Kissa, joka oli enemmän kuin kissa – Miina tervehti perhettään viimeisen kerran vielä kuolemansa jälkeen

”Miina, kissa joka oli enemmän kuin kissa. Miina tuli meille Wilma-siskonsa kanssa pentuna. Jo hakuvaiheessa Miina kiinnitti energisyydellään huomion.

Miina oli upea sisko, huolehtivainen ja opettavainen. Meitä ihmisiä hän myös hoivasi. Iltaisin tuijotti makuuhuoneen ovelta tiiviisti silmiin nukkumaanmenoaikaan, ja jos ei menty normiaikaan nukkumaan, kulki perässä. Kun kävin sitten sängylle, hyppäsi hän viereen ja tuijotti, aivan kuin odottaen, milloin nukahdan. Kun nukahdin, teki saman myös miehelleni, joka usein käy myöhemmin nukkumaan.

Juhliin hän osallistui aina. Kun täytin 50 vuotta ja juhlat olivat meillä kotona, istui Miina tuolissa huoneen keskellä muiden joukossa koko juhlien ajan. Kun meille tuli huoltomiehiä tai muita, Miina meni viereen istumaan ja tarkkailemaan, mitä tapahtuu ja tuleeko homma hoidettua.

Miina nautti huomiosta, rapsutuksista, ihmisten seurasta, siskonsa kanssa taisteluista ja monista yhteisistä pesuhetkistä sekä saunassa makoilusta alku- ja jälkilöylyissä. Joskus kun Miina makoili vatsan päällä ja katsoi minua ja minä häntä, tuntui kuin olisi katsonut syvälle silmiin ja sieluun asti. Niin viisas ja tietäväinen katse.

Miina eli vain 10-vuotiaaksi. Olisin suonut hälle vielä monta vuotta, mutta sairaus tuli ja vei Miinan, yhdessä viikossa. Muistan ikuisesti, kun Miina vielä suht voimissaan istui ja tuijotti ulos ikkunasta, mietteissään kuin hyvästellen tutut maisemat. Ja sen hetken, kun huomasin, että silmistä oli hävinnyt ilo ja se Miina, jonka tunsimme, oli jo poissa. Silloin oli aika päästää irti.

Miina sai arvokkaan lopetuksen, päästettiin kivuista ja sai nukkua ikiuneen meillä kotona, minun sylissäni.

Minulla on ollut elämässäni monta kissaa ja olen miettinyt, mikä teki Miinasta erityisen. Varmasti Miinan huolehtiva luonne, niin kissasiskoaan kuin meitä ihmisiä kohtaan. Jos minulla oli surua, se tuli vierelle lohduttamaan, ja kun pidettiin hauskaa, sekin riehaantui.

Miinan tapa oli olla kaikessa toiminnassa mukana ”tarkkailijana” ja ”pomona”. Luulen, että se itse uskoi olevansa ihminen, yksi meistä. Miina oli myös oikea poseeraaja kuvissa. Kun otin kuvia, asettui Miina hyvään asentoon, syvälle porautuva, viisas ja lempeä katse kohti kameraa.

Miinan kuoleman jälkeiset päivät olivat raskaita. Wilma-sisko olikin yhtäkkiä yksin. Se etsi Miinaa, maukui ja kulki ympäri asuntoa, ihmetteli minne Miina oli hävinnyt. Koko pienen elämänsä he olivat kulkeneet yhdessä, ja nyt toinen oli poissa.

Ensimmäiset yöt nukuin Wilman vierellä sohvalla ja silittelin sitä. Siinä molemmat surtiin yhdessä ja lohdutettiin toisiamme.

Wilma kulki meidän perässämme pitkään, huoneesta toiseen. Yksin sitä ei voinut jättää ollenkaan, se oli pikku kissa niin onneton.

Pari kuukautta Miinan kuoleman jälkeen muutimme uuteen asuntoon.

Sen jälkeen Wilma oli taas oma itsensä.

Aluksi päätin, että en ota uutta kissaa Wilman kaveriksi. Mutta kuinkas sitten kävikään, meille tuli Nella.

Nella etsi uutta kotia ja päätettiin sitten, että kivahan Wilman on saada lajitoveri seuraksi. Ja miten iloinen Wilma olikaan, kun sai kaverin! Se teki heti tuttavuutta rohkeasti.

Yhtä läheisiä heistä ei ole tullut kuin Wilma ja Miina olivat, mutta tulevat toimeen keskenään.

Ja eikös sanonta ole: uusi kissa on muisto vanhasta.

Miinan poismenosta tulee tammikuussa kolme vuotta. Paljon jutellaan ja muistellaan Miinaa, nyt jo haikealla ja hyvällä mielellä. Miina elää yhä hauskoissa muistoissa, kuvissa ja Wilmassa.

Vähän Miinan kuoleman jälkeen näin unen, jossa Miina tuli minulle sanomaan: ”Mitä sä siinä itket, mulla on nyt kaikki hyvin.” Uskon, että se oli juuri Miina, joka tuonpuoleisesta tuli noin sanomaan.”