Image

Kirjat, joita kirjailijat rakastavat, osa 4: Mika Kukkonen ja Kadonnutta aikaa etsimässä

4


Kirjat, joita kirjailijat rakastavat, osa 4: Mika Kukkonen ja Kadonnutta aikaa etsimässä

Imagen esseesarjassa neljä kirjoittajaa esittelee kukin yhden heille tärkeän kirjan tai kirjailijan. Esseet ilmestyvät heinäkuussa tiistaisin.
Teksti Mika Kukkonen

"Luulen, että pitäisit tästä”, ranskalainen kollegani sanoi aamuyölle venähtäneessä EU-suurlähettiläskokouksessa ja ojensi minulle valtavan pehmeäkantisen kirjan, joka osoittautui yhteen kansiin sullotuksi painokseksi Marcel Proustin romaanisarjasta Kadonnutta aikaa etsimässä. Suurlähettiläät koristelivat päästökauppadirektiivin artikloja sivuhuomautuksilla, poikkeuslausekkeilla ja tulkintaohjeilla, asiantuntijat kuiskuttelivat esimiestensä korviin ja säntäilivät paperilappuineen ympäri suurta tulkkikoppien reunustamaa konferenssihuonetta, mutta minä, siinä vaiheessa yötä turhaksi käynyt koordinaatiovirkamies, vetäydyin uuden aarteeni kanssa takariviin, riisuin kengät ja hieroin sukkiani marjapuuronväriseen kokolattiamattoon, hymyillen hieman syyllisyydentuntoisesti raamattumaisen ohuille sivuille, joita oli 2 401, ja niistä viimeisellä, ylhäisessä yksinäisyydessään, kuin kirjallisen ultrajuoksun maalina: FIN.

Tuona joulukuisena yönä vuonna 2008 sain kokea sen tuskastuttavan ja herkullisen eksyksissäolon tunteen, josta kaikki ilman suurempia ennakkotietoja Proustiin tutustuvat pääsevät osallisiksi. Longtemps, je me suis couché de bonne heure, luin, kuin mitkä tahansa sanat. Oltiin jossain unen ja valveen rajamailla, sängyssä, tai sängyissä, kuten pian kävi ilmi, Combrayssa, Balbecissa, Doncièresissä, Tansonvillessä jonkun rouva de Saint-Loupin luona – neitseelliselle lukijalle pelkkiä outoja nimiä! – Pariisissa, Venetsiassakin.

Olin lukemattomia kertoja hipelöinyt Proustin romaanisarjan osia kirjakaupoissa, ja jättänyt aina ahdistuneena hyllyyn. Mutta sillä kertaa oli aika tullut pikku-isä-Marcelin poimia kyytiinsä uusin uhrinsa, loputtomien direktiivineuvotteluiden rattaissa vuosia möyhiintynyt, nuorena perheen ja eläkeviran saanut 31-vuotias kirjallisuushullu suomalaisdiplomaatti.

Kertojan lempeänneuroottista temperamenttia heijastelevat, vuolaina mutta tarkkoina ympäriinsä kiemurtelevat virkkeet herättivät minussa selittämättömän kotoisuuden tunteen. Proust kirjoitti röyhkeän monimutkaisesti ja viljeli surutta puolipisteitä ja ajatusviivoja, kaikkea sellaista mistä salaa nautin mutta mitä olin oppinut pitämään elitismin ja vanhanaikaisuuden merkkeinä. Löysin muistivihkostani Roland Barthesin Tekstin hurman sanat, joiden keskeltä Proustin jättiläinen törröttikin: ”Miksi, tekstissä, kaikki tämä verbaalinen komeilu? Kuuluuko kielen ylellisyys kohtuuttoman rikkauden, tuottamattoman kulutuksen, totaalisen tuhon piiriin? Onko mielihyvän suurteos (esimerkiksi Proustilla) olemuksellisesti samaa taloutta kuin Egyptin pyramidit?”

