Kulttuuri
Image

Kirjat, joita kirjailijat rakastavat, osa 3: Koko Hubara ja Zadie Smith

Kirjat, joita kirjailijat rakastavat, osa 3: Koko Hubara ja Zadie Smith

Imagen esseesarjassa neljä kirjoittajaa esittelee kukin yhden heille tärkeän kirjan tai kirjailijan. Esseet ilmestyvät heinäkuussa tiistaisin.
Teksti Koko Hubara

Viimeisin teksti, jonka luin Zadie Smithiltä, oli essee otsikolla Meet Justin Bieber! hänen uusimmalta kirjoituskokoelmaltaan Feel Free, joka ilmestyi muutamia kuukausia sitten. Tekstissä Zadie onnistuu yhdistämään poptähti Justin Bieberin ja dialogisuuteen erikoistuneen filosofi Martin Buberin pelkästään heidän samasta juutalaisesta sukunimestä juontuvien eri kirjoitusasujen pohjalta ja kipuamaan lopulta kohti jonkinlaista suurta pohdintaa. Jostakin. Ehkä ihmiselämästä. En ole ihan varma. Eikä sen ole niin väliä. Niin käy usein kun lukee Zadieta. Tuntee itsensä samanaikaisesti pikkuisen tyhmäksi mutta mahdottoman onnelliseksi.

Haluaisin pystyä samaan kun nyt tässä kirjoitan Zadiesta, yhdistää hänet Adam Smithiin tai Simpsoneiden Smithersiin. Mutta pystyn yhdistämään hänet vain pikkusiskoihini ja heidän lähettämiinsä Messenger-viesteihin:

Tää on pelottavaa aikaa olla woc ja mua ahistaa ajatella et mihin tää maailma on menossa ja millases maailmas sun tyttäres joutuu kasvamaan. Ainoo asia mikä mua lohduttaa on se et se kasvaa sun kans ja saa nähä miten loistava ja upee nainen sä oot

Te molemmat siskot ootte maailman rohkeimpii ja siisteimpii tyyppei ja oon nii kiitollinen et mul on teidät isosiskoina koska te inspiroitte mua joka päivä

Mut Huoh. Tää on niin masentavaa.

Olen perheeni esikoislapsi, isosisko kahdelle pikkusiskolle, jotka ovat aina tukeutuneet minuun ja luulleet että tiedän kaikesta kaiken. Se on kamalan raskasta ja hämmentävää, ja viimeiset kaksikymmentä yhdeksän ja risat vuotta olen pelännyt paljastuvani minä hetkenä hyvänsä. Kun he lähettävät viestejä ja kysyvät neuvoja ja sanovat, että minä inspiroin heitä, tuntuu kuin sydämeni pysähtyisi. En haluaisi vastata mitään, koska haluaisin suojella heitä siltä, miten sekava maailma on, mutta niin ei tietenkään voi tehdä. Pitää kirjoittaa takaisin.

Pitää kirjoittaa takaisin, että elämässä on kyse vain ja ainoastaan siitä, että koko hereilläoloaika sitä selitetään itselle ja muille, siinä epäonnistutaan ja sitten mennään nukkumaan, kunnes taas seuraavana aamuna herätään selittämään ja mokaamaan. Ja tämä kaikki tapahtuu kaikkialla samaan aikaan, mutta aina jossakin tietyssä paikassa, ehkäpä Luoteis-Lontoossa tai sitten Länsi-Vantaalla.

Tämän kaiken olen oppinut Zadielta. Ihmiseltä jota en ole koskaan tavannut, tuskin tulen koskaan tapaamaan, mutta jota pidän isosiskona, jota minulle ei koskaan suotu. Muistan toivoneeni aina, jo aikana ennen kuin minusta tuli ensimmäisen kerran isosisko hieman alle viisivuotiaana, että minullakin olisi sellainen. Sen jälkeen kun pikkusiskoni syntyivät, toivoin isosiskoa kenties vielä enemmän kuin ennen heitä.

