Apu

70 vuotta Kirkan syntymästä: "Poismennyttä ihmistä voi ajatella ilolla – Lähtijällä on nyt hyvä olla, hänellä ei ole hätää, ei kipua eikä tuskaa"

70 vuotta Kirkan syntymästä: "Poismennyttä ihmistä voi ajatella ilolla – Lähtijällä on nyt hyvä olla, hänellä ei ole hätää, ei kipua eikä tuskaa"
Kirka olisi täyttänyt 70 vuotta 22. syyskuuta. Apu julkaisee uusintana henkilökuvan, joka julkaistiin 7.2.2007 pian Kirill Babitzinin ennenaikaisen menehtymisen jälkeen. Muisteltavaa kirjoittajalla, Raila Kinnusella riittää 40 vuoden ja yhteisen elämäkertakirjan verran.

Valtavasti valoisaa energiaa, iso karhunrutistus.

Sählinkiä, säpinää, meininkiä, puhetta virtanaan. Villejä suunnitelmia: Berkeleyn yliopistoon opiskelemaan, mustat taustakööriläiset seuraavalle levylle. Tai no, ainakin opiskelemaan säveltämistä ja nuotit uudestaan haltuun.

Eteenpäin, eteenpäin ja vastauksena kaikkein kummimpiinkin juttuihin: mikä ettei?

Helsingin kaduilla kulku on katkokävelyä: moi, huikkaavat skidit, naiset hymyilevät nätisti suoraan päin ja saattavat punastuakin, tädit ja sedät pysäyttävät, vispaavat kättä ja juttelevat. Suhtautuminen ihmisiin on perusluontevaa näiden iästä tai asemasta riippumatta. Kotikasvatus on kunnossa, daamille avataan ovi, autetaan takki päälle, surulliset lohdutetaan, epäonniset saavat apua: voinks mä jotenkin jeesata?

Tärkeintä on kuitenkin se mitä tapahtuu lavalla. Hurjaa soundia, sydän ja syli auki, kurkku kuin raastinrauta: ”Se huusi niin et nielurisat lensi viis metrii kitalaesta pihalle, mä ajattelin jumalaut mikä peto”, määritteli Remu 44 vuotta sitten.

– Siinä menee vähän hulluksi, onnistuu jossain jutussa. Tunnet niin syvää mielihyvää, että lennät ihan pihalle, lähdet lentoon, kiidät ja vintti pimenee hetkeksi. Mikäli mitään voin muistaa, se lähtee niin, että selkärangassa rupeaa nousemaan kylmät väreet ja ne menee joka puolelle kehoa. Tuntee, miten yleisö ottaa sen vastaan, jengi yllyttää, liidät jonnekin ja alat mennä hyrränä – näet vain sen riemuitsevan massan ja nyt lähtee, hän itse kuvailee.

– Katoaa tietoisuus, missä olet, kuka olet, menee näkö – ja samalla ajattelee, että jos tämä on menoa nyt – niin anti mennä – tämän ihanampaa ei ole ja vedät vain. Tietää, että jos tähän putoaa, ei väliä – se on sen väärti. Siinä on käsittämätön yhteistyö, avunanto ja vuorovaikutus, lentäjä selittää.

50 vuotta. Kirill ohitti puolen vuosisadan pysäkin vuonna 2000, ja sitä juhlittiin kunnon kiertueella. Tässä Tampere-talon konsertissa ovat lavalla tukena pikku-Roosa ja oikealla Kirkan tytär Alexandra.

Antaumus on suurimmillaan, kun paiskoo rockia tai soulia kipukynnyksen rajoilla. Slaavilaisempi iskelmä ottaa toisella tavalla, tunteen puolella. Yhtä kaikki: poukko on korkea, hiki lentää, suonet pullistuvat, lava käy pieneksi ja tuhat ihmistä katsomossa laulaa mukana: Varrella virran, Hetki lyö, Viimeiseen mieheen, Surun pyyhit silmistäni.

– Saatanan vieteriukko ja Duracell-pupu, jupisee verkkaammin liikkuva Hector Mestarien kiertueella.

Keikan jälkeen alkaa tungos, kuvia, nimmareita, tarinoita, kysymyksiä: mitä mun pitäis sun mielestä tehdä? Halauksia, jutustelua, olalle taputtelua, lämpöä.

Musiikin luonnonlapsi ja silti tinkimätön ammattilainen, ja hyväksikäytettäväksi asti luottavainen ja sydämellinen, kunnes jonkinlainen realistisuus astuu elämään kymmenisen vuotta sitten.

Usein tällaiset energiatykit ovat energiasyöppöjä, ovat antavinaan, mutta todellisuudessa imevät toisen tyhjiin. Tämä sähikäinen antaa ja antaa.