Mieleeni jäi epäilys, mutta kun kertoja muisteli lapsuutensa iltaa, jona hän oli kylään tulleen vieraan takia jäämässä vaille äitinsä hyvänyönsuukkoa, päätin, ettei Proustin teos todellakaan ollut ylellisyystavaraa vaan syntynyt välttämättömyydestä, siitä, kun joku vihdoin uskaltaa ja osaa kirjoittaa siitä, mistä hänen on kirjoitettava, ja mistä vain hän voi kirjoittaa.

Ja miten hän kirjoittikaan: romanttisesti ja selvänäköisesti, ylevästi ja hauskasti, herkästi ja älykkäästi, monikerroksellisesti ja kevyesti; ennen kaikkea loputtoman omaperäisesti ja yllätyksellisesti. Proustin kieli – tai tarkkaan ottaen hänen minäkertojansa – liikkui verkkaisesti, mutkitellen, melkeinpä virkakieltämme muistuttavalla tavalla, kunnes sinkoutui tahtia kiihdyttäen yllättäville sivupoluille, yltyi useamman adjektiivin tai verbin toisiaan hieman neuroottisesti tarkentaviksi ryppäiksi, jotka yhtäkkiä keskeytyivät strategisesti sijoitetun ja-sanan saattelemina yllättävillä kuvilla koristettuihin loppuiskuihin, jotka kerta toisensa jälkeen palkitsivat sitkeän lukijansa.

En edelleenkään pääse yli tästä virkkeestä, joka kuvaa erään Kadonneen ajan sivuhenkilön suhdetta Chopinin musiikkiin – ja samalla Proustin tyyliä:

Hän oli nuoruusvuosinaan oppinut hyväilemään Chopinin mielettömän pitkäkaulaisia, mutkittelevia teemoja, vapaita, taipuvaisia ja tutunomaisia, jotka aluksi hapuilevat ja tunnustavat sijaansa kaukana, lähtösuuntansa ulkopuolella, kaukana tahdista, johon olisi voinut olettaa niitten koskettelun yltävän, ja jotka soivat tämän mielivaltaisen välimatkan päässä vain voidakseen palata sitäkin varmemmin – palata harkitusti ja täsmällisesti kuin löisivät kristalliaan, jonka kaiku saa huutamaan – satuttamaan kuulijaa suoraan sydämeen.

Päästökauppadirektiivin uudistuksesta päästiin lopulta sopuun lupaamalla Itä-Euroopan maille riittävästi ilmaisia päästöoikeuksia. Hyötyjät tiedettiin nimeltäkin, mutta lakitekstissä puhuttiin maista, joiden 1) ”kansallista sähköverkkoa ei ollut vuonna 2007 kytketty suoraan tai välillisesti sähkönsiirron koordinointiliiton ylläpitämään verkkoon” tai 2) joiden ”kansallinen sähköverkko oli vuonna 2007 kytketty suoraan tai välillisesti sähkönsiirron koordinointiliiton ylläpitämään verkkoon ainoastaan yhdellä enintään 400 MW:n tehoisella linjalla” tai 3) joissa ”vuonna 2006 yli 30 prosenttia sähköstä tuotettiin yhdestä ainoasta fossiilisesta polttoaineesta ja bruttokansantuote asukasta kohden oli enintään 50 prosenttia yhteisön markkinahinnoin lasketusta keskimääräisestä BKT:sta asukasta kohden.”

Sellaista diplomatia on, muistutin Proustista villiintyneelle pikkupojalle, joka ei millään suostunut kuolemaan sisältäni. Kansainvälisissä neuvotteluissa tie kohti yhteistä hyvää on reunustettu kiertoilmaisuilla ja kompromisseilla, se kulkee usein pienimmän yhteisen nimittäjän kautta, mutta eteenpäin mennään kuitenkin, kärsivällisesti, aikuismaisesti, kiivastumatta. Viiden vuoden päästä huoneessa olisi uusi porukka neuvottelemassa seuraavaa muutosta päästökauppadirektiiviin, muotoilemassa samalla pikkutarkkuudella samankaltaisia kompromisseja, mutta ehkä sittenkin hiukan parempia kuin edelliset (ja rakennuksen kymmenissä muissa neuvotteluhuoneissa olisi käynnissä sama puuha joidenkin muiden aiheiden parissa).