Pakotin jo pienestä pitäen elämääni sattuneita isompia tyttöjä isosiskoikseni. Esimerkiksi kokkolalaisen Elinan, jota kutsuin isosiskoksi, koska en vielä osannut edes lausua koko sanaa; ja tshernobyliläiset Svetlanan ja Julian, jotka tulivat varhaisteineinä yhdeksi kesäksi mummilaani evakkoon ydinvoimalaonnettomuutta. Pikkuserkkuni Kerenin ja Hagarin. Heitä ei kauheasti liikuttanut, että kuljeskelin heidän perässään silmät teelautasen kokoisina ihailusta. Mutta minulle ne hetket olivat oppitunteja siitä, kuka olen ja miten pitää elää.

Olen oppinut Zadielta paljon muutakin kuin elämää kohti menemisen.

Tätä kirjoittaessani katselin tuntikausia Zadien YouTube-haastatteluja, videoita jotka olen nähnyt niin monta kertaa että osaan kohtia niistä ulkoa. Tunnistaisin hänen matalan äänensä missä tahansa. Olen varma että hän myös polttaa tupakkaa, haluaisin tietää tietävätkö hänen vanhempansa sen vai eivät. Puhun hänelle joskus ollessani yksin kotona, feikillä brittienglannilla. Kutsun sitä taustatoimittamiseksi, mutta ei sillä ole rehellisesti sanottuna mitään sellaista funktiota. Enemmän on kyse sellaisesta aivan tavallisesta sisarellisesta touhottamisesta, joskin yksisuuntaisesta.

Minä ja paras ystäväni Maija puhumme Zadiesta enemmän kuin töistä, miehistä, tunteista ja ruoasta – eli paljon – ja olemmepa joskus saattaneet kerätä tyyli-inspiraatiokansiota, jossa on lähinnä Zadien kuvia. (Hän antaa kuvata itseään hyvin harvoin, mikä tekee tästä ihanan ja arvokkaan leikin.)

Vuosia sitten Zadie kertoi jossakin haastattelussa käyvänsä juoksemassa, koska se auttaa kirjoittamaan. Ja niin minäkin aloin juosta. Juoksin tietenkin paljon enemmän kuin kirjoitin, koska en ole mikään kummoinen kirjoittaja, ja ajattelin juostessani Zadieta hölkkäämässä ympäri kotinurkkiaan, Kilburnia, Willesdenia ja Harlesdenia. (Joskus istun vessanpöntöllä ja mietin, mitä Zadie tekee juuri nyt. Ajatella, mitä jos hänkin pissaa tai vaihtaa tamponia). Juoksin niin paljon, että lopulta selkärankani meni rikki ja jouduin leikkaukseen. Luin sairaalassa ja sen jälkeen sairaslomalla Zadien Kauneudesta-kirjaa yhä uudelleen ja uudelleen. Yritin kirjoittaa omaa kaunokirjallista teosta matkimalla hänen elämänjanoisia ja sarkastisia virkkeitään, mutta lääketokkurassa siitä ei tullut mitään. Muistikirjaan jäi vain outoja harakanvarpaita.

Jossakin toisessa haastattelussa Zadie kertoi luopuneensa älypuhelimesta, ja niin minäkin aloin haaveilla samasta. Sitä ennen ajatus ei ollut edes juolahtanut mieleeni. Kun iPhoneni sitten eräänä iltana varastettiin metrossa Kalasataman ja Sörnäisten välillä (olin jo pidemmän aikaa jättänyt sen aika heppoisesti esille), huokasin helpotuksesta. Heti seuraavana aamuna kävelin sisään kännykkäkauppaan ja ostin neonvihreän Nokia 215 -puhelimen, joka maksoi kaksikymmentäkahdeksan euroa. Ajattelin, että ostamalla semihuumoripuhelimen alan kirjoittaa yhtä hauskoja virkkeitä kuin Zadie. Kaverini sanoivat, että näytän ihan huumekauppiaalta puhuessani siihen. Hymyilin salamyhkäisesti, koska oikeasti näytin tietysti maailmanluokan nuorelta kirjailijanerolta.

