Image

Kirjat, joita kirjailijat rakastavat, osa 2: Katriina Huttunen ja Karl Ove Knausgård

Kirjat, joita kirjailijat rakastavat, osa 2: Katriina Huttunen ja Karl Ove Knausgård

Imagen esseesarjassa neljä kirjoittajaa esittelee kukin yhden heille tärkeän kirjan tai kirjailijan. Esseet ilmestyvät heinäkuussa tiistaisin.
Teksti Katriina Huttunen
Mainos

Knausgård astui elämääni pian yhdeksän vuotta sitten. Hän olisi voinut tulla aiemminkin mutta ei tullut, mikä on hieman noloa, mutta Norjassa on loputtoman paljon hyviä ja huonoja kirjailijoita, ja vain pieni ydinjoukko suodattuu eteeni, heistäkin useimmat toimeksiantojen valikoitumisen kautta. Minulle tarjotaan heidän käsikirjoituksiaan ja jo julkaistuja teoksiaan luettaviksi, ja kirjoitan suomalaisiin kustantamoihin lukijalausuntoja, jotta niissä osattaisiin arvioida ja päättää, kannattaako nämä kirjat suomennuttaa. Lausuntoni tosin eivät läheskään aina – tai pessimistisesti ilmaistuna juuri koskaan – vaikuta julkaisupäätökseen, tai useimmiten minusta tuntuu, ettei lausunnoillani ole mitään muuta merkitystä kuin se, että saan itse lukea tuoretta pohjoismaista kirjallisuutta. Ja sehän on suuri etuoikeus.

Kun Karl Ove Knausgårdin kolmas romaani, Min kamp. Første bok. syksyllä 2009 ilmestyi, kirjoitin siitä varovaisen riemastuneen ja toiveikkaan lukijalausunnon, mutta se ei mennyt läpi. Siihen mennessä Knausgård oli julkaissut vain kaksi teosta ja nekin tuskastuttavan harvakseltaan: lupaavan esikoisromaanin Ute av verden vuonna 1998 ja toisen romaaninsa En tid for alt vuonna 2004. Molemmat olivat kahmineet kotimaassaan palkintoehdokkuuksia ja palkintoja, mutta välivuodet olivat olleet kirjailijalle yhtä luomisen tuskaa, kuten hän Taistelussani kirjoittaa. Yleisinhimillisesti ajateltuna ne vuodet voidaan myös nähdä välttämättömänä, elettävänä elämänä. Kuusiosaisen, kolmetuhatsivuisen omaelämäkerrallisen romaanisarjan julkaisemiseen suhtauduttiin meilläkin terveen epäluuloisesti, sillä käännösoikeuksien ostaminen olisi suuri taloudellinen ja kustannuspoliittinen riski.

Minulle se oli verraton onnenpotku, josta olen ikuisesti kiitollinen. Knausgård julkaisi kuusiosaisen teoksensa kaikki osat kahden vuoden sisällä, ja sain ensimmäisen osan suomennettavakseni vuonna 2010. En ollut kustantamon ensimmäinen valinta, eikä kustantamokaan ollut se, jonne olin lausuntoni kirjoittanut, mutta se on toinen tarina. Vasta kolmas kustantamo tärppäsi. Uskalsin kuitenkin elätellä toivetta, että Knausgård pääsisi rakastaviin käsiin. Luovuin toimeksiannon takia Kjell Westöstä.

Taisteluni-sarjan suomentaminen tarjosi työllisyyttä ja ammatillista haastetta moneksi vuodeksi. Unelmaduuni siis, ja lisäksi perinteisen laadukasta miehistä pohjoismaista pitkää proosaa, kestävää kirjallisuutta, josta riittää riemua lukijoille pitkäksi aikaa myös kirjan lyhyen kaupallisen elinkaaren jälkeen.

Taisteluni kulki mukanani kuusi vuotta. Suomensin yhden osan vuodessa, yleensä talvisaikaan. Massiivisen kuudennen osan parissa vietin melkein koko vuoden 2015. Olimme sen ajan tiiviisti sylikkäin ja kaulakkain. Marraskuussa tuona vuonna viimeinen kolmannes oli loppusuoralla, ja lähdin kahdeksi viikoksi Berliiniin Särön taiteilijaresidenssiin. Koko 1120-sivuinen alkuteos ei olisi mitenkään mahtunut käsimatkatavaroihini, joten leikkasin siitä tapettiveitsellä viimeiset 161 sivua irti ja otin mukaani vain ne. Loppupään raakakäännös valmistui Berliinissä.

