Kun kirja ilmestyy, Alina huomaa olevansa hetkessä alan asiantuntija. Häntä haastatellaan lehdissä ja televisiossa, ja kutsutaan esittämään näkökulmaansa Suureen Studiokeskusteluun (joka on kirjan vastine A2-keskusteluillalle). Ensin Alina yrittää ohjata toimittajat oikeiden asiantuntijoiden – asiaan perehtyneiden kansainvälisten tutkijoiden – pakeille, mutta suomalaistoimittajille kynnys ottaa yhteyttä ulkomaalaisiin asiantuntijoihin on liian korkea. Media tarvitsee asiantuntijaa esittämään tälle varattua roolia.

Ja niinhän se on: jos haluaa päästä ääneen julkisuudessa ja alansa asiantuntijaksi, kannattaa kirjoittaa kirja tai vähintäänkin pamfletti.

Kynäili sitten siivouksesta, kehitysavusta, koulutuksesta tai Talvivaarasta, kirjan kirjoittaminen saa toimittajat kiinnostumaan ja pyytämään kantaa näihin asioihin. Ikävä kyllä kovin usein ei kysytä, pitävätkö väitteet paikkansa. Riittää, että ne on painettu kirjaksi kansien väliin.

Kirjoittamalla kirjan pääsee julistamaan agendaa kuin agendaa. Pahimmillaan julkisuudessa kirjoille ja ”asiantuntijalle” annetaan sama arvo, oli kirjan taustalla sitten kymmenen vuoden lähdekriittinen tutkimus tai mutu- eli musta tuntuu -tieto.

Paikkansapitämättömien väitteiden alas ampuminen jää tutkijoille tai oikeille asiantuntijoille – jos he jaksavat tähän ryhtyä. Virheellisen väitteen kumoamiseen tarvitaan moninkertainen määrä energiaa kuin sellaisen esittämiseen.

Esimerkiksi viime marraskuussa Marko Erola julkaisi kirjan Talvivaarasta, jossa hän hyökkäsi Talvivaarasta tehtyjä lehtijuttuja ja esimerkiksi toimittaja Juha Kauppisen esittämiä faktoja vastaan. Harvassa jutussa kyseenalaistettiin Erolan väitteitä. Vaikka esimerkiksi Kauppinen ampui blogissaan monia väitteitä alas, virheelliset tiedot jäivät elämään. Kovin moni media ei ole kiinnostunut tekemään jatkojuttua, jossa aiempi aiemmin esitetty kumotaan.

Mediakriittinen lukija kysyy, mihin väitteet perustuvat. Ja niin kysyy myös kriittinen toimittaja.