Image

Hyvin kivuliasta – Elokuva Kirjava lintu muistuttaa, että pahuus elää meissä kaikissa

Hyvin kivuliasta – Elokuva Kirjava lintu muistuttaa, että pahuus elää meissä kaikissa
Václav Marhoul ohjasi kohukirjasta elokuvan, jota kukaan ei halua nähdä.
Julkaistu: 14.11.2020

Václav Marhoul selittää paksulla tšekkiaksentilla, ettei hänen elokuvansa ole yhtään niin väkivaltainen kuin väitetään. Toki silmät kyllä kaivetaan päästä ja naisen vaginaan potkaistaan pullo, mutta ei nyt sentään lähikuvassa.

 ”Voin rehellisesti sanoa, että kuvasin väkivallan hyvin säällisesti.”

Tällaisia puolustuspuheenvuoroja joutuu toimittajille tekemään, kun saa päähänsä filmatisoida Jerzy Kosińskin karmivan holokaustiromaanin Kirjava lintu. Siinä nuori poika vaeltaa halki toisen maailmansodan repimän Euroopan ja kokee silmittömiä kauhuja.

Kirjava lintu, englanniksi The Painted Bird, sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2019. The Daily Mailin otsikko tiivisti, miten se sujui: 

 ”Yleisön jäsenet taistelevat keskenään paetakseen holokaustielokuva The Painted Birdin ensi-illasta, elokuvassa brutaaleja kuvauksia insestistä, eläimiin sekaantumisesta, raiskauksesta ja silpomisesta – mutta kriitikot ylistävät sitä mestariteokseksi.”

Kriitikot puhuivat ”kolmen tunnin kiertoajelusta helvettiin” (The Guardian), ”kärsimyksen ja sadismin törkeistä piiskaniskuista” (Variety), ”tyrmistyttävästä kauhujen crescendosta” (The Hollywood Reporter) ja ”yhden miehen banaalista, pornografisesta, Hieronymus Boschia idiooteille -tyyppisestä näkemyksestä siihen, mitä tapahtuu kun alimmaiset viettimme ottavat vallan” (Screen Daily).

Isot elokuvafestivaalit elävät puheenaiheista. Venetsiassa Kirjava lintu oli juuri sitä. Julma ja kyltymätön kolmetuntinen mustavalkoelokuva, jota toiset pitivät tärkeänä sotakuvauksena, toiset mässäilevänä kidutuspornona.

Elokuva, jota kukaan ei halunnut katsoa mutta jonka kaikki halusivat nähdä – tietääkseen mistä kohistiin.

Kirjava lintu saapuu Suomessa elokuvateattereihin marraskuussa. Nyt onkin hyvä hetki kysyä ohjaaja-käsikirjoittajalta Václav Marhoulilta, mitä ihmettä hän oikein ajatteli.

Haastatteluaika on sovittu sähköpostitse. Elokuvan perusteella olen odottanut totista, filosofeja lainaavaa älykköukkoa, mutta Václav Marhoul käyttääkin viesteissään hymiöitä ja vitsailee. 

 Ehdottamaani haastatteluajankohtaan hän vastaa:  

”Hello Anton, as president Obama said: ’Yes. We can.’”

Skypen ruudullakin Marhoul on yhtä hymyä. Hän istuu työhuoneellaan Prahassa kuulokemikrofoni päässä ja vaikuttaa siltä, että haluaa todella puhua elokuvastaan. 

Mutta ensin täytyy käsitellä ulosmarssit.

The Guardianin Xan Brooks kirjoitti nähneensä Kirjavan linnun ensi-illassa Venetsiassa naisen, joka löi vierustoveriaan paetessaan teatterista, sekä kahdentoista katsojan porukan, joka yritti päästä lukitun oven läpi vapauteen.

Tarinat ulosmarsseista levisivät ja paisuivat. Kuvailut muistuttivat Igor Stravinskyn Kevätuhrin ensiesityksestä vuosisataa aiemmin. Modernistisen teoksen on kerrottu johtaneen mellakoihin. 