Kirjallisuuden suomentajana minun ei tarvitse pitää suomentamastani kirjasta, mutta sen verran sitä on pakko sietää, että sen jaksaa suomentaa. En saa ottaa kantaa suomennettavaksi saamani alkuteoksen juoneen, rakenteeseen, tyyliin, sisältöön, ideologiaan tai moraaliin sen jälkeen, kun olen ottanut työn vastaan.

Omalle vartalolle sopimattomista töistä voi myös kieltäytyä, vaikka se ei läheskään aina ole taloudellisesti mahdollista. Suomentajana tontillani on vain käännösteknisten ongelmien ratkaiseminen. Olen aina pelkkä alkuteoksen tulkitsija. Silti panen likoon itseni, persoonani, osaamiseni, ymmärrykseni, murretaustani (savon), koulutukseni, lukeneisuuteni, sivistykseni – ja kaikkien näiden puutteen. Joka kerta teksti ei antaudu tulkittavaksi kielestä toiseen, aina se ei ehdi käydä tulkitsijansa korvien välissä asti. Kaikki ei välity. Kyse on siis lukemisesta ja luetun ymmärtämisestä, ja koska kirjailija on ihminen ja hänen kääntäjänsä, suomentajansa, tulkitsijansa on ihminen ja lukijakin on ihminen, virheitä sattuu ja Homeros torkahtaa. Siirrän kalan vesistöstä toiseen, kuten Pentti Saarikoski on kirjallisuuden kääntämisen vaikeutta luonnehtinut. Aina kala ei viihdy. Joskus se kuolee jo matkan varrella tai perille päästyään, ja siellä se joko nääntyy, kituu tai kotoutuu, lisääntyy ja alkaa kukoistaa.

Knausgårdin suomentaminen on ollut kovaa työtä ja silkkaa iloa, ja vaikka se toisaalta ollut vain työ muiden joukossa, se on ollut enemmän kuin pelkkä työ. Se on mennyt ihon alle. Taisteluni-sarjan parissa olen viihtynyt melkein enemmän kuin laki sallii, ja erityisen koskettava on ollut kuudennen osan sisään ympätty nelisataasivuinen Hitler-essee. Taisteluni on muuttunut osaksi myöhäiskeski-iän ammatti-identiteettiäni. Se on opettanut paljon, niin kuin työ aina opettaa tekijäänsä, etenkin tässä työssä, jossa on tiedettävä paljosta edes vähän, tai jos ei tiedä, on osattava ottaa selvää.

Kun Taisteluni-sarjan ensimmäinen osa ilmestyi Suomessa, puhuttiin Norjan Päätalosta, mutta Knausgård ei ole Päätalo. Hänellä on oma arvonsa. Suomessa häntä on käsitelty myös akateemisesti, ja Helsingin yliopistossa on kirjoitettu Taistelustani väitöskirja jo vuonna 2015. Pohjoismaisen kirjallisuuden laitoksella on järjestetty ainakin yksi lukukauden mittainen Knausgård-kurssi, ja vuoden 2015 lopussa yliopistolla pidettiin Knausgård-aiheinen tieteellinen symposiumi. Knausgård on siis opiskelijoiden ja tutkijoidenkin yhteistä omaisuutta ja kestää lähemmänkin tarkastelun.

En ole koskaan pitänyt itseäni Knausgårdin asiantuntijana. En ole kriitikko enkä kirjallisuustieteilijä. Lähestyn Knausgårdin tekstejä ensisijaisesti kirjallisuustyöläisen ja viestinviejän roolissa. Minulla ei ole ohituskaistaa Knausgårdin tuotantoon tai henkilöön. En tunne häntä.

Olen lähilukenut hänen kirjansa, sekä alkuteokset että omat suomennokseni, mutta kaikkea minäkään en ole lukenut: En tid for alt on jäänyt kesken. Hävettää. Vuodesta 2010 saakka kirjanmerkki, Aschehougin kustantamon takapihamyyjäisten mainos, on ollut sivujen 210 ja 211 välissä. Ehkä joskus, sitten isona, vielä sisuunnun ja luen tämän 560-sivuisen eepoksen alusta loppuun, mutta tähän mennessä Vanhan testamentin tapahtumien siirtäminen Norjaan ei ole jaksanut vetää tarpeeksi, toisin kuin Knausgårdin leipälaji, megalomaanisena vyöryvä vastustamaton autofiktiivinen kerronta, jossa minua on puhutellut erityisesti hänen kainostelematon kasvutarinansa, se miten tullaan mieheksi ja isäksi. Ja kirjailijaksi. Knausgård tekee pienestä suurta, ja toiston ja variaation kautta hän tainnuttaa vastustamattomasti myös ammattilukijan ja käännyttää tämän puolelleen.