Sellainen on Kirka.

Sellainen oli Kirka. Kunnes sydän ei jaksanut enää antaa. Kirill, tai Kirili, kuten hän soittaessaan esittäytyi. Jollei sanonut, että täällä sun kotiryssä, lempiryssäsi.

"Se tunne tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin, tunne siitä, että jotain on jäänyt elämättä. Ja silloin pitää vain elää se elämä pois kuljeksimasta. Jos kaari – ura, työ, julkisuus, vastuu – jatkuu lapsuuden tähteydestä suoraan, kokematta jää paljon sitä tavallista, jonka varaan voisi rakentaa."
Kirka

Kirjatut muistot

Kirka on ollut aina, kaikille alle 65-vuotiaille suomalaisille. Miljoonilla on oma muisto hänestä, keikka, kohtaaminen, biisi, joka sattui soimaan oman elämän hehkuhetkellä tai näytti suuntaa pahassa paikassa.

Näinä päivinä kelataan kodeissa Kirkamuistoja, pannaan vanhat vinyylit tai uudet cd:t soimaan. Joka tuvassa on kotipsykologi ja kotilääkäri, joka miettii, miksi näin kävi, löytyisikö syytä ja seurausta selittämään kuntoiluhullun, kaksituntisia keikkoja vetäneen 56-vuotiaan rokkarin äkkinäiseen poismenoon.

Kirkan ikätoverin Juicen esirippu liukui eteen asteittain. Kuolema ei ollut yllätys, vaan odotettavissa.

Kirkan esirippu jysähti eteen kuin teatterin palomuuri. Kotona, keskellä yötä, muutaman viikon virusinfektion jälkeen, joka sai Kirillin itsensä ihmettelemään väsymystä ja huonoa oloa.

Maalla. Kesäksi Leo Babitzin järjesti perheensä maalle, tässä hiekan kimpussa kuvaussiisteinä Muska, Georgij alias Ykä, Kirka ja Sammy. Jo pari vuotta myöhemmin vanhemmat pojat protestoivat landelle joutumista vastaan.

On, ei kahdeksaa miljoonaa, vaan kenties kolme miljoonaa Kirkamuistoa. Tämä on yksi niistä.

Ensitapaamista en pysty tarkentamaan. Varmaan se osui niihin aikoihin, kun Kirka kulki maata Dannyshow’n matkassa joskus 1967 ja minä olin talviopiskelija ja kesätoimittaja Hopeapeili-nimisessä naistenlehdessä. Ikäeroa oli pari vuotta.

Kauhistuttaa nyt tämä huutokauppa siitä, kuka oli lähin ja miten kauan. Minä olin tuttava ja sitten ystävä ammatin takia, yhteys ja luottamus rakentuivat. Tehtiin juttuja keikoilta ja musiikista, ajasta, jota hän kutsui hysteriaksi, kun pikkutytöt menivät sekaisin, vaatteita riivittiin päältä ja fanit kirkuivat kovemmin kuin Kirka. Myöhemmin kävin tarkistamassa perheellistymisen onnea Kirsti Mikkolan rinnalla, vauvat ja isäksi ryhtymisen idun.

Tulivat Puolan Sopotin interviisut 1970-luvun puolivälissä, Knokken festivaalit Belgiassa ja euroviisureissu Luxemburgiin 1980-luvulla, vakavammat istunnot ja miettimiset ihmiselon rytkäytyksistä, kun Kirilliä kurittivat talousvaikeudet ja verovelat, epäviihtyminen musiikissa, jota hän joutui tekemään, avioero ja au-tyttären syntyminen, läheisten kuolemat. Ja lopulta tuli täysosuma, pelastautuminen kansakunnan kaapin päälle, menestys, arvostus, uusi kumppanuus vahvan Paula Nummelan kanssa ja aikuistuminen ilman, että into ja aito ilo olisivat yhtään väljähtyneet.

"Otin aikuisen asemaa liian varhain – yritin elättää sitä poppoota. Ajan mittaan se alkoi painaa, tuntui, ettei isälle kelpaa mikään, vaikka mitä tekee ja saavuttaa, menestyykin, niin eikö mikään riitä. Sitten kun isä kuoli, paljastui, että se oli kaikki nämä vuodet kerännyt lehtileikkeitä, ostanut poplehtiä ja seurannut kaikkea. Ollut meistä ylpeä."
Kirka

Jossain vaiheessa Kirill alkoi höpöttää, että meidän pitää tehdä kirja. Tehtiin, elämäkerta nimeltään Enimmäkseen Kirkasta (WSOY 1999), jo aikaa sitten loppuunmyyty.