Sama toistuisi uudestaan ja uudestaan, kymmenen, kahdenkymmenen, neljänkymmenenkin vuoden kuluttua, sitten kun joskus jäisin eläkkeelle. Seuraavilla kierroksilla minä olisin jossain muualla, joissain toisissa neuvotteluissa, Helsingissä, tai ehkä Genevessä, jopa New Yorkissa, jos hyvin kävisi, tummiin pukuihin verhoutuneiden, miellyttävien, älykkäiden, kunnianhimoisten diplomaattien ympäröimänä; ihmisten joiden kanssa jakaisin jotakin hetkisen, kunnes katoaisimme kuka minnekin emmekä toden­näköisesti kuulisi toisistamme enää koskaan. Sellaista olisi elämäni, ja perheeni elämä, sarja reilun tuhannen päivän diplomaatinvuosia, jotka alkoivat ja loppuivat kivuliailla irtirepimisillä ja uudelleensopeutumisilla ja joista mukaamme tarttuisi vieraiden kielten alkeita, ymmärrystä erilaisista kulttuureista, ja tietenkin menneistä asemapaikoista muistuttavia esineitä, jotka – kuten sisäinen pikkupoikani näsäviisaasti huomautti – eivät olisi ihan matkamuistoja mutteivät välttämättä paljoa enempääkään.

Direktiiviyliannostuksen ja Proustin tuottama yhteisvaikutus sai jotain minussa murtumaan. Ilmoille pöllähti banaali mutta yhtä kaikki vaarallinen sekoitus unia ja syrjään sysättyjä haaveita. Olin koko lapsuuteni lukenut ja uneksinut niin paljon, ettei se ehkä ollut aivan normaalia, ja eksistentialismin hajuisessa nuoruudessani olin sitten jo haaveillut kirjailijuudesta, hakannut kuvainnollinen baskeri päässäni tekstiä vanhalla kirjoituskoneella, kirjoittanut äidinkielen ylioppilaskokeessa Kunderaa pastissoivan taidenovellin ja ostanut filosofian pääsykoekirjatkin.

Mutta rohkeuteni oli pettänyt ja sukuperinnöstäni huokuva porvarillinen järki voittanut. Olin löytänyt itseni kauppakorkeakoulusta tankkaamassa sisääni maailmaa, joka tuntui vieraalta kuin kylmä terä sisuskaluissa; maailmaa, jonka korkeinta päämäärää tuntui edustavan satatuntinen työviikko lontoolaisessa investointipankissa. Proust avasi vanhat haavani ja pikkulapsielämän sekopäinen väsymys sai ne tulehtumaan.

Aloin pitää iltaisin vierashuoneessamme pitkiä lukusessioita – noihin aikoihin vaimoni meni varhain nukkumaan, ja minunkin olisi pitänyt – jotka usein keskeytyivät, kun säntäsin viereiseen huoneeseen lohduttamaan melkeinpä proustilaisesta huonounisuudesta kärsivää pikkuista poikaani. Höystin itsekiihotustani ranskalaisilla punaviineillä ja aloin tupakoida uudelleen kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Maalasin uudesta sankaristani kömpelön guassimuotokuvan, jonka kehystin seinällemme. Tunsin voimakasta tarvetta evankelioida; julistaa, miten minusta oli äkkiä alkanut tuntua, ”ettei vaatimaton elämäni ollutkaan niin erillään toden valtakunnista kuin olin luullut, että ne jopa kohtasivat toisensa joissakin kohdin, ja minä itkin ilosta kirjailijan sivujen ääressä kuin vasta löydetyn isän käsivarsilla”.

En ollenkaan ymmärtänyt, enkä halunnutkaan ymmärtää, millaiseen kyytiin olin hypännyt. Kun kiitin ranskalaista kollegaani lahjasta ja toivotin hänelle hyvää joululomaa, olisin halunnut kysyä häneltä: ”Mitä Barthes olisikaan sanonut päästökauppadirektiivistä?”