Olen perusluonteeltani utelias. Pidän juoruista ja tirkistelystä, ja siksi luen hänen haastattelujaan, matkakertomuksiaan ja esseitään. Kirja-arvosteluja en viitsi enää lukea, niissä ei ole minulle mitään uutta. Tätä kirjoittaessani olen saanut aherrettua valmiiksi hänen esikoisromaaninsa. Se ilmestyy suomeksi syksyllä 2018. Siinä näkyy tuleva gigantomaani nupullaan, ja siinä näkyvät myös kirjailijan esikuvalliset vaikuttajat, Proust ja Joyce.

Ilahdun myös Knausgårdin syrjähypyistä. Vuonna 2016 Oslon Munch-museo pyysi häntä kuratoimaan näyttelyä, johon hän sai valita museon kokoelmista haluamansa Munchin työt. Hän valitsi vähemmän tunnettuja metsäaiheisia maalauksia ja muotokuvia. Tuloksena oli hieman mitäänsanomaton näyttely Mot skogen mutta sitäkin kiinnostavampi teos Så mye lengsel på så liten flate keväällä 2017. Niistä sainkin hyvän tekosyyn lähteä juuri silloin käymään mielikaupungissani Oslossa.

Kirja kertoo tästä kiihottavasta toimeksiannosta, mm. käynneistä Munch-museon Kaikkein Pyhimmässä, ja sen lopussa on jännittävä episodi verkkohuutokaupasta, josta Knausgård päättää huutaa itselleen Munchin pienen työn. Ja kuten muistamme, Knausgård on suorittanut taidehistoriasta arvosanan Bergenin yliopistossa. Hän ei siis ryhtynyt tehtävään vain rahasta tai houkutellakseen hyvää hyvyyttään lisää yleisöä vesivahingoista kärsineeseen ja pian hylättävään Munch-museoon, ennen kuin uusi, mahtava kahdeksankerroksinen museorakennus valmistuu Bjørvikaan Oslonvuonon rannalle vuonna 2020.

Ruotsalaisella valokuvaajalla Thomas Wågströmillä on ollut Tukholman valokuvataiteen museossa Fotografiskassa kaksi näyttelyä, joihin Knausgård on kirjoittanut näyttelytekstin. Näyttelyiden kuvista julkaistuja valokuvateoksia on markkinoitu Knausgårdin esipuheen ja esseen voimalla. Wågström esiintyy Taisteluissani useaan otteeseen, ja näyttelyt ovat saaneet Knausgårdin ansiosta lisää näkyvyyttä.

Vuonna 2014 Knausgård julkaisi ruotsalaisen kirjailijan Frederik Ekelundin kanssa kirjan jalkapallon MM-kisoista, senkin omakohtaisesta intohimosta. Ekelund matkusti Brasiliaan seuraamaan otteluja paikan päälle, Knausgård hoiti pientä vauvaansa kotonaan Ruotsissa ja katsoi toisella silmällä otteluja, nukahteli tuoliin ja kirjoitti Ekelundille otteluanalyyseja ja lisää paljastuksia perhe-elämästään. Kirja julkaistiin yhtä aikaa Norjassa ja Ruotsissa, Norjassa norjaksi ja Ruotsissa ruotsiksi, vaikka Knausgård oli kirjoittanut viestinsä norjaksi ja Ekelund ruotsiksi.

Pöytälaatikkoesseistä koottua mutta yllättäen Taisteluni-sarjan veroiseksi paljastavaksi yksityiselämän vuodatukseksi paisunutta vuodenaikakirjasarjaa en voinut muiden töiden takia ottaa vastaan, joten se annettiin nuoremmalle kollegalle. Teokset olivat valmistuneet yllättäen, kuin salaa, eikä agenttikaan osannut, saanut tai uskaltanut kertoa niistä etukäteen, puhumattakaan siitä, että olisin saanut lukea käsikirjoitukset, kun tapasin hänet Oslossa.