Sitten oli vielä se haastattelu, jossa Zadie kertoi käyttävänsä internetyhteyden tietokoneelta katkaisevaa Freedom-applikaatiota pystyääkseen keskittymään kirjojen kirjoittamiseen. Joten minäkin latasin sen välittömästi läppärilleni. Käytin sitä kirjoittaessani esikoisteostani ja ajattelin vähän väliä, että tässä minäkin nyt istun, nuori visionääri, ja kirjoitan kirjaa. Persjalkainen, suomalainen Zadie, lähes kykenemätön ironiaan ja logiikkaan, mutta kirjailija yhtä kaikki. (Kun sain esikoiskirjastani kahden tuhannen euron ennakon muutaman kirjoittamani blogipostauksen perusteella, ensimmäinen ajatus, joka tuli mieleeni, oli, että nyt olen vähän niin kuin Zadie, joka sai neljännesmiljoona puntaa kustantajan nähtyä pari lukua hänen tulevasta esikoisteoksestaan Valkoiset hampaat.) En ladannut Freedomia iPadilleni, joten kirjoittamiseni keskeytyi Zadien ajattelemisen lisäksi jatkuvaan internetissä pyörähtelyyn ja ihmisten kanssa chattailuun tabletin välityksellä sillä välin kun odottelin, että nettiyhteys palaisi koneelleni ja voisin jatkaa somettamista isommalta ruudulta.

Olen ostanut lukuisia kirjoja vain siksi, että Zadie on kirjoittanut niistä, esimerkiksi Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhan ja Natalia Ginzburgin The Little Virtuesin. En välttämättä lue niitä koskaan, tai luen mutten tajua, mutta tärkeintä on toimia niin kuin Zadie sanoo. Olen melkein ostanut Kafkaa ja Schopenhaueria Zadien suosituksesta, mutta ihan niin pitkälle en sittenkään ollut valmis menemään. Kai kaikella on lopulta rajansa. Sisarrakkaudesta kumpuavalla ihailullakin.

Zadie on myös äiti. Hänen kaksi lastaan ovat syntyneet hieman ennen ja hieman jälkeen oman tyttäreni. Silloin kun sain lapseni, läheiset ystäväni ja pikkusiskoni eivät olleet samassa elämäntilanteessa, harva on vieläkään. Niinpä googletin Zadien haastatteluja yösyöttöjen välillä ja yritin etsiä niistä mainintoja siitä, miltä tuntuu olla äiti. Väsyykö Zadie koskaan? Onko Zadiella alavatsarölläkkää? Miettiikö Zadie, miten äidit kirjoittavat? Olen itkenyt helpotuksesta lenkkipolulla, jonne olen lähtenyt odottamaan, että Freedom kytkeytyisi pois päältä – kyllä, ympyrä sulkeutuu nyt – kun olen kuunnellut iPadilta podcastia, jossa Zadie pohtii omien lastensa valkoisesta käymistä ja sitä, miten saisi heidät innostumaan jamaikalaisesta kulttuurista (ja mitä sekään nyt sitten on, hän pohtii, ja minä tiedän tismalleen mitä hän tarkoittaa ja miten iso asia se on sanoa ääneen). Olen itkenyt helpotuksesta kun Zadie kirjoitti esseessään Joy, että lapset tuovat kyllä iloa, mutteivät nautintoa.

Zadie on vaimo. Olen lukenut hänen runoilijamiehensä Nick Lairdin kirjoja sillä välin kun olen odottanut, että Zadie julkaisisi jotakin uutta, ja minulla on nettikirjakaupan toivelistalla kaikki hänen loputkin teoksensa.