Minä ihastuin Proustin tyyliin ja tapaan nähdä, osin vilpittömän esteettisistä, osin pikkuporvarillisista syistä. Proust osasi käyttää lähes mitä tahansa hetkeä havainnollistamaan, mahdollisimman tyhjentävän aistihavainto- ja assosiaatiokavalkadin avulla, että maailma on pyörryttävän raskaana merkityksistä, yhteyksistä ja asioiden välisistä vastaavuuksista, jos vain osasi katsoa.

Proust näytti minulle kuvaamalla pöydällä olevia parsoja, että suhteellisen yksinkertaisista vihanneksistakin sai mielikuvituksen voimalla viehkeitä satuolentoja, jotka olivat huvikseen muuttuneet vihanneksiksi ja jotka syötäväksi tarkoitetun ja kiinteän valeruumiinsa läpi antoivat aamuruskosta syntyvien väriensä, sateenkaaren väikkeittensä ja haipuvan illan sinensä takaa aavistaa kallisarvoisen elinnesteensä, kun ne runollisia ja karkeita leikkejään leikkiessään, kuin jossakin Shakespearen satunäytelmässä muuttivat minun yöastiani tuoksuvaksi maljaksi. Ja koska kyse oli Proustista, ei hän jättänyt parsakuvaustaan irralliseksi suupalaksi vaan heittäytyi seuraavaksi kuvaamaan perheen sukurakasta mutta alaisilleen julmaa kokki Françoisea, joka oli sinä kesänä suunnitellut perheen ruoka­valion poikkeuksellisen parsapitoiseksi vain siksi, että saisi hallita keittiötyttöparkaa, joka, kuten myöhemmin kertojalle selvisi, sai parsan hajusta niin rajuja astmakohtauksia, että hänen lopulta täytyi lähteä talosta.

Ja kuin minua varten Proust oli luonut taidefilosofisten pohdintojensa havainnollistamiseksi kirjailija Bergotten, kuvataiteilija Elstirin ja säveltäjä Vinteuil’n, joiden kautta hän opetti, kädestä pitäen, mistä taiteen tekemisessä oli kyse. Ja tietenkin Proust osasi kuvata fiktiivisten taiteilijoidensa teoksia – varsinkin Vinteuil’n musiikkia, joka kiertyy koko romaanisarjan johtomotiiviksi – tavalla, joka sai muut kirjailijat vaikuttamaan lapsellisilta töhertelijöiltä.

Tuollaiset lukunautinnot johdattivat minut kirjallisille tutkimusmatkoille ja paransivat balsamin lailla sitä arkisen ja ylevän välillä ammottavaa kuilua, jota olin Proustiin alun perin paennut. Arkeni oli niin täynnä toistoa ja velvollisuuksia, että meinasin seota, ja kaipasin – antakaa se minulle anteeksi – älyllisesti ja esteettisesti tyydyttävää maailmaa, johon vetäytyä vailla omissa nahoissa olemiseen liittyviä rajoitteita. Tarve ei sinänsä ollut uusi: olin vuodesta 2003, tutustuttuani Michel Houellebecqin teoksiin Pariisissa, jossa sain ensikosketukseni virkamieselämään, pitänyt hieman itsesäälisesti mottonani näitä hänen esikoiskirjansa virkkeitä:

Kokonainen lukemisen täyttämä ihmisikä olisi ollut toiveideni täyttymys, tiesin sen jo seitsenvuotiaana. Maailman kudos on tuskallinen ja riittämätön, eikä siihen näköjään voi vaikuttaa. Uskon todellakin, että pelkän lukemisen täyttämä elämä olisi sopinut minulle paremmin. Sellaista minulle ei suotu.

Houellebecq osasi tiivistää täydellisen olemisen tavan, joka mielessäni kiteytyi yhteen avainmuistoistani: siihen, miten olin useamman kerran paennut päiväkodin pakkovaltaa ja juossut äitini työpaikan takahuoneeseen ”kirjoittamaan” valkoisella kirjoitus­koneella, nauttien mielettömästi värinauhan tuoksusta ja satunnaisista kirjainrykelmistä, jotka omassa mielessäni olivat Tuhannen ja yhden yön tarinoiden veroisia luomuksia.