Seuraavaa suurromaania odoteltaessa minulle tarjottiin suomennettavaksi Knausgårdin 700-sivuista esikoisromaania Ute av verden. Se ilmestyi jo kaksikymmentä vuotta sitten, mutta kiinnostus sitä kohtaan virisi uudestaan Taisteluni-sarjan menestyksen myötä, ja se on edelleen ajankohtainen.

Esikoisteoksesta löytyvät kaikki Knausgårdille tyypilliset elementit, joita hän on myöhemmin hionut tunnistettaviksi ominaispiirteikseen: tajunnanvirta, esseistiikka, itseinho, toisto, liioittelut, muunneltu totuus, epäloogisuus. Knausgårdin kertoja on nolojen tilanteinen mies. Esikoisromaanissa on aistittavissa myös isänmurhan siemen. Taistelustani saamme myöhemmin lukea Karl Ove Knausgård -nimisen henkilön isän kuolemasta, kirjailijanuran myöhemmistä vaiheista, tuskallisista kokeiluista ja lukuisista epäonnistumisista, esikoisteoksen kirjoittamisesta, sen ilmestymisestä ja seurauksista, yksityiselämän vastoinkäymisistä ja siitä, miten julkisuus karkaa käsistä.

Esikoisteoksesta puuttuvat vielä Taisteluni-sarjan vahvuudet, kuten parisuhteen roolijaon, omakohtaisesti koetun vanhemmuuden, kotitöiden ja muiden perinteisesti naisten reviiriksi miellettyjen teemojen hyperperusteellinen ja miehinen käsittely. Ute av verden, suomeksi Poissa päiväjärjestyksestä, kertoo jostakin aivan muusta. Se kertoo 26-vuotiaasta Henrik Vankel -nimisestä nuoresta miehestä, joka lähtee yliopisto-opintojen päätteeksi opettajansijaiseksi pieneen kylään Pohjois-Norjaan ja rakastuu 13-vuotiaaseen tyttöoppilaaseensa. Kerronnan käynnistäjänä on onneton ja surullinen, lähtökohtaisesti mahdoton rakkaustarina, mutta oikeastaan se on aikuisen näkökulmasta kerrottu katastrofaalinen, likainen ja vastenmielinen Lolita-muunnelma. Ilmestyttyään se herätti Norjassa raivokkaan keskustelun siitä, voidaanko Knausgård haastaa oikeuteen lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä – fiktion perusteella.

Poissa päiväjärjestyksestä on ennen muuta piinaava pakotarina ja luotaus kypsymättömän ja epävarman päähenkilön sielunmaisemaan, ja se herättää paljon kysymyksiä, joista vähäisin ei ole se, mitä eroa on juuri lukiosta päässeen nuorukaisen, Taisteluni-sarjan neljännessä osassa esiintyneen Karl Oven ja toisaalta yliopistosta valmistuneen aikuisen miehen himolla, kun himon kohteena on 13-vuotias tyttö, oppilas.

Vai onko sillä mitään eroa? Jopa Ute av verdenin kansi (Jock Sturgesin ikoninen valokuva, jossa alaston esimurrosikäinen tyttö seisoo uimarannalla selin kameraan) on kyseenalaistettu. Muun muassa Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professori Ebba Witt-Brattström on syyttänyt Knausgårdia ja Stig Larssonia kirjallisesta pedofiliasta, jossa mies pönkittää omaa nerouskulttiaan lapsen seksualisoimiseen nojaten. Feministeillä on Knausgårdista oma näkemyksensä, ja sellainen saa jokaisella tietenkin olla.

Omaelämäkerrallisista, joskin modifioiduista aineksista huolimatta myös Poissa päiväjärjestyksestä on romaani, tai niin meidän on se luettava. Lukija ei koskaan saa tietää, onko oikea Knausgård, kirjailija, kertoja Karl Ove tai hänen alter egonsa Henrik Vankel mennyt tai yrittänyt mennä sänkyyn 13-vuotiaan oppilaansa kanssa – vai onko yritys jälleen kerran kaatunut ennenaikaiseen siemensyöksyyn, kuten hän Taisteluni-sarjan neljännessä osassa tunnustaa.

Tämä valehtelun, liioittelun, vähättelyn, fantasian, tyylittelyn, mutkien oikaisun ja näennäisen vilpittömien ja silti täysin tietoisesti valikoitujen taiteellisten tehokeinojen käyttö epäilemättä tekee Knausgårdista painajaismaisen uuvuttavan mutta samalla niin koukuttavan nykykirjailijan.

Julkaistu: 17.7.2018