12.2.2018, muutama päivä ennen kuin minulta tilattiin tämä essee, kirjoitin päiväkirjaani:

Olen pahoillani, mutta joskus huomaan toivovani, että Zadie eroaisi Nickistä, ja kirjoittaisi siitä, jotta saisin vihdoinkin vastauksen tähän. Koska kaikkeen muuhun mitä en ole ymmärtänyt itsessäni, hän on jo vastannut.

Zadie tietää, kuinka uraauurtava hänen tapansa kirjoittaa ei-valkoisia työläishahmoja ja heidän elämiään on länsimaisessa kaunokirjallisuudessa. Ensinnäkin hän on kirjallisuuden tohtori ja opettaa Yhdysvaltojen arvovaltaisimmissa luovan kirjoittamisen korkeakouluohjelmissa.

Zadie on aivan omaa luokkaansa, monumentaalisen tärkeä, siinä miten hän kirjoittaa niin sanotut monikulttuurisuuden ja rodun luokkakysymykset täysin keskelle ja normaaliksi, itsestäänselvyydeksi, ikään kuin mitään historiallisia valta-asetelmia ei olisi koskaan ollutkaan. Hän kirjoittaa suoraan meistä ja meille niin anteeksipyytelemättä, että onnistuu kertomaan ruskeiden ja mustien kehojen kautta tarinoita, jotka on yleensä varattu valkoisille miehille ja joita pidetään kirjallisuudessa yleisinä ihmisyyden kuvauksina – luopumatta kuitenkaan meille todellisista epäoikeudenmukaisuuden ulottuvuuksista.

Hän viittaa useissa teoksissaan suoraan klassikoihin, jotka ovat syntyneet Ison-Britannian siirtomaakaudella ja ennen Yhdysvaltojen kansalaisoikeustaistelujen aikaa. Esimerkiksi edellä mainittu Kauneudesta pohjautuu E.M. Forsterin kirjaan Talo jalavan varjossa ja hänen toiseksi viimeinen teoksensa Risteymiä Virginia Woolfin Mrs. Dallowayhin. Uusin romaani Swing Time puolestaan nojaa vahvasti samannimiseen, Fred Astairen tähdittämään elokuvaan ja erityisesti sen Bojangles of Harlem -kohtaukseen missä Astaire esiintyy blackfacessa.

Siinä missä moni näistä teemoista käsin kirjoittava nojaa kipuun, toiseuteen ja sortoon, Zadien keskeinen kerronnallinen keino on kääntää asetelmat hurmaavan humoristisesti päin vastoin kuin useimmat länsimaiset kirjailijat, etnisestä taustastaan riippumatta, tekevät (ainoa toinen kirjailija, joka mielestäni onnistuu tässä yhtä täydellisesti on Chimamanda Ngozi Adichie, erityisesti kirjassaan Kotiinpalaajat, missä hän kuvailee, kuinka päähenkilö Ifemelu ymmärtää vasta muuttaessaan Nigeriasta Yhdysvaltoihin olevansa musta): hän itse asiassa käsitteleekin valkoisuutta, valkoisuuden vaikutuksia, kuvailee valkoisten ihmisten punakoita poskia ja chav-henkisiä verkkaripukuja kuin antropologi savannilla ja jättää ei-valkoiset hahmot itsestäänselvyyksiksi, sellaisiksi kuin me olemme ihmisinä itsellemme.

Mutta sitäkään Zadie ei tee yksioikoisesti: välillä valkoinen hahmo on alisuoriutuja ja musta uraohjus, ja sitten taas toisinpäin. Koska sellaista juuri elämä on, oli se sitten mono- tai monikulttuurista, mistä tahansa yhteiskuntaluokasta käsin räpistelevää. Epäjohdonmukaista, mutta sellaisena aina ja kaikkialla ja kaikille meille samojen lainalaisuuksien mukaan jatkuvaa. Hän on sanonutkin eräässä haastattelussaan, ettei hänen maailmassaan monikulttuurisuus ole koskaan ollut mikään poliittinen agenda, vaan ihmisten samalla alueella asumisen ja rakastumisen sattumanvarainen tulos.