Mutta vasta Proustilla oli tarjota – Barthesin värisyttävin sanoin – yleispätevä hakuteos, kaikenkattava mathésis, kokonaisen kirjallisen kosmogonian mandala, johon upota. Päätin mahtipontisesti, kotoisan vierashuoneemme hämärässä, että loppuelämäni missio olisi uppoutua Proustiin ja kaikkeen siihen, mihin hänen teoksensa kytkeytyy.

Ja niin eksyin Proust-tutkimuksen klassikoihin ja niihin satoihin todellisiin taideteoksiin, joista hän teoksessaan puhuu. Ja tietysti filosofeihin, jotka Kadonneen ajan taustalla häälyvät, erityisesti Bergsoniin ja Schopenhaueriin. Väistämättä törmäsin lopulta heihin, jo ennestään naamatuttuihin, ihmistajunnan syväluotaajiin ja arjen ihmeiden ikuistajiin, joita voinee Proustin lailla kutsua suuriksi modernisteiksi – Woolfiin, Joyceen, Baudelaireen. Ja Manniin, tuohon ihanan jäyhään ja asetelmalliseen taiteen ja elämän, porvarillisen ja esteettisen vastakkainasettelijaan, josta tuli Proustin ohella toinen henkinen isäni.

Suomalaisten proosamodernistien lukeminen tuntui Proustista ja muista modernisteista päihtynein aistein lähes surkuhupaisalta. (He löivät rautakangella reiän kovaan moreeniin ja ampuivat puolella dynamiittipötköllä. Kokkareita lensi kauas lumelle. Maa oli vähän aikaa mureaa kaivaa. He ampuivat ja kaivoivat ja pääsivät sinä iltana puoleentoista metriin. Siellä tuli iso kivi ja Kaarlo päätti hankkia kivipommeja seuraavaksi kerraksi. He nousivat ylös kuopasta ja menivät mökille juomaan loppua kahvia lämmittäjän päällä paahdetun näkki­leivän ja ranskanleivän kanssa, Antti Hyry kirjoittaa novellissaan Kaivon teko.) Mihin katsoinkin, löysin lyhyellä lauseella juntattua ulkoisen maailman dokumentaatiota, jonka raoista hapuilin epäuskoisena jotain, mihin tarttua.

Minä halusin tuntea, Barthesia jälleen lainaten, että teksti on fetissiobjekti, ja tämä fetissi haluaa minut. Hyrystä ja kumppaneista ei siihen ollut. Heidän pakoautonsa piiputti. Heidän seurassaan janosin kuin kotimaatani Proustin ja hänen aatetoveriensa säkenöivää, kerroksellista proosaa, jossa jokainen virke heijasteli tekijänsä omaperäistä ja lehtitaikinamaisen monikerroksista tapaa kirjoittaa, ajatella, tehdä havaintoja, löytää vastaavuuksia, asioiden kytkeytymistä konteksteihinsa, historiaan, taiteeseen, filosofiaan...

Lopullisesti kohtalonyhteyteni Proustiin sinetöityi Kadonneen ajan kohdassa, jossa suurlähettiläs Norpois ja kertojan suuresti ihailema kirjailija Bergotte saavat kertojan virkamiesisän käsittämään, että pojan kohtalona ei voi olla diplomatia vaan kirjallisuus. Kertoja on helpottunut, koska hänen ei tarvitse muuttaa rakastamansa Gilberten luota, eikä varsinkaan omistautua diplomatian maailmalle, jossa vallalla on kielteinen, totunnainen, vanhoillinen ajatustapa, niinsanottu ’hallituksen näkökanta’, joka poikkeuksetta luonnehtii kaikkia hallituksia ja ennen muuta, oli hallitus sitten mikä tahansa, sen kaikkia virastoja; siis maailmalle, jossa kertojan tyrmistykseksi arvostetaankin kuluneiden kliseiden toistelua eikä, niin kuin taiteen maailmassa, omaperäisyyttä ja rajoja rikkovaa rohkeutta.