Kun kysyn ulosmarsseista, ohjaaja huokaisee. Sitten hän käynnistää puolustuspuheenvuoron. 

Ensin Marhoul haluaa huomauttaa, että Kirjavan linnun ensiesitys oli 1 500 toimittajalle. Näytöksestä poistui parisenkymmentä toimittajaa, koska heillä on festivaaleilla muutakin tekemistä kuin istua kolme tuntia teatterin penkissä.

Toiseksi seuraavan päivän virallisessa gaalanäytöksessä oli 1 200 katsojaa. Marhoul laski, että salista poistui viisi ihmistä, joista kolme tuli takaisin. He kävivät luultavasti pissalla.

”Sanon kaikille: jos ette usko minua, katsokaa YouTubesta. Sieltä löytyy video, jossa elokuvalle taputetaan seisaaltaan kahdeksan minuutin ajan, ja sali on täynnä ihmisiä.”

Puheet katsojien joukkopaosta ovat siis Marhoulin mukaan liioi­teltuja. Toisaalta elokuvan nähneenä on helppo ymmärtää, miksi osa on halunnut poistua kesken. The Guardianin kriitikko antoi Kirjavalle linnulle viisi tähteä mutta huomautti, ettei halua nähdä sitä enää ikinä uudestaan.

 ”Uskon, että hän kyllä katsoo sen uudelleen”, Marhoul sanoo ja virnistää.

Václav Marhoul on suomalaisille entuudestaan tuntematon elokuvantekijä. Hän on ohjannut kaksi pitkää elokuvaa, etsiväsatiirin Mazaný Filip (2003) ja Libyaan sijoittuneen sotaelokuvan Tobruk (2008), joita ei ole juuri esitetty Tšekin ulkopuolella.

Pian tilanne on toinen. Marhoulin seuraava projekti on mahdollisesti vielä Kirjavaa lintuakin näkyvämpi. Joseph McCarthysta kertovan amerikkalaisdraaman on määrä mennä tuotantoon ensi vuonna, mikäli koronatilanne sen sallii. Sen on käsikirjoittanut Tom O’Connor, jonka elokuvissa on nähty Samuel L. Jacksonin ja Benedict Cumberbatchin kaltaisia tähtiä.

Näin isoa projektia ei olisi ilman Kirjavaa lintua tullut. Venetsiassa kohauttanut elokuva kiertää yhä festivaaleja (58 kasassa, Marhoul laskee) ja teattereita, mikä tarkoittaa, että tuottajana toimineen Marhoulin täytyy laatia kasapäin raportteja elokuvaa tukeneille säätiöille sekä rahastoille. Ja puhua toimittajille.

Ei ihme, että Marhoul kuulostaa leipiintyneeltä, kun kysyn ulosmarsseista. Häneltä ja hänen näyttelijöiltään – Stellan Skarsgårdilta, Julian Sandsilta, Udo Kieriltä – on kysytty niistä liki jokaisessa haastattelussa. Ohjaaja sanoo, että Toronton elokuvajuhlien aikaan kanadalainen lehti jopa väitti hänen lukinneen ovet festivaalinäytöksessä.

Ja jos ei ulosmarsseista, niin sitten väkivallasta. Siitä huolimatta, ettei Kirjava lintu kuvaa Marhoulin mielestä väkivaltaa käytännössä yhtään. 

”Esimerkiksi kohtaus, jossa mylläri ottaa lusikan ja alkaa kaivaa miehen silmiä silmäkuopista: ei sitä näytetä. Tai kohtaus, jossa kylän naiset murhaavat Ludmilan ja potkivat pullon hänen vaginaansa. Tietenkään sitä ei nähdä.”

Eikä elokuvassa, toisin kuin kirjassa, raiskata kolmevuotiasta lasta. 

Että niin, voisi se pahempikin olla. 

Maailmankuva on pikkopimeä. Pahuus elää meissä kaikissa, ja kun sivistys ei ylläpidä normeja, antaudumme alkukantaisimpien viettien varaan.