Aina minä olen Kirillistä pitänyt ja arvostanut artistina. Nyt vain arvelutti se, miten saan Duracellin pysähtymään, istumaan alas, kaivelemaan ja vaivautumaan. Ikinä en ole nähnyt Kirkaa niin keskittyneenä ja tosissaan kuin näinä syksyn 1998 ja seuraavan kevään istunnoissa: hän oli valmistautunut, innostunut, kahlannut satunnaisiksi osoittautuneet arkistonsa, penkonut levyt ja fanivihot esiin, malttoi istua pylly sohvassa vaikka viisi tuntia yhteen soittoon – paljon kauemmin kuin puhuttaja.

Jostain syystä Liisankadun ja Oikokadun sisäpihan talon ylimmän kerroksen asunnossa paistoi aina aurinko, vaikka oli iltamyöhä, oli hiljaista, raikasta, paljon tunteita ja naurua. Hyvä meininki, sanoisi Kirka.

Rappukäytävään leijui tulijaa vastaan kaksi tuoksua: vanhan kunnon porokahvin ja puhtaiden vastasilitettyjen vaatteiden. Kirill keitti kuparipannussa porokahvia, jonka laskeutumista piti odotella. Se maistui ihmeen hyvältä.

Silittämistä hän rakasti. Silityslauta ja -rauta olivat usein esillä ja tuolilla korkea kasa siististi viikattuja sileitä paitoja. Astrologi Nummela sanoisi varmaan, että neitsyet, tiedäthän.

Silittämistä Kirka sanoi rauhoittumis- ja keskittymiskeinokseen. Paitoja sileni ennen jännittävää keikkaa: Mestareiden 50 000 kuulijan Olympiastadionin keikan alla oikeni paita poikineen.

Muistellessa oivaltaa nyt, miten poikkeuksellisen puhdas ja siisti Kirill oli. Vaatteet parhaista luonnonmateriaaleista, hieno väriskaala, hyvää makua ja tyylitajua. Melkein aina, jos hän ei vastannut kännykkään, vastasoitto tuli, että sori, olin suihkussa. Siihen aikaan hän juoksi joka ikinen päivä.

Pikkuhanuristi. Kirill sai hanurin isoäidiltään 8-vuotiaana ja heti pukkasi keikkaa koulussa ja Aurinkonimisessä vanhainkodissa, jossa isoäiti eli. Tuntemattomille esiintyminen oli helpompaa kuin kavereille soittaminen. Rockvaiheessa hanuri jäi, mutta pääsi myöhemmin taas Kirkan rutisteltavaksi.

Elämättä jäänyt nuoruus

Nyt kun olen ajatellut Kirilliä muutaman päivän, lukenut vanhoja juttuja ja kirjaamme, hänen elämästään tuntuu nousevan vahvana muutama teema kuin jazzkappaleesta.

Usein hän mietti näitä: elämättä jäänyttä nuoruuttaan ja autoritaarista, ankaraa Leo-isäänsä, jonka hyväksyntää ei saanut, vaikka miten yritti, ja sitä miten matkalle osuneet murheet jäivät käsittelemättä ja surematta – kasvoivat valtavaksi möykyksi.

Kirka veti ensimmäisen keikkansa tyttöjen ammattikoululla Kansakoulukujalla 1.10.1962 – viikko 12-vuotissynttäreidensä jälkeen. Pelko oli kauhea lähinnä siksi, että skidi luuli, ettei paikalla ole kuin gimmoja, mutta onneksi oli myös kundeja.

– Se tunne tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin, tunne siitä, että jotain on jäänyt elämättä. Ja silloin pitää vain elää se elämä pois kuljeksimasta. Jos kaari – ura, työ, julkisuus, vastuu – jatkuu lapsuuden tähteydestä suoraan, kokematta jää paljon sitä tavallista, jonka varaan voisi rakentaa.

– Lapsuus, nuoruus, ensikännit, tavalliset teini-ikäisen kokemukset vastakkaisen sukupuolen kanssa, rakastuminen, eroaminen, tappeleminen, bailaaminen, ne kaikki metkut, jotka nuoruuteen kuuluu. Ja täydessä tuntemattomuudessa, ilman että on silmätikku, Kirka mietti.

Hän teki töitä aivan järjettömästi. Saattoi 13-vuotiaana heittää viiden tunnin keikan, 80 tai sata laulua – lähes anorektinen keskenkasvuinen poika. Isä oli välillä työttömänä, kotona viisi lasta, Kirkaa ahdisti perheen turvattomuuden tunne.