Tunsin itseni pelkuriksi. Toisaalta siksi, etten ollut uskaltanut omistautua filosofialle ja taiteelle, joita olin aina rakastanut, toisaalta siksi, että sisäinen pikkupoikani hautoi vielä kolmekymppisenä moisia mielettömyyksiä kaikkien etuoikeuksiensa keskellä. Ratkaisuni oli, mutta niin että kukaan ympärilläni ei huomaisi mitään – no, ehkä sentään pientä hajamielisyyttä, katseen suuntautumista kaukaisuuteen, selittämättömiä hymähdyksiä –, elää sankarini kautta elämää, jonka oma pelkuruuteni oli minulta riistänyt.

Päivät neuvottelin jätedirektiivejä ja metsänielujen laskentasääntöjä. Kotiin päästyäni haistelin lasteni hiuksia ja tuoretta ihoa, tuntien pakahduttavaa rakkautta, johon sekoittui lähes hysteerinen oksennustautien ja muiden lasten myötä elämään palanneiden sairauksien pelko. Ja kuten Freudinsa lukeneet tietävät, päivä­unista on vain pieni askel luomiseen: aloin taas kirjoittaa, vaikka minulla ei olisi todellakaan ollut aikaa sellaiseen; katkelmia, joissa kokoushuoneiden kuhinan päälle laskeutui ironinen, ylevöittävä taikapöly, novelleja, sitten jo romaaninalkuja, joiden pariin syyllisyydentuntoisena palasin.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että Proust peri vanhemmiltaan nykyrahassa suunnilleen kuusi miljoonaa euroa, ja että hänen kannaltaan oli taloudellisesti täysin yhdentekevää, tekikö hän töitä vai ei. Tutustuin ihminen-Proustiin hänen elämänkertojensa ja kirjeidensä kautta, suureen neurootikkoon, seurapiirisnobiin, järjettömän kalliiden lahjojen ostajaan, astmaatikkoon, luulosairaaseen, vainoharhaisen mustasukkaiseen, äitiinsä ripustautuneeseen, jo teinivuosinaan häkellyttävän nerokkaaseen ja lopulta korkilla vuorattuun kirjoituskammioonsa paperiröykkiöidensä keskelle käpertyneeseen neroon, jonka kaltaisen elämästä minulla ei koskaan voisi olla mitään käsitystä.

Silti en osannut olla ajattelematta, että elämän pitäisi olla juuri sellaista kuin Proustin sivuilla: ironista, filosofista, kirjallista, monivivahteista ja syvää, universaalia, mahdollisimman kaukana päivänpoliittisista pintakuohuista. Ja ennen kaikkea merkityksellistä.

Ja kuin tilauksesta Proust halusi näyttää, miten aika nostaa ja laskee ihmiset, lopulta tuhoaa heidät, heidän intohimonsa, lapsuuden maailman taianomaisuuden, ja tekee heistä kaikkeen kyllästyneitä, täriseviä vanhuksia, joiden ryppyjen maskin alta nuoruus irvokkaasti pilkottaa. Samalla hän osoitti halujemme ja pyrkimystemme ikuisen toistuvuuden ja turhuuden, sen että todellinen mielihyvä on saatavissa vain mielikuvista, tulevan odotuksesta tai menneen muistelusta, ei halun toteutumisen hetkestä: kun ihminen vihdoin saa sen mitä haluaa, hän on jo ajan vaikutuksesta muuttunut niin, että haluaakin jotakin muuta.

Tämän tiesinkin, diagnoosin, mutta entä lääke? Alun madeleine­kohtauksesta lähtien Proust oli luotsannut minua – ja loppuhuipennusta pohjustaakseen hänen oli annettava kertojansa vajota täydelliseen illuusiottomuuteen, joka oli karmeassa kontrastissa alun sulosointujen kanssa – kohti taiteen välittämää katharsista, ilmestystä, jonka filosofisen sisällön André Maurois osuvasti kiteyttää: Ulkoinen maailma on olemassa, mutta se ei ole tunnettavissa; sisäinen maailma taas on tunnettavissa, mutta se karkaa kaiken aikaa ulottuviltamme, koska se muuttuu; vain taiteen maailma on absoluuttinen. Kuolemattomuus on mahdollisuuksien rajoissa, mutta yksinomaan elinaikanamme.

