munasarjat kehittyvät normaalisti ja tuottavat terveitä munasoluja.

Biologisen lapsen saaminen on siis mahdollista. Se edellyttää kolmea asiaa: munasolujen keräämistä, koeputkihedelmöitystä sekä sijaissynnyttäjää, jonka kohtuun alkio siirretään.

Suomen hedelmöityshoitolaki kuitenkin kieltää sijaissynnytysjärjestelyt. Laki astui voimaan vuonna 2007. Ennen sitä hoitoja tehtiin onnistuneesti yli 10 vuoden ajan.

Melissa toivoo lakiin pikaista muutosta. Hänelle lastenhankinta ei ole vielä ajankohtaista, mutta monelle vanhemmalle on.

– Tiedän nelikymppisiä, jotka haluaisivat lapsia, mutta eivät voi tehdä niitä tämän takia. Samaan aikaan puhutaan synnytystalkoista. Siitä tulee toivoton olo, Mäntylä puistelee päätään.

Hedelmöityshoitolakia säädettäessä puitavana oli monia herkkiä arvokysymyksiä, kuten naisparien oikeus hedelmöityshoitoihin. Melissa nostaa esille lopulliseen lakiin päätyneen ratkaisun, joka voi tuntua epäjohdonmukaiselta.

– Jos minulla olisi naispuoliso, voisin antaa oman munasoluni hänelle, ja hän voisi synnyttää siitä hedelmöitetyn lapsen. Sehän on sijaissynnyttäjyyttä!

Sijaissynnyttäjähoitojen kieltoa perusteltiin moninaisilla huolenaiheilla.

Mitä jos synnyttäjä, joka useimmiten on sukulainen, on painostettu tehtävään? Miten lapsen käy, jos biologiset vanhemmat muuttavat mielensä eivätkä jostakin syystä suostukaan ottamaan lasta vastaan syntymän jälkeen? Mitä jos synnyttäjä ei haluakaan luovuttaa lasta?

Lapsettomuuslääkäri Viveca Söderström-Anttila oli mukana noin 10 pariskunnan hoidoissa ja niiden valmistelussa vuosien 1992–2001 aikana. Kaikkiaan hoitoja tehtiin tuolloin 18 parille. Kuudessa tapauksessa naiselta puuttui kohtu MRKH-syndrooman takia.

Noin 60 prosenttia hoidoista johti lapsen syntymään. Kaikissa tapauksissa lapsi luovutettiin biologisille vanhemmilleen heti synnytyksen jälkeen. Kirjallista sopimusta asiasta ei ollut laadittu, sillä virallisia ohjeistuksia tai lakeja ei ollut olemassa.

Södeström-Anttila muistelee, että kaksi synnyttäjistä koki masennusta lapsen luovuttamiseen liittyen. Hän painottaa, että hoitoihin ei koskaan alettu ilman huolellista arviointia. Yksi tärkeimmistä kriteereistä oli se, että synnyttäjäksi tarjoutuvalla oli oma lapsiluku jo täynnä eikä hän haaveillut perheenlisäyksestä.

Toisinaan hoitoja edeltävä arviointi johti kielteiseen päätökseen.

– Minulle oltiin vihaisia ja kysyttiin, miksi olen hankala. Jos on aihetta epäillä sijaissynnyttäjän painostusta tai jos tämä ei ole tarpeeksi terve ja henkisesti tasapainoinen, hoitoihin ei tule ryhtyä.

Erityisen arveluttavana on pidetty ajatusta, että sijaissynnytyksestä maksettaisiin palkkio.

Siihen liitetään uhkakuva lisääntymisbisneksestä, jossa vähävaraiset naiset altistuvat hyväksikäytölle ja lapsista tulee kauppatavaraa.

Melissa Mäntylän mielestä lain edistämisen näkökulmasta olisi parasta, että raha suljetaan pois kokonaan.

– Silloin kritiikki ei ole pätevää, hän järkeilee.

Söderström-Anttila on enimmäkseen samoilla linjoilla. Hän korostaa, että sijaissynnyttäjäksi ei pidä ryhtyä rahan takia vaan auttamishalusta.

– Minusta se ei kuitenkaan poissulje kohtuullista korvausta vaivannäöstä ja kivusta, kuten esimerkiksi munasoluja luovutettaessa tehdään.

Myös mahdolliset tulonmenetykset ja muut konkreettiset kulut tulisi hänen mielestään voida korvata, mikäli järjestely tulisi lailliseksi.

Sijaissynnytys on kielletty kaikissa pohjoismaissa. Jotkut suomalaiset pariskunnat hankkivat salaa hoitoja ulkomailta, esimerkiksi Venäjältä ja Yhdysvalloista. Ne tosin maksavat kymmeniätuhansia.

– Rahalla saa. Se on epäreilua, Mäntylä toteaa.

Toisaalta, ulkomaalaisen sijaissynnyttäjän kanssa tehdyt sopimukset eivät päde Suomen oikeusjärjestelmässä. Jos synnyttäjä päättää olla antamatta lasta biologisten vanhempien adoptoitavaksi, mitään ei ole tehtävissä. Asetelma on siis varsin turvaton.

Osa pareista on kuitenkin riittävän epätoivoisia yrittääkseen.

– Biologinen lapsi on primitiivinen tarve. Se ei ole järjen asia, Melissa kiteyttää.