– Otin aikuisen asemaa liian varhain – yritin elättää sitä poppoota. Ajan mittaan se alkoi painaa, tuntui, ettei isälle kelpaa mikään, vaikka mitä tekee ja saavuttaa, menestyykin, niin eikö mikään riitä. Sitten kun isä kuoli, paljastui, että se oli kaikki nämä vuodet kerännyt lehtileikkeitä, ostanut poplehtiä ja seurannut kaikkea. Ollut meistä ylpeä.

Kirkasta ja hänen ammattitaidostaan oli pakko olla järkyttyneen ylpeä euroviisujen kotimaisissa loppukilpailuissa 1983. Kirkalla on esitettävänään kolme ehdokasta. Kenraaliharjoituksen ja miljoona katsojaa imuroivan suoran lähetyksen välisellä kihelmöivällä tauolla hän sanoo, että tuu vähän tänne pukuhuoneen puolelle, olisi asiaa.

Istuutuu ja sanoo, että Muska juuri soitti, meidän faija on kuollut, sydänkohtaukseen kotona keittiön pöydän ääreen. Kirka aikoo ilman muuta laulaa – ei säveltäjien luottamusta voi pettää. Laulaa kuin ei mitään, paras hänen kappaleistaan sijoittuu toiseksi, kuten Kirillille melkein aina niissä kisoissa kävi.

Kunnes 1984 Jukka Siikavireen Hengaillaan pesee kaikki muut. Iloluontoinen Hengaillaan pysyi Kirkan ohjelmistossa ikuisesti, yleisön pyynnöstä. Artistin pyynnöstä sinne ujutettiin aina kuin vain voi Siikavireen toinen kappale, Neidonryöstö.

Sitä Kirka rakasti, koska se oli järjettömän vaikea laulaa. Samaan haasteiden kategoriaan hän luki Esa Kaartamon Kahden hullun matkan. Sen tekstin Paula Nummela valitsi Kirillin kuolinilmoitukseen: oon matkalla vaan.

Pihalla. Babitzinit asuivat Huvilakadulla ahtaasti yhdessä alakerran kosteassa huoneessa. Äidin mielestä oli viisasta viihtyä ulkona niin paljon kuin mahdollista. Triossa ovat Sammy, Kirka ja Marija alias Muska.

Juha-Matti Lammas

Kirjaistuntojen aluksi pyysin Kirilliä vetämään suuren ruutupaperin vuosijanalle kaksi elämänsä käyrää: punaisen diagrammin yksityiselämälle ja sinisen ammatilliselle.

Hetkeäkään epäröimättä hän piirtää kauheaa sahakuviota paperin täyteen. Punaisessa viivassa syöksytään rajummin taivaista helvettiin, sinisen huiput ovat tasanteita ja siinä sentään pysytellään nollatason yläpuolelle – punaisen Kirill vetää rankasti pakkasen puolelle vuosiksi 1989–1991: avioero. Sinisessä viivassa on seitsemän lihavan vuoden ylätasanne 1969–1976.

Punaiselle viivalle hän kirjaa ulkomuistista 11 tarkkaa päivämäärää sakaroiden ääripäihin: viiden lapsen syntymäpäivät, kaksi hääpäivää, yhden eropäivän, isän ja Sammyn kuolinpäivät sekä yhden, 14.6.1991 vitsikkäästi nimellä poikkinainti: Kirill muutti kotipihan poikki Paulan kanssa asumaan.

Sinisen viivan matalia paikkoja ovat huonon työllisyyden jaksot, verovelkaan putoaminen, yhteistyökumppanien pettäminen, matkalla kohdatut konnat, viivan vetäjän hyväuskoisuuden hyödyntäminen, epäoikeudenmukaisuuden kokemukset.

Verorästit alkoivat kertyä 1975 väärin valitun yhtiömuodon takia, kun yrityksen kautta tuloutettu ansio muuttuikin jälkeenpäin henkilökohtaiseksi tuloksi. Lopulta verovelka korkoineen paisui 1,8 miljoonaan markkaan, ja sitä Kirill maksoi seuraavat 18 vuotta.

"Mustaa nahkaa ja pitkää heavytukkaa – ai, että mä nautin! Pistin R.O.C.K-levyyn kaiken mitä sisältä löytyi. Se oli semmoista protestia saatana, siinä revittiin kunnolla, sekä hengen hädässä että sydämen ilosta. Siinä paloi monen vuoden kuona ja miksei myös kauna pois."
Kirka

– Olin oikeastaan itsekin aika yllättynyt, miten raskaasti otin talousongelmat, miten syvästi tunsin epäonnistuneeni. Henkilökohtainen konkurssi olisi ollut toinen vaihtoehto, mutta katsoin, ettei se ole minun tapani hoitaa asioita, Kirka sanoi.