Aika siis tuhoaa lapsuuden paratiisit ja haalistaa kokemuksemme, mutta menneisyyden syvät vaikutelmat ovat sittenkin tallessa meissä, ”ajan säiliöissä”, ja joskus madeleine-leivoksen maku, horisontissa siintävät kirkontornit, kellon kilahdus, katukiven epätasaisuus, pyyhkeen tuntu kasvoilla tai sonaatin teema, herättävät menneisyyden henkiin ja tuottavat ekstaattisen hetken, joka voittaa ajan ja palauttaa ihmisen menneisyyden paikkoihin, jotka eivät sijaitse tilassa vaan ajassa. Näiden hetkien tavoittaminen tekee ihmisestä kuolemattoman, ja todellisia kuninkaita ovat ne, jotka Proustin kertojan lailla pystyvät ikuistamaan nuo hetket taiteeseensa.

Siinäpä credo! Mutta Proust oli vaativa opettaja. Hänelle ei riittänyt, että ymmärsin lukeneeni teoksen, jonka kirjoittamiselle kertoja päättää omistaa loppuelämänsä (ja lausuu maailman lohdullisimmat sanat, Houellebecqistä muistuttavat: todellinen elämä, vihdoinkin löytynyt ja selvitetty elämä, eli siksi se ainoa jonka me todella elämme, on kirjallisuus). Kutkuttavinta oli, miten kertoja, joka oli yhtä aikaa aloittamassa luomispuuhaansa ja samalla – Proustin hahmossa – jo saanut urakkansa päätökseen, paljasti seikkaperäisesti teoksensa rakenteen. Se oli muistuttava katedraalia ja samalla niiden ruusuikkunoita, joiden keskuksista versoo eri suuntiin monimutkaisia, toisiinsa kietoutuvia arabeskeja. Ruusuikkunan keskellä on kertoja, ja samalla neiti Saint-Loup, jonka hahmossa teoksen suuret teemat viimein yhtyvät.

Vasta toisen kerran loppuun päästyäni luulin kunnolla ymmärtäneeni Proustin sinfonisen metodin, sen miten hän pystyi teoksen lopussa pudottamaan muutaman sivun mitassa kaikki teoksen keskeiset teemat ja henkilöt, niin että ne alkoivat yhtäaikaisesti soida päässäni, koska ne oli tuhansien sivujen varrella kerrostettu ajan aikaansaamilla muutoksilla, päällekkäisillä merkityksillä, assosiaatioilla, ja tietysti omilla vaikutelmillani.

Halusin lukea, ymmärtää lisää, kirjoittaa, ponnistella. Ja toisaalta en enää ihmetellyt, miksi Virginia Woolf oli menettää luomis­halunsa luettuaan Kadonnutta aikaa etsimässä. Mitä Proustin jälkeen kannatti enää kirjoittaa?

Viime talvena seisoin Munkkiniemen puistotiellä odottamassa raitiovaunua, kirkkaassa pakkas­aamussa, liian flunssaisena pyöräilemään töihin, kun avaussanat, niin tutut että melkein hävetti, virtasivat kuulokkeista:

”Pitkät ajat menin varhain nukkumaan...”

Erja Manto oli alkanut lukea Yle Areenaan Proustin järkälettä, kahdeksan minuutin päiväannoksina. Hymyilin typerästi, kun ymmärsin, että Manton aavemaisen tutusta äänestä tulisi osa minun Proustiani, ja Helsinkiäni, jonne minä ja perheeni olimme viidessä vuodessa, Brysselistä muuton jälkeen, ehtineet taas juurtua pelottavankin syvästi.