Sellaisen yläasteikäisen tytön, joka olin vuonna 1999 – joka siinä vaiheessa elämää yhtäältä tiesi juuri tasan tarkkaan mistä on tullut ja miksi näytti siltä miltä sattui näyttämään, mutta joka toisaalta näytti Indiskan vaatteissa intialaiselta, virkattu myssy päässään jamaikalaiselta ja jolle puhuttiin sekä Vantaalla että Lontoossa aina englantia ensin – ei ollut vaikea huomata kantta kustantamon sen vuoden syyskatalogissa. Fuksianpunaisen, limenvihreän ja turkoosin pohjavärin päällä leijailivat sarikankaan kultainen reunakaistale, pinkki ruusu ja Juudaan leijona sekä iso valkoinen tikkukirjainteksti: valkoiset hampaat.

Kirjan esittelytekstissä kerrottiin muistaakseni jotakin monikulttuurisesta Lontoosta, jossa eleli nörtähtävä Irie-tyttö. Irien isä oli valkoinen duunari ja äiti jamaikalaistaustainen entinen Jehovan todistaja. Sitten oli Irien isän bangladeshilaistaustainen bestis ja tämän vaimo sekä heidän kaksospoikansa.

Tartuin kuvaukseen valkoisin rystysin. Asuin Vantaalla, joka ei ollut mitenkään monikulttuurinen niihin aikoihin, valkoisen äidin ja ruskean isän kanssa maailman geneerisimmässä omakotitalossa maailman hiljaisimmalla alueella hevostallin ja kehäkolmosen välissä, eikä minulla tietääkseni ollut mitään yhteistä kirjan hahmojen kanssa. Silti tiesin, että se kertoo tismalleen minusta. Olin oikeassa, ja luin kirjan ainakin viisi kertaa joululoman aikana.

Lopulta kyse ei kuitenkaan ollut niinkään päähenkilöstä, Iriesta ja samastumisesta häneen, tai edes varsinaisesti monikulttuurisuuden kysymyksestä ja luovimisesta siinä, vaan ennemmin hänen isänsä ja isän parhaan ystävän tarinasta. Valkoisten hampaiden myötä sain ensimmäistä kertaa nimen sille, että tulen työväenluokkaisesta perheestä. Sain tarinan, joka auttoi minua hahmottamaan vanhempieni todellisuuden, oman paikkani sen jatkeena ja myöntämään haaveeni elämästä kirjoittajana vaikka se tarkoittaisi irtautumista jatkumosta.

Muutama vuosi Valkoisten hampaiden jälkeen tuli Nimikirjoitusmies, jossa kohtasin ensimmäistä kertaa elämässäni kaunokirjallisessa teoksessa juutalaisen poc-hahmon, sellaisen kuin minä itse olen. Tosin Zadien kohdalla oli kyse kiinalaisbrittimies Alex-Li Tandemin tarinasta. Oli miten oli, kaikessa, mitä Zadie kirjoittaa, samastumispinta tuntuu menevän juuri oikeassa suhteessa sekä lävitseni että ohitseni, niin että se paljastaa lopulta jotakin paljon isompaa ja yleisinhimillisempää kuin pelkästään ruskeuden tai toiseuden kokemukset.

Laitan pikkusiskolleni viestin. Haluan, että hän lukee tämän esseen ennen kuin lähetän sen toimitukseen, hyväksyy sen, että lainaan hänen viestiään sen alussa.

Saan lyhyen vastauksen:

Oot mun Zadie Smith.

Julkaistu: 24.7.2018