Huippusuosion jälkeen Kirka oli siirtynyt kuihtuvilta lavoilta esiintymään ravintoloihin, jonne levyyhtiö väitti hänen keski-ikäistyvän yleisönsäkin valuneen. Keikkamyynti ketjuuntui, ohjelmatoimisto välitti artisteja paikallisille myyjille, väliportaat kuorivat rahat, ja laulajalle ja bändille jäi vain hippusia.

Tästä Kirka nostatti keskustelun. Hän ajoi myös artistien kokonaan sivutuloprosentilla perityn verotuksen inhimillistämistä. Hänestä tuli alan puhemies ja huono esimerkki yhtä aikaa. Kollegat ovat sitä arvostaneet ja bändikaverit ja tekniikan ammattilaiset puolestaan sitä, miten Kirka heitä arvosti ja vaati kaikille parempaa kohtelua, tiloja, aikatauluja ja liksoja.

Huonoja papereita allekirjoittanut ja omia etujaan silkkaa kiltteyttään ajamatta jättänyt Kirill antoi itselleen näiden tarinoiden antisankarina uuden nimen: JuhaMatti Lammas.

Realismia ja unelmia

Keikkailijana Kirka oli Suomen ahkerin. Hän halusi kunnon bändin, eikä sellaista voi työllistää satunnaisesti: pitää turvata jatkuva elanto perheelliselle väelle.

Toinen Kirkaa pitkään rassannut asia oli ristiriita oman keikka- ja levymateriaalin välillä – toisinaan tuntui, ettei niillä ole kosketuspintaa lainkaan.

On sääli ja täysin ymmärrettävää, että Kirkan kuoleman ensisokissa televisiokanavat ovat löytäneet esitettäväkseen vain puleerattuja studiokeikkoja tai siistejä konserttitaltiointeja. Ajan mittaan varmaan keikka-Kirkakin esittäytyy sellaisena kuin oli: hurjana, uskomattoman lahjakkaana ja monipuolisena. Studiomuistot ovat kalvetustautisia niiden rinnalla.

Keikoilla Kirka oli rock, soul, rhythm & blues, melkein musta mies huuliharppu kourassa, levyillä hän oli kotimaiseen materiaaliin siirryttyään poppari, iskelmälaulaja, viihdetaiteilija.

Levy-yhtiö Flamingon ensimmäisinä vuosina 1980-luvun puolivälissä Kirka palasi alkulähteille albumeillaan R.O.C.K. ja Spell.

Rockin riemua. Tätä vaihetta 1980-luvun puolivälissä Kirka kutsuu ihanaksi, kun sai mättää rockia heavyvarustuksessa. Kaksi tuhtia rokkilevyäkin tehtiin.

– Tuli tämä ihana kausi, jota rakastan yli kaiken – nämä rockit Born to Be Wild ja Kassun (Halonen) Strangers in the Night, jotka aiheuttivat täydellisen hämmennyksen punkkari- ja rockpiireissä – että mitä helvettiä. Palasin peruslähteille ja alkoi käsittämätön rytinä. Olin päässyt takaisin omimpaani, Kirka muisteli.

– Mustaa nahkaa ja pitkää heavytukkaa – ai, että mä nautin! Pistin R.O.C.K-levyyn kaiken mitä sisältä löytyi. Se oli semmoista protestia saatana, siinä revittiin kunnolla, sekä hengen hädässä että sydämen ilosta. Siinä paloi monen vuoden kuona ja miksei myös kauna pois.

Kirka muisteli, että huoraksi haukuttiin joka suunnalta, vasta vuosia myöhemmin tuli suuren yleisön lupa olla all round -laulaja.

– Itse olen hyväksynyt alan edellyttämät realiteetit – jos aikoo itsensä ja perheensä elättää, ei kannata hakata päätä seinään. On tehtävä sellaista musaa, joka löytää yleisönsä, mutta silti ei tarvitse sieluaan myydä, keikoilla voi esittää sitä musiikkia, jota itse rakastaa. Se ei ole laskelmointia, vaan tosiasioiden silmiin katsomista ja hyväksymistä. Ja aina silloin tällöin osuu matkan varrelle hetki – vuosi tai pari – jolloin oma halu ja rakkaus sattuu yksiin sen kanssa, mitä yleisö haluaa, ja silloin kannattaa nauttia täysin sydämin.

Mustat nahkakuteet niskassa ja heavypörrö päässä Kirkan yllätti hänen kaikkien aikojen suurin hittinsä, Kassu Halosen ja Kisu Jernströmin Surun pyyhit silmistäni. Kirillistä Syksyn sävel -tarjokas kuulosti kamalalta humpalta, ja hän kieltäytyi sitä laulamasta, kunnes sovitusta jänkättiin reggaen suuntaan, annettiin Kirillille pilliriffit ja muuta.