Yhdensuuntaiseen pyörämatkaan mahtuisi kolme jaksoa, siis kuusi päivässä, joten Manton tahti olisi minulle, kyltymättömälle, aivan liian hidas. Tiesin, että päätyisin kuuntelemaan samoja jaksoja yhä uudestaan, mikä johtaisi siihen, että Léonie-tädin talo sijaitsisikin paitsi Combrayssa myös ehkä Pikku-Huopalahdessa tai Katajanokan perukoilla, että Swannin mustasukkaisuuteen Odettesta sekoittuisi pimeän Keskuspuiston väkivaltaista kylmyyttä, että Kaisaniemen radanvarren kreosoottiöljy luikertelisi osaksi Marcelin ja Albertinen junamatkoja Normandian rannikolla.

Pysähdyin enää harvoin ajattelemaan, kuinka kohtalokkaasti Proust oli minussa levinnyt, ja mitä kaikkea hänen takkinsa liepeissä oli päässyt livahtamaan elämääni; kirjoittajakoulu, lukupiirejä, yhtä mielettömästi kirjallisuutta rakastavia ihmisiä kuin minä itse, noiden ihmisten käsikirjoituksia, yhä moninaisempia omia yritelmiäni. Minulle oli käynyt Proustin suhteen niin kuin yhdelle Kadonneen ajan keskushahmoista, Charles Swannille, jonka rakkaus Odettea kohtaan oli saanut niin paljon uusia muotoja ja liittyi niin erottamattomasti kaikkiin Swannin tottumuksiin ja tekoihin, hänen ajatuksiinsa, terveydentilaansa, yöuneensa, koko elämäänsä, vieläpä siihenkin, minkä hän uskoi tapahtuvan kuolemansa jälkeen – – ettei sitä olisi voinut repäistä irti tuhoamatta suurin piirtein häntä itseäänkin; niin kuin kirurgien on tapana sanoa, Swannin rakkaus ei enää ollut leikattavissa.

Raitiovaunu kolisteli pitkin Mannerheimintietä. Aurinko paistoi, Finlandia-talon katto nousi lumihiutaleiden siivilöimässä vastavalossa maisemasta kuin perä edellä meren syvyyksiin uppoavan laivan keula – tai ehkä sitä oltiin sittenkin nostamassa pintaan? Olin menossa kokoukseen, kirjoittamaan muistioita, koordinoimaan, luultavasti tekemään jotain, mikä liittyi Ison-Britannian EU-eroon, joka oli opettanut minulle – pateettista mutta totta – että täysin itsenäinen on myös täysin yksin, omien harhojensa keskellä.

Ehkä se oli brittien ansiosta, tai sen, että olin Proustin kannustamana uskaltanut alkaa elää rohkeammin, mutta olin pääsemässä halusta asetella vastakkain elämää ja taidetta, arkista ja ylevää, byrokraattista ja esteettistä, Méségliseä ja Guermantesia. Taide oli edelleenkin johtotähteni, ja perhe tietenkin, mutta olin alkanut saada yllättävää mielihyvää asioiden moninaisuudesta, arjen kerroksista, jotka liukuivat, karheasti mutta sittenkin, päällekkäin kuin kaleidoskoopin levyt ja tuottivat jotain täyteläistä ja yllättävää; jotain mitä voisi ehkä kutsua itseni näköiseksi elämäksi.

Olkoon siis velvollisuuksia, ihmisiä, maailman tuskallista rakennetta, kunhan saisin vielä hetken keskittyä Manton rauhoittavaan ääneen. Sillä Marcel oli saamassa ensimmäisen näkynsä: jokin liikahtaa, haluaisi nousta esiin, jokin kuin ankkurista irroitettu, jossakin hyvin syvällä; en tiedä mikä se on, mutta se nousee hitaasti; tunnen vastuksen ja kuulen ohitettujen etäisyyksien kohinan.

Ja noiden sanojen mukana se taas tuli, ajatuksista kiihottavin, lohturiepuni ja lottokuponkini: ehkä minäkin, joskus, riittävästi elettyäni, voisin päätyä pikku-isä-Marcelin tapaan kääntämään selkäni maailmalle ja vetäytyä vuosikausiksi sänkyyni kirjoittamaan.

Tai sinä?

Julkaistu: 31.7.2018