Kirjava lintu on melkein kolmetuntinen mustavalkoelokuva, jossa puhutaan slaavilaisten kielten fuusiota interslaavia. Se tursuaa metaforia sekä allegorioita. Mutta ei se erityisen haastava ole. Ei, vaikka kriitikot ovat Andrei Tarkovskistakin puhuneet.

Juoni on suoraviivainen ja kirkas. Nuori nimetön poika (Petr Kotlár) asuu vanhan naisen luona ja kaipaa vanhempiaan. Ensimmäisessä kohtauksessa poikajoukko polttaa tämän lemmikkifretin hengiltä.

Eläimen huudot ovat sellaisia, että jos jo tässä kohtaa ahdistaa, kannattaa ehkä jättää elokuva kesken. 

Fretin jälkeen kuolee poikaa kaitsenut rouva. Talo palaa ja lapsi päätyy orjaksi taikauskoiselle mummulle, joka hautaa hänet maahan ja antaa korppien nakutella kalloa. 

Pojan matka jatkuu talosta ja painajaisesta toiseen. Hän näkee läheltä mustasukkaisen myllärin, joka kaivaa rengiltään silmät päästä, ja junan, josta pakenevat juutalaisperheet teloitetaan pellolle. Poika heitetään jätesammioon, häntä hakataan ja raiskataan.

Elokuvan ja sen pohjalla olevan romaanin keskeinen havainto kuuluu: Katsokaa, millaiseen pahaan ihmiset kykenevät. Ja kuinka helposti! 

Maailmankuva on pilkkopimeä. Pahuus elää meissä kaikissa, ja kun sivistys ei ylläpidä normeja, antaudumme alkukantaisimpien viettien varaan. Olemme myös valmiit tekemään hirveyksiä turvataksemme oman hyvinvointimme.

Kirjavan linnun allegoria kiteytyy kohtaukseen, jossa vanhempi mies vapauttaa maalaamansa linnun taivaalle. Lintuparvi nokkii erivärisen jäsenensä hengiltä.

Marhoul luki Jerzy Kosińskin romaanin valmistellessaan edellistä pitkää elokuvaansa Tobruk (2008) ja vaikuttui. Kirja jäi mieleen. Kun Tobruk oli valmis, Marhoul tajusi löytäneensä siitä seuraavan elokuvansa.

Hän oli kuullut Kirjavasta linnusta jo aiemmin. Naapurimaassa Puolassa teoksesta kinastellaan yhä.

Kirjava lintu oli ilmestymisvuotensa 1965 kulttuuritapaus. Puolasta Yhdysvaltoihin kahdeksan vuotta aiemmin muuttanut Kosiński väitti saatesanoissa, että kirja perustui hänen omiin lapsuuden­kokemuksiinsa, ja kaikki uskoivat.

Kriitikot nostivat romaanin yhdeksi holokaustikirjallisuuden merkkiteoksista. Kirja suomennettiin vuonna 1967. Puolassa se asetettiin heti ilmestyttyään kommunistihallinnon kieltolistalle puolalaisvastaisena, ja eritoten konservatiivipiireissä Kosińskia pidetään yhä maanpetturina.

Myöhemmin paljastui, ettei kirja oikeasti ollut omaelämäkerrallinen. Sekin kyseenalaistettiin, kykenisikö puolaa äidinkielenään puhunut Kosiński ylipäätään näin hyvään englanninkieliseen proosaan, vai oliko teksti assistenttien tekemää. Village Voice -lehdessä häntä syytettiin myös vanhojen puolalaisromaanien plagioinnista.

”Kirjavaa lintua katsoessaan ihmiset kokevat näiden asioiden olevan totta. Että ne tapahtuivat ja että ne voisivat tapahtua.”

Kosiński, joka oli kavunnut amerikkalaiseen kulttuurialan kermaan, myönsi lopulta Kirjavan linnun olevan silkkaa fiktiota. Ura hiipui ja kirjailija löytyi kylpyammeesta kuolleena toukokuussa 1991. 