Ihmiset ovat nyt äänestäneet Kirkan heille rakkainta kappaletta, ja voittaja on kaikkialla ollut juuri tuo vuoden 1988 Syksyn sävel -ykkönen. Kirka antoi sille uuden nimen: Murut pyyhit pöydältäni.

Rockia ja soulia näkyy noilla listoilla hyvin vähän – minulle ne ovat rakkaimpia. Jos pitäisi sanoa, minkä Kirkan biisin haluaisin kuulla, se olisi sellainen, jonka olen kuullut vain kahdesti.

Kirill soitti sen kerran kirjaistunnoissa, ja se on myös ainoa kerta, jolloin piti pidätellä itkua – vaikka surullisia oli käsitelty iltatolkulla.

Paulan 40-vuotispäivän kunniaksi Kirill äänitti Jokke Seppälän studiolla Geatano Donizettin aarian Una furtiva lagrima Lemmenjuoma-oopperasta. Se on tenorien herkku, surumielinen ja pakahduttavan tunteellinen. Kirka runnoo sen kipurajalla heavyrockarin tapaan, korkeimmat nuotit ovat jääpiikkiä. Axl Rose ja Steven Tyler kalpenevat, kuulijan ihokarvat laskeutuvat vasta varttitunnin kuluttua.

Se soi Enimmäkseen Kirkasta -kirjan julkistamisjuhlissa, jolloin sen kuuli parisataa vierasta. Levykannessa laulajaksi on nimetty Guiseppe Babitzino. Sen kun saisivat kaikki kuulla, jos Paula jaksaa niin päättää.

"Rooman jollain piazzalla tuli vastaan herrasmies, ehkä kuusivitonen. Pitkä harmaa tukka ponnarilla, aurinkolasit päässä, snadi vatsa, tyylikäs – ajattelin, että toivottavasti tuossa on tulevaisuuden näkymä."
Kirka

Jätkä, joka haluaa laulaa

Kirka mietti monesti, mistä musiikki tuli häneen ja koko Babitzinin katraaseen. Mikä se oli, joka sai hänet tietämään jo 12-vuotiaana, ettei hän mitään muuta halua tehdä kuin laulaa?

– Se oli sisäänrakennettu juttu. Ikinä en ole halunnut olla mikään suuri jokapaikanhöylä, vaan vain ja nimenomaan laulaja. Se oli ja on se mun paikka, oma juttu, kutsumus elämässä ja tässä maailmassa. Tätä aion tehdä niin kauan kuin henki pihisee. En voi kuvitella elämää ilman musiikkia – en edes ajatusleikkinä, Kirill sanoi.

Yleisön ja Kirkan pitkä rakkaussuhde johtuu siitä, että jokainen näki, miten mies lavalla rakastaa sitä mitä tekee, on aito ja nauttii, että tulkaa megeen kaikki!

– Mulla ei koskaan ole ollut roolia tai imagoa, olen aina ollut minä vain. Jätkä, joka haluaa laulaa. Tiesin heti alusta pitäen, ettei minusta ole kaksoisroolien vetäjäksi ja valehtelijaksi. Minulle Kirill ja Kirka ovat tismalleen sama. Se ei ole mikään taiteilijanimi ja persoonan jako siviiliin ja julkiseen.

Kirka on toinen nimeni, lempinimi, hän mietti.

– Sanotaan, että pitkään tällä alalla puurtaneen ihmisen pahimpia painolasteja on, että pitää kantaa kaikki vanhat hitit mukanaan, eikä keikasta selviä millään tunnissa. Olen iloinen, jos tulevaisuuteni tarkoittaa kolmen tunnin keikkoja! Vedän vanhat biisit edelleenkin hyvin mielelläni. Musta se on kohteliasta ja hyvää kulttuuria – kiitos niille, jotka ovat jaksaneet hengata mukana!

Vain yhtä kappaletta Kirill ei suostunut esittämään: inhoamaansa imelää Kyyneleet-levytystä.

Kappaleiden valinta toimi toisinkin päin. Kun suunta 1990-luvun alkuvuosista lähti seinään ajamisen, kuten Kirill sanoi, ja Paulan avittamien itsetutkiskelujen jälkeen taas ylöspäin, Kirill otti keikoille vahvan rokkibiisin Here I Go Again.

Siinä sanotaan, etten tiedä mihin olen menossa, mutta tiedän vähän helvetin hyvin mistä olen tulossa.

Ponnaripäät nokikkain. Uusi onni löytyi läheltä. Perheystävä Paula Nummelasta tuli ensin Kirkan kuuntelija ja tuki, sitten rakastettu ja vaimo.

