Kirjailija Kirsti Kurosen, 48, omakohtainen runoteos Väärää verta perustuu runsaan kuuden vuoden takaisiin päiväkirjamerkintöihin, jolloin Kirsti oli juuri saanut syöpädiagnoosin.

Kun kantasoluhoidot alkoivat, Kirsti kirjoitti sairaalassakin joka päivä, ainakin muutaman rivin. Hän ei kuitenkaan aiemmin olisi pystynyt viimeistelemään teosta aiheen omakohtaisuuden takia.

”Vasta nyt olin siihen valmis”, hän sanoo.

Kirjan tekijänpalkkion Kirsti Kuronen lahjoittaa Suomen Syöpäyhdistykselle. Hän on julkaissut toistakymmentä lasten- ja nuortenkirjaa ja yhden aikuisten romaanin, Ammeiden aika. Siinä päähenkilö saa tietää olevansa vakavasti sairas. Hurjaa on, että tarina on kirjoitettu ennen Kirstin omaa sairastumista.

Nyt Kirsti sanoo, että hän sairastui hyvällä hetkellä.

”Asiat olivat elämässäni kunnossa, eikä diagnoosin kuuleminen ollut niin vaikeaa kuin se olisi voinut olla. Olin ainoastaan rättiväsynyt työhöni, jota olin tehnyt 17 vuotta.”

Kirsti työskenteli televisiossa kameramiehenä ja ohjaajana, mutta hänen haaveensa oli ollut jo pitkään jäädä vapaaksi kirjailijaksi.

”Kun kuulin diagnoosin, minulle oli täysin selvää, että jätän työni heti.”

Kirsti Kuronen oli kirjoittanut työnsä ohella aina, ja esikoisteos oli ilmestynyt vuonna 2004. Sairastuminen oli jopa helpotus. Hän tajusi kirkkaasti, että haaveet oli toteutettava heti.

“Se pysäytti, että sairaus on krooninen”

Kirsti Kuronen asuu miehensä Jyrkin kanssa Lempäälässä kauniissa omakotitalossa, jonka ikkunoista näkee paitsi Kirstin lapsuudenkodin ja mummulan, myös kauas järvelle. 24-vuotias poika Oskari asuu jo omillaan.

Alkuvuodesta 2008 Kirsti oli sairastellut pitkään. Flunssa ei ollut ottanut parantuakseen, hemoglobiini oli alhainen ja yleiskunto huono. Aina paljon liikkunutta Kirstiä alkoi lenkillä hengästyttää jo kilometrin jälkeen.

”Olin turvoksissa, ja olo oli kurja. Tutkimuksissa epäiltiin akuuttia munuaistulehdusta, ja sen paranemista odoteltiin pari kuukautta. Munuaisbiopsian jälkeen epäiltiin verisairautta. En tajunnut sen tarkoittavan mitään vakavaa.”

Eräänä kevätiltana Kirsti meni sairaalan ensiapuun, jossa lääkäri tokaisi, että sinäkö olet täällä verisyöpäepäilyn takia.

Kirsti tyrmistyi. Ensin häntä hoidettiin kahden eri sairauden, munuaistaudin ja syövän takia. Myöhemmin selvisi, että hän sairastaa myeloomaa, verisyöpää, joka aiheuttaa myös munuaisten vajaatoimintaa.

”Syöpä sinänsä ei ollut minulle kauhea sokki, mutta se pysäytti, että tämä syöpä on krooninen. Siitä ei voi parantua.”

Nyt Kirsti on sitä mieltä, että hänellä on tavallinen krooninen sairaus, ei sen kummempaa.

”Lukemattomat ihmiset sairastavat kroonisia tauteja, esimerkiksi diabetesta, mutta syöpä-sanalla sattuu olemaan ruma kaiku. Isäni kuoli syöpään, ja melkein kaikki tuntevat jonkun, joka on sairastanut tai sairastaa syöpää. Toiset selviävät siitä, toiset eivät.”

”Itse olin ajatellut olevani fyysisesti vahva, mutta tätä syöpää ei voi voittaa.”

Kirstin sairautta voidaan kuitenkin hoitaa.