Kirjavan linnun kääntäminen elokuvaksi oli Václav Marhoulilta aika saavutus. 

Hän ei ollut aiemmin kansainvälisesti juhlittu elokuvantekijä. Hän oli valmistunut Prahan kuulusta Famu-akatemiasta 1980-luvun alussa, työskennellyt kotimaassaan studiopomona ja ohjannut kaksi pitkää elokuvaa.

Marhoul onnistui kuitenkin puhumaan itselleen filmatisointioikeudet – joita muun muassa Warren Beatty oli aikanaan anonut suoraan Kosińskilta – ja keräämään 7,5 miljoonan dollarin budjetin. 

Helppoa se ei ollut. Kirjava lintu oli rahoittajille riskaabeli aiheeltaan ja kooltaan. Budjetti oli eurooppalaisittain iso, mutta ei niin iso, että sillä saataisiin aikaan takuuvarmasti rahaa takova epookki. 

Pitkään Marhoul keräsi alan tapahtumissa rahoitusta karmeita tapahtumia esittelevälle mustavalkoelokuvalle, jossa ei puhuttaisi sanaakaan englantia ja jota kuvattaisiin puolentoista vuoden ajan ympäri Eurooppaa. 

”Se oli upeaa! Kaikki Cannesissa ja Berliinissä ottivat projektin avosylin vastaan ja huusivat: ’Vihdoinkin!’” ohjaaja sanoo happamasti.

”No, eivät tietenkään ottaneet. Vastoinkäymisiä tuli jatkuvasti. Haluaisin unohtaa nuo ajat.”

Elokuvan tekeminen vei vuosikymmenen. Marhoul taisteli, koska hänen mielestään Kosiński kertoi poikkeuksellisen kauniisti juuri niistä asioista, jotka romaanissa loistivat poissaolollaan: hyvyydestä, rakkaudesta ja toivosta. Päähenkilö määritellään heti alussa hahmona, joka kaipaa vanhempiaan. Heidän poissaolonsa aiheuttaa kaiken myöhemmin tapahtuvan.

Samaan tapaan Marhoul kertoo elokuvallaan toisesta maailmansodasta, natseista ja juutalaisten kansanmurhasta mainitsematta yhtäkään näistä. Tapahtumapaikkojakaan ei nimetä. Natsisymbolit sentään vilahtavat pariin otteeseen.

On riski kertoa jostakin ilman että asiaa näytetään. Moni katsoja onkin kuvaillut Kirjavaa lintua kidutuspornoksi, koska siinä ei tapahdu mitään hyvää. 

Marhoul kuitenkin huomauttaa, että osaamme arvostaa asioita vasta sitten, kun olemme menettäneet ne. 

Koronavirus sai meidät arvostamaan terveyttä ja ihmiskontakteja. Ehkä Kirjava lintu saa katsojat arvostamaan sitä, että maailmassa on vielä rakkautta, hyvyyttä ja toivoa.

Marhoul kirjoitti Kirjavaa lintua kolmen vuoden ja seitsemäntoista version verran. 

”Halusin tuoda valkokankaalle kirjasta tutut tunteet, mutta elokuvan kielellä. Hyvä filmatisointi on sellainen, jonka lopuksi katsojat tuntevat ja ajattelevat samoja asioita kuin kirjan luettuaan.”

Kauheuksien suhteen Marhoul ei nähnyt vaihtoehtoa. Asioita tapahtui, kirjassa ja tosielämässä, ja siksi ne piti tuoda elokuvaankin.

Marhoul on sinänsä oikeassa korostaessaan, etteivät Kirjavan linnun kuvat ole itsessään erityisen julmia. 

Näkemisen sijaan katsojat joutuvat kuitenkin kuulemaan ja kuvittelemaan, mitä kuvan ulkopuolella tapahtuu. Huolellisen äänisuunnittelun ansiosta mielikuvia ei voi paeta.

”Historia ei tule unohtumaan, se on syvällä meissä kaikissa. Ja joka maassa on fasistisia manipulaattoreita, jotka nostavat kansallismielisiä tunteita esiin. Siksi meidän täytyy miettiä historiaamme koko ajan.”