Miten on – rullaako?

Elämän notkahduksissa Kirka löysi Tommy Hellstenin ajatukset. Motokseen hän noukki Elämän lapsi -kirjasta lauseen: elämästä voi selvitä hyvin – hengissä siitä ei voi selvitä.

Rokkarin pitäisi olla nuori, ja sitten kun ei enää ole nuori, täytyy olla ikinuori eli iätön. Näistä Kirill puhui usein. Hän ennusti, että formaldehydimies Mick Jaggerin esimerkin mukaan iällä ei ole väliä, vaan asenteella.

– Kun näin Little Richardin Porin jazzeissa, se oli 63 ja veti, perkele, puolitoista tuntia rock’n’rollia, tuntui, että aah, noin sitä pitää. Oikeastaan ihan samalta kuin silloin kun kuulin Lucillen ensimmäisen kerran – mukaan ja kimppuun pää kolmantena jalkana, vaikkei mitään osaisikaan. Porissa tuntui rinnassa niin hyvältä, tuossa se nyt riehuu, tulee Lucille, Keep a Knockin’, kaikki. Ja siinä pianoa pimputtaessaan se väläytti leveän hymyn ja kysyi, miten on väki, rullaako, Kirka kuvaili.

– En oikein osaa kuvitella, että ikärasismia alkaisi tulla vastaan. Ikäkompleksia mulla ei ole – iällä ei ole väliä. Mutta en aio uhrata itseäni, aion esiintyä niin kauan kuin minä haluan ja jaksan. Ja terveenä pysyn – sen eteen teen koko ajan töitä. Näen itseni vielä 60-vuotiaana ihan täysillä vetämässä tuossa, suunnitteli Kirka 48-vuotiaana.

Viidenkympin paalutuksen jälkeen hän puhui näin.

– Vanhuus tulee ja noutaja saapuu aikanaan. Mutta siihen asti voi yrittää pysyä hyvässä fyysisessä ja henkisessä kunnossa. Sekä elämä että duuni ovat silloin paljon kivempia, vireää ja mukavaa.

Hän maksoi suurta yrittäjäeläkettä tulevaisuuden turvaksi.

– Jos pääsisi iltapuolella nauttimaan työnsä hedelmistä ja omasta hyvästä olosta. Kun on koko ikänsä painanut menemään tukka putkella – pakko, pakko – tietoisuus siitä, että kohta ei enää ole sellaista pakkoa, rauhoittaa.

Hän kertoi tökkivänsä ulkomaanmatkoilla Paulaa, että kato, tuossa menee Paula ja Kirill, kaksi kääkkää, jotka tuskin pääsevät eteenpäin – kato, siinä me mennään!

– Rooman jollain piazzalla tuli vastaan herrasmies, ehkä kuusivitonen. Pitkä harmaa tukka ponnarilla, aurinkolasit päässä, snadi vatsa, tyylikäs – ajattelin, että toivottavasti tuossa on tulevaisuuden näkymä, Kirill haaveili.

Me kolme. Kirkan ja Paulan elämään asettui Paulan Maijusiskon tytär Roosa. Lentoemäntä Maiju asuu naapurissa ja Roosalla on kaksi kotia. Mutta vain yksi äiti, Paula korostaa.

Jälleennäkemisiin

Aleksandr eli Sammy Babitzin kuoli auto-onnettomuudessa 29.4.1973, uransa huipulla. Kirka oli 22-vuotias, näki miten isä, peruskallio, putosi voimattomaksi ja sai ensimmäiset sydänoireensa. Kirillistä tuli esikoinen, vastuunkantaja. Hän järjesti hautajaiset, hoiti asiat ja paperit, vahti toisten suremiset eikä muistanut surra itse.

Hautajaisista tuli täydellinen kaaos, kun 4 000 ihmistä tunki ortodoksien hautausmaalle Hietaniemessä. Hautakiviä kaatui ja ihmiset talloivat hautoja. Kirill ja pikkuveli Georgij alias Ykä päättivät, että sama ei tapahdu enää ikinä. Suvun päämieheksi siirtynyt Georgij, 51, piti lupauksensa viime perjantaina, kun Kirka laskettiin sukuhautaan hiljaisuudessa.

Sammya saattamassa. Sammyn hautajaisten aiheuttama kaaos kaatuneine hautakivineen säilyi perheen muistoissa järkyttävänä kokemuksena, jonka uusiutuminen päätettiin viime perjantaina estää. Kirkan käsipuolessa Sammyn poika Mikael.

Kirill ajatteli Sammyn ja isänsä kuolemaa paljon.