”Sairauteni luonteeseen kuuluu, että se tulee jossain vaiheessa nostamaan päätään. Aluksi kuvittelin, että pystyisin siirtämään sitä hetkeä terveillä elämäntavoilla. En maistanut pisaraakaan alkoholia kolmeen vuoteen, koska ajattelin, että se olisi pahaksi. Lääkärit kuitenkin sanoivat, ettei viinilasillisella silloin tällöin ole merkitystä.”

Diagnoosin kuullessaan Kirsti oli 41-vuotias. Lääkärin mukaan elinaikaa voisi olla noin kymmenen vuotta.

”Tietysti häkellyin, koska en halua kuolla viisikymppisenä. Myelooma on lähinnä vanhojen ihmisten sairaus, ja lääkäri oli tottunut sanomaan niin. Vanhukselle kymmenen vuotta on pitkä aika.”

Alun hämmennyksen keskellä ensimmäisiä ajatuksia oli, että ”ihanaa, saan pitää koko kesän lomaa”. Tunnollinen suorittajatyyppi oli tottunut ajattelemaan, että töitä täytyy tehdä. Parasta oli irtisanoutuminen.

”Sitä päätöstä en ole katunut tippaakaan. Ainoastaan muutamaa hyvää työkaveria on ollut ikävä, mutta mehän voimme tavata muuallakin.”

“Hyvän kuvitteleminen auttoi”

Kirsti alkoi toteuttaa muitakin haaveitaan. Hän rakensi järvenrantaan viiden neliön leikkimökin vain itselleen. Lähipiiri vastusti, mutta kesäpesä rannassa oli haave, joka piti saada toteuttaa.

Muutenkin elämään on tullut lisää rohkeutta.

”Hyppäsin laskuvarjolla tandemhypyn ja aion tehdä sen uudestaankin”, Kirsti sanoo.

Hän kertoo käyttävänsä joskus ”syöpäkorttia”, puolittain vitsinä. Siis perustelee sairaudella päähänpistojaan.

Kirsti myöntää, että alussa hän kuitenkin käpertyi kasaan ja velloi itsekeskeisyydessä.

”Surin sitä, etten ehkä tule näkemään lapseni aikuistumista enkä koskaan ehdi mummoikään. Piehtaroin ajatuksella, enkä nähnyt montakaan senttiä itseni ulkopuolelle.”

Nämä tunteet ja ajatukset ovat luettavissa Kirstin runokirjasta. Hän on saanut siitä lääkäreiltä mielenkiintoista palautetta. He ovat todenneet, etteivät ole aiemmin ymmärtäneet, miten absurdeja asioita syöpään sairastuneen mielessä voi alun sokkivaiheessa liikkua.

Jonkin ajan kuluttua Kirsti löysi luottamuksen tulevaan. Hyvän kuvitteleminen auttoi.

”Sain raahattua tulevaisuuden mielessäni tähän hetkeen niin, että se tuntui todelta. Mielikuvituksella on suuri voima, jonka avulla ihminen voi hoitaa itseään. Kuvitteleminen on suojakeino pelkoa vastaan.”

Joulukuussa 2008 Kirsti kävi läpi raskaan kantasoluhoidon. Autologinen kantasoluhoito tarkoittaa, että omasta luuytimestä kerätään hyviä kantasoluja, jotka sytostaattihoidon jälkeen tiputetaan takaisin verenkiertoon. Hoito kesti 18 päivää.

”Sivuvaikutukset ovat rajut: horkkaa, oksennusta ja ruikulia. Se tekee ihmisestä raadon. Kantasolujani saatiin kerättyä hyvin. Kuuluin siihen onnekkaaseen 30 prosenttiin, joilla hoidon vaste on täydellinen”, Kirsti kertoo.

Hoidon jälkeen luuytimestä ei siis enää löytynyt syöpäsoluja. Kun hiukset alkoivat kasvaa takaisin, Kirsti tunsi myös henkisesti olevansa voiton puolella. Hän pystyi palaamaan normaaliin kanssakäymiseen muiden kanssa.

”Alussa olin herkkä ympäristön reaktioiden suhteen. En kestänyt sääliä enkä voivottelijoita enkä toisaalta niitä, jotka eivät kommentoineet asiaa mitenkään. Nyt hyväksyn jo kaikenlaiset suhtautumiset.”