Niin kuuluukin olla, ja pahalta kuuluukin tuntua, Marhoul sanoo. 

Hänen käteensä on yhtäkkiä ilmestynyt savuke. Se vilkkuu ruudulla sytyttämättömänä, kun ohjaaja selittää kädet heiluen, kuinka pahuuksia tapahtuu ympärillämme koko ajan. Lapsia raiskataan ja tapetaan joka päivä.

”Minun kotikaupungissani, sinun kotikaupungissasi, kaikkialla.”

Hän huomauttaa, että Venetsian elokuvajuhlilla samaan aikaan esitetty ja pääpalkinnon lopulta saanut Joker on paljon väkivaltaisempi elokuva. Todd Phillipsin ohjaamassa sarjakuvaelokuvassa lyödään, potkitaan ja ammutaan. Väkivalta on hollywoodilaista sorttia, joka tuntuu harvoin missään.

”Sellaisen katsominen on helppoa, koska se ei ole totta. Ja totuuden pitäisi aina olla kivuliasta. Hyvin kivuliasta”, Marhoul sanoo.

”Kirjavaa lintua katsoessaan ihmiset kokevat näiden asioiden olevan totta. Että ne tapahtuivat ja että ne voisivat tapahtua.”

Keväällä 2020 kommunismi palasi Tšekin tasavaltaan. Ainakin Václav Marhoulin mielestä.

Maailmankartta oli piirretty uusiksi. Oli maita, joissa koronavirus levisi holtittomasti, maita, jotka vasta odottivat virusta, sekä maita, jotka pystyivät tiukoilla toimilla hillitsemään tai tukahduttamaan sen leviämisen. 

Tšekki lukeutui jälkimmäisiin. Maa asetti tiukkoja rajoituksia liikkumiseen ja sai koronan hallintaan. Päiväkohtaiset tartuntamäärät olivat asukaslukuun suhteutettuna Suomen luokkaa.

”He sulkivat rajat, ja olin siitä hyvin vihainen. Tuntui, kuin yhtäkkiä eläisimme taas kommunismissa”, Marhoul sanoo.

Parin kuukauden päästä rajat avattiin. Tšekkiläinen keskiluokka karkasi kesälomille Kroatiaan sekä Kreikkaan ja toi tuliaisinaan lisää virusta. Haastatteluhetkellä Tšekin tartuntamäärät ovat Euroopan korkeimpien joukossa.

"Natsismi syntyi Euroopassa, kommunismi syntyi Euroopassa. Maanosa on ollut sotaisa alusta asti”

Kun kysyn, ovatko ihmiset tyytyväisiä siihen, miten hallitus on hoitanut virusepidemian, Marhoul kertoo ”tyypillisen tšekkiläisen vitsin”.

”Potilas on lääkärin vastaanotolla, ehkä tarkistamassa verenpainettaan. Vaatteita pukiessaan hän kysyy lääkäriltä, mitä mieltä tämä on koronaviruksesta. Lääkäri vastaa: En tiedä, en ole kiinnostunut politiikasta.”

Marhoul sanoo rajoittavansa internetissä käyttämäänsä aikaa. Hän lukee uutiset aamulla ja yrittää päivän ajaksi unohtaa, mitä maailmassa tapahtuu. Paniikissa tai maailmasta stressaten ei voi elää.

Mutta kyllä hän tietää tismalleen, mitä Tšekissä ja naapurimaissa tapahtuu.

Kirjavaa lintua voi lukea allegoriana siitä, miten äärioikeisto on viime vuosina vallannut itselleen poliittista tilaa Tšekissä, Puolassa, Unkarissa ja Itävallassa. Asenteet maahanmuuttajia kohtaan ovat jyrkentyneet.

Marhoul on palvellut Tšekin armeijaa Afganistanissa. Hän on vieraillut Unicefin kanssa pakolaisleireillä Ruandassa. Ja nyt on hän on huolissaan Euroopan tulevaisuudesta.

