Olen luvannut kirjoittaa kirjasta nimeltään Timanttiaukio. Sen on kirjoittanut katalonialainen Mercé Rodoreda vuonna 1962. Itse löysin Timanttiaukion noin viisikymmentä vuotta myöhemmin ja lumouduin heti. Syitä oli useita. Yksi tärkeimmistä oli suhteeni Barcelonaan, kaupunkiin, jossa Timanttiaukio-niminen paikka todella sijaitsee. Toinen seikka lienee se, että minua alkoi kiinnostaa kirjan merkittävä asema, joka on vain jykevöitynyt vuosikymmenten saatossa jopa niin paljon, että katson oikeudekseni tarkastella teosta eräänlaisena kansallisena monumenttina. Pohdin, onko vahvasti naisnäkökulmainen, arkinen ja yksityiseen paneutuva Timanttiaukio yhteiskunnallinen tai jopa vallankumouksellinen teos? Vai ovatko tulkintani liioiteltuja, perustuuko kirjan asema ennen kaikkea sen kaunokirjallisiin ansioihin?
Tutustuin Barcelonaan vuonna 2005, kun olin opiskelijavaihdossa paikallisessa teatterikoulussa, Institut del Teatressa. Espanjassa elettiin nousukautta. Pääministerin virkaa toimitti sosiaalidemokraattien José Luis Rodríguez Zapatero, joka lupaili katalaanien kauan penäämiä parannuksia alueen perustuslakiin ja verotukseen. Tunnelma oli toiveikas ja kevyt. Elämää haittasivat vain ylikuumentuneet asuntomarkkinat ja niiden aiheuttamat kiskurihinnat. En voinut olla kummastelematta, miten paikalliset selvisivät niistä palkoillaan, jos suomalaisellekin ne tuottivat vaikeuksia. Asustelin eräässä ikkunattomassa vaatekomerossa, en omistanut lämpöpatteria, nukuin toppatakki päällä ja ravitsin itseäni lähibaarin edullisella punaviinillä, jota ostin koulun jälkeen puolentoista litran vesipulloon. Puhuin espanjaa jotakuinkin hyvin, mutta olin huomannut, ettei se riittänyt. Miksi et opettele katalaania? kyselivät opiskelukaverini. He halusivat, että olisin kiinnostunut heidän kulttuuristaan enkä playasta ja fiestoista, jotka vetivät minua puoleensa paljon enemmän. Tiesin kyllä, että taideopiskelijoiden mielestä juuri playa ja fiestat olivat pilanneet kaupungin, tehneet siitä eräänlaisen aikuisten huvipuiston, jonka kaduilla lihavat amerikkalaiset huhuilivat Gaudín nimeä, mutta olin nuori, hölmö ja muutenkin pihalla eikä huvipuistoissa ollut mielestäni mitään vikaa.
Erityisesti muistan ensimmäisen kesän. Muutin taiteilijoiden ja hipstereiden suosimaan Gràcian kaupunginosaan. Asuin korttelin päässä Timanttiaukiosta, Planeettakadulla, ja odotin innolla kaupunginosan kesäjuhlaa, joka järjestetään aina elokuussa. Ensin juhlin viisi päivää muiden mukana, ja lopulta olin niin väsynyt, että olisin halunnut vain nukkua, mutta se ei ollut mahdollista, sillä musiikki jatkoi soimistaan