“Purin kokemukset paperille”

Lähipiiriä tällainen kriisi koetteleekin aluksi enemmän kuin ihmistä itseään. Kirstin muuten väsymättä tukena ollut aviomies ei ensin ollut uskoa koko diagnoosia.

”Olin siitä lapsellisen loukkaantunut. Poikamme, joka oli silloin 18-vuotias, otti asian luontevasti. Hän on erittäin avoin, jaksoi kuunnella minua loputtomiin ja halusi pohtia jopa kuoleman mahdollisuutta. Annoin hänelle luvan puhua asiasta ystävilleen, jos siltä tuntui. Se kevensi hänen oloaan.”

Kirsti itse on käsitellyt asiaa lähinnä kirjoittamalla. Vertaistukiryhmiin hän ei ole mennyt, vaikka kertoo omaa tarinaansa ja kuuntelee muiden tarinoita mielellään.

”Tunnistan vertaistuen voiman, mutta olen itse purkanut kokemukset paperille.”

Kirsti oli nuorempana kärsinyt voimakkaasta kuolemanpelosta. Siitä hän pääsi vuonna 2001, kun hänen rakas isoäitinsä kuoli.

”Sain saattaa mummuni kädestä veräjän toiselle puolelle ja ymmärsin, että siinä ei ollut mitään tuskallista. Tunne oli hyvin helpottava ja hälvensi oman kuolemanpelkoni.”

Nyt Kirsti on oppinut hyväksymään sen, että on paljon asioita, joille ei voi mitään.

”Se on ollut vaikeaa kaltaiselleni kontrollinhaluiselle ihmiselle, mutta tuonut valtavasti vapautta. Kuulostaa hullulta, mutta syöpä on todella tuonut elämääni paljon hyvää. Sairastumista ei voi hallita, mutta sairastamista onneksi voi.”

Hän haluaa pitää huolta kunnostaan ja mielensä mahdollisimman valoisana.

”Unelmani on, että kaikki olisi yhtä hyvin kuin nyt.”

Se, että Kirsti koki sairastuessaan olevansa jo oikealla tiellä, juontaa juurensa aiemmin sairastettuun anoreksiaan. Vuosituhannen vaihteessa Kirsti muutti miehensä ja poikansa kanssa Tampereelta Lempäälään, aivan lapsuudenkotinsa kupeeseen.

”Aluksi tuntui, että juurille palaaminen vahvisti minua, mutta siitä tulikin vaikea vuosi. Löysin toistuvasti itseni tilanteista, joissa toimin periaatteitani vastaan.”

Kirstillä oli suorittamisen ja pätemisen tarve, ja paha olo. Huonon itsetunnon seurauksena hän oli tottunut aina pohtimaan, mitä muut hänestä ajattelivat. Syntyi tarve hallita elämää, vaikka sitten syömättömyydellä.

”Se oli asia, jonka osasin, ja siitä tuli euforisen hyvä olo. Lähipiiri oli kyllä huomannut laihtumiseni, mutta minä en pystynyt myöntämään sitä. Lopulta painoin enää 38 kiloa.”

Kirsti havahtui vasta, kun kuukautiset olivat olleet poissa vuoden ja gynekologi kirjoitti epikriisiin, että syynä oli anoreksia.

”Gynekologin mukaan olin fyysisesti niin heikossa kunnossa, että jos joutuisin onnettomuuteen, en ehkä selviäisi. Se herätti minut, sillä halusin elää, en kuolla.”

“Puhtaasti psyykkinen juttu”

Anoreksian akuutti vaihe kesti noin vuoden. Lääkärin mukaan kuukautiset alkaisivat, kun paino nousisi viiteenkymmeneen.

”Minulla se oli puhtaasti psyykkinen juttu. Kun lopulta pystyin puhumaan kaikki asiat miehelleni, tilanne laukesi melkein välittömästi.”

Syömättömyys oli yritys torjua pahaa oloa. Vasta syöpäkokemuksensa kautta Kirsti pääsi eroon anoreksian viimeisistäkin rippeistä.

”Sen jälkeen olen oppinut tekemään asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Minun ei enää tarvitse esittää muille mitään.”

Myös Kirstin suhde rahaan muuttui.