Vanhat konfliktit ovat lähellä maantieteellisesti – Prahasta ajaa entisen Jugoslavian alueelle muutamassa tunnissa – ja ajallisesti.

”1990-luvun alussa naapurit tappoivat toisiaan ja toistensa lapsia, nylkivät vihamiehiään, polttivat taloja. Tämä voi tapahtua uudestaan ja uudestaan ja uudestaan”, Marhoul sanoo.

Siksi hän korostaa kannattavansa EU:ta, vaikka tšekkiläiset ovat kyselyiden perusteella EU:n EU-skeptisintä kansaa.

”Tiedän, tiedän. Byrokraatit elävät Brysselissä kuplassa ja keksivät paljon typeriä ideoita. Mutta EU pitää yllä rauhaa, ja se on minulle tärkeintä. Eurooppa on maailman loistavin ja ongelmallisin maanosa. Natsismi syntyi Euroopassa, kommunismi syntyi Euroopassa. Maanosa on ollut sotaisa alusta asti”, ohjaaja sanoo.

”Historia ei tule unohtumaan, se on syvällä meissä kaikissa. Ja joka maassa on fasistisia manipulaattoreita, jotka nostavat kansallismielisiä tunteita esiin. Siksi meidän täytyy miettiä historiaamme koko ajan.”

Kirjavalla linnulla Marhoul halusi muistuttaa katsojiaan siitä, että sota on ihmiskunnan pahin vihollinen. Se tuo yhdessä paketissa kaikki hirveydet: tulipalot, sairaudet, nälänhädän ja silmittömän väkivallan.

Kirja ja elokuva eivät Marhoulin mukaan kerro pelkästään toisesta maailmansodasta eivätkä holokaustista vaan ihmiskunnasta. Asioista, joita tapahtuu tälläkin hetkellä sotatantereilla Malissa, Afganistanissa, Syyriassa ja Ukrainassa.

”Meidän täytyy ymmärtää, ettemme ole enkeleitä, ja taistella sisäistä pahuuttamme vastaan. Joka päivä.”

Käsikirjoitusvaiheessa Marhoul luki Philip Zimbardon kuuluisasta Stanfordin vankilakokeesta, jossa koehenkilöistä puolet määrättiin esittämään vankeja, puolet vanginvartijoita. Koe jouduttiin keskeyttämään jo kuudennen päivän kohdalla, koska vanginvartijat alkoivat kohdella vankeja yhä raaemmin.

Kokeen on sanottu osoittavan, että kuka tahansa kykenee pahuuteen ja voi kohdella muita julmasti, jos hänellä on valtaa. Koehenkilöt olivat keskiluokkaisia ja hyvin koulutettuja, eikä heillä ollut rikostuomioita tai todettuja mielenterveysongelmia.

”Zimbardo todisti, että pahuus on meissä kaikissa, ja se voi tulla esiin, jos tiedät, ettei teoillasi ole seurauksia. SS teki hirveitä asioita, koska heillä oli siihen tilaisuus, eikä ketään kiinnostanut.”

Koe on sittemmin paljastunut teatteriksi.

Savuke Marhoulin kädessä on syttynyt, savu pelmahtelee ja pikselöityy ruudulla. Hän painottaa, että seuraavaksi sanottava asia on se kaikkein tärkein. Enää ei hymyilytä.

”Meidän täytyy ymmärtää, ettemme ole enkeleitä, ja taistella sisäistä pahuuttamme vastaan. Joka päivä.”

Jutussa käytetyt valokuvat ovat valokuvaaja Jan Dobrovskýn The Painted Bird -valokuvakirjasta. Hän kuvasi Kirjavan linnun kulisseissa lähes kaksi vuotta ja julkaisi otetuista valokuvista kirjan, joka on ostettavissa osoitteessa 400asa.org.

Tarkennus la 14.11. klo 7.00: Lisätty juttuun tieto siitä, että Zimbardon vankilakoe on sittemmin paljastanut teatteriksi.

Kommentoi »