– Rovasti Tapani Repo (isä Mitron isä) sanoi aina kun ihmisestä on aika jättänyt, että jälleennäkemisen toivossa. Tänne jääneelle annetaan mahdollisuus toiveajatteluun, sinne kauas tuntemattomaan, mutta samalla se on tuotu nyt ja tähän. Siihen kertyy koko ajan lisää. En tiedä, onko se eletty elämä, kaikki taakse jätetty, koko rupinen tie, kokemukset ja fiilikset. Ehkä olen viimeinkin oppinut, ettei enää tarvitse surra, tärkeät asia jää aina sydämeen sisälle, Kirill mietti.

– Poismennyttä ihmistä voi ajatella ilolla, eikä niin, ettei koko asiasta saa puhua ja suru, ikävä ja hätä täytyisi tukahduttaa. Lähtijällä on joka tapauksessa nyt hyvä olla, hänellä ei ole hätää, ei kipua eikä tuskaa.

– Asuin Sammyn kuoleman aikaan Konalassa yksin ja muistan ikuisesti, miten muutamana yönä heräsin siihen, että Samin olemus ja henki ovat siinä. Tuli jokin läsnäolo, ilmavirta, aistimus, tietoisuus siitä, että vaikka se on lähtenyt, niin vielä se ei ole mennyt pois. Kenties se oli sitä, että ajattelin Sammyä niin paljon. Musta tuntui, että broidi tuli vielä moikkaamaan mua, eikä se pelottanut yhtään. Sitten se häipyi eikä tullut koskaan enää, Kirill kuvaili.

Ja taso nousi taas

Viimeisen kerran tapasin Kirkan syksyllä, kun saman sukupolven Babitzinit juhlivat Sammyn lauluista tehtyä komeaa levypakettia.

Kirill oli hyvillä mielin, puuhasi pitkästä aikaa uutta levyä. Koko klaani suunnitteli Elisabeth-äidille upeita 90-vuotiskemuja. Kirillin lapsista Katarinella oli monenlaista suunnitelmaa, Aleksandra ja Nikolai kirjoittivat keväällä 2006 ylioppilaaksi. Isä sanoi nostaneensa kädet pystyyn Boriksen edessä. Huumeet ja niihin liittyvä rikollisuus vievät poikaa – häntä voi enää auttaa vain hän itse.

Perheellisenä. Kirstin sylissä vastasyntynyt Boris, isi pitelee kaksivuotiasta Katerinea alias Kekeä. Tässä vaiheessa perhe asui Kirstin vanhempien isossa talossa Lahdessa. Kirka oli joutunut myymään Konalan asuntonsa yrittäessään selvittää verovelkojaan.

Sukurakas perheenpää kertoi olevansa isoisä, joka ei ole ensimmäistä lapsenlastaan, Boriksen poikaa, koskaan nähnyt.

Kirill oli jotenkin raskaampi kuin ennen, henkisesti ja fyysisesti, piirteet ja värit utuisemmat, kuin kylpyhuoneen peilistä katsotut – vaan samalla tavalla vuodet haalistavat meidät kaikki.

Kirill oli sitä mieltä, että kirjaan väännetään kohta jatkoa: mitä sitten tapahtuikaan.

Isossa Yläkerran Köörissä Sammy ja Kirka treenaavat täyttä päätä da-daa-daadadaa, ja Leo-poika, Babitzinien esikoinen, joka hukkui kaksivuotiaana samana päivänä kuin Sammy syntyi, hihkuu vierellä. Cisse ja Albert on jo moikattu, Juicen kanssa käyty ensimmäinen nokkapokka. Jaakko Salo käy ihmettelemässä, että hyvinhän se äänesi kesti, vaikka povasin, että kuukaudessa rääyt sen rikki.

Kohta on jännä paikka, Kirka pääsee vetämään dueton äskettäin saapuneen James Brownin kanssa – I Feel Good. Elvis on peremmällä, ja kestää hetken ennen kuin Stuck on You viriää – se biisi avasi Kirkan korvat rockille Huvilakadun ja Pietarinkadun nurkkabaarissa.

Maunulan Beatle päättää pian etsiä myös John Lennonin ja George Harrisonin.

Tänään tekee mieli uskoa näin, ja käsittääkseni Kirill uskoi.

Maailma vain nyt on pikkuisen pimeämpi, vähän värittömämpi ja kylmempi paikka olla.

Kunpa tätä juttua ei olisi tarvinnut kirjoittaa.

Päivitetty 22.9.2020 – Julkaistu verkossa 17.9.2020 – Alkuperäinen artikkeli on ilmestyi 7.2.2007 Apu-lehden numerossa 6/2007.

Julkaistu: 22.9.2020
Kommentoi »