”Olin aiemmin varsin pihi ja saatoin miettiä, onkohan jokin kallis matka hintansa arvoinen. Nyt matkustan surutta minne mieli tekee. Ensiksi lähdin Islantiin, vaikka lääkäri ei olisi antanut lupaa kesken hoitojen. Matka teki todella hyvää”, Kirsti sanoo ja hymyilee.

On vain tämä hetki

Kirsti Kuronen on sopinut kustantajansa kanssa, että hänen käsikirjoituksillaan ei ole määräaikoja. Ne valmistuvat, kun valmistuvat. Työ vaatii itsekuria, mutta palkintona on täydellinen vapaus.

”Aikakäsitykseni on muuttunut. Ennen velloin menneessä, nyt on vain tämä hetki. Suurin lohtu on, että tähän hetkeen sisältyy sekä mennyt että tuleva.”

Kantasoluhoidon aikana Kirstillä oli erikoinen kokemus. Kaulakanyyli hipaisi vahingossa sydänlihasta, ja Kirstin sydän pysähtyi muutamaksi sekunniksi.

”Ehdin sanoa vain, että nyt pimenee. Tajuttomuus tuntui ikuisuudelta, ja sen aikana näin mieheni kuvia peräjälkeen, Jyrki tekemässä erilaisia asioita. Niitä olisi katsonut pidempäänkin.”

Tunne oli suloinen.

Tietoisuus kuolemasta auttaa nauttimaan elämästä. Kirsti tietää olevansa etuoikeutettu, koska hänellä ei ole taloudellista pakkoa tehdä sivutöitä kirjailijan työn ohessa.

”Muistan sen joka hetki ja olen siitä kiitollinen. Voin priorisoida asioita, sillä minulla on juuri nyt kaikki aika. Minusta ei välttämättä tule mummoa, mutta voin mummoilla nyt.”

Sairaus on mielessä jatkuvasti myös säännöllisten kontrollien takia, mikä on välillä rasittavaa. Kontrollit ovat kolmen kuukauden välein, ja luuydinpunktio tehdään kerran vuodessa.

”Tunnustelen vointiani koko ajan. Tiheät kontrollit muistuttavat ottamaan joka hetkestä irti kaiken mahdollisen.”

Se ei tietenkään ole aina helppoa. Jos päässä pyörii synkkiä ajatuksia, Kirsti lähtee metsään. Metsä on pelastusrengas, joka imee hänestä pahat asiat pois.

”Olen paljon velkaa metsälle. Minulla on siellä tuttuja kiviä, joille kiipeän. Nautin siitä, että näen palokärjen, metsäkauriin tai hirven, ja tajuan olevani osa luontoa.”

“Kunpa aika kuluisi hitaasti”

Sairastumisen jälkeen arjen merkitys on korostunut ja kotona olo tuntuu juhlalta. Rutiinit tuovat turvaa.

”Kirjoitan joka aamu ja käyn metsässä joka päivä. Se, että huomaan kevään ensimmäisen sinivuokon, tuo valtavasti iloa. Yritän myös säilyttää lapsenomaisen haltioitumisen kyvyn, se auttaa monessa kipeässä paikassa.”

”Haluaisin, että aika kuluisi mahdollisimman hitaasti. Olen karsinut menoja ja pyrin olemaan paljon kotona. Tarvitsen välillä täydellistä erakoitumista ja vietän joka vuosi vapun tienoilla viikon aittamökissä ulkomerellä Vänön saarella. Se tuntuu kuukaudelta.”

Arjen rauhoittamiseen liittyy myös se, että Kirstillä ei ole kännykkää, televisiota eikä nettiä työkoneessa. Nämä valinnat ovat itsesuojelua: hän koukuttuu herkästi eikä halua tulla riippuvaiseksi mistään turhasta.

Lähes kaikki Kirstin unelmat liittyvät kirjoittamiseen, ja siksi hän pyrkii kirjoittamaan ahkerasti. Käsikirjoituksia, jotka odottavat valmistumistaan, on runsaasti.

Kun Kirsti kiipeää rannalla korkealle kivelle ja katsoo kauas, siihenkin liittyy ajatus tulevaisuudesta.

”Tiedän, että horisontin takana on jotain kiinnostavaa, jota en vielä näe. Ehkä tulevaisuus.”

Toimittaja: Kirsi Hemánus

Kuvat: Ari Ijäs

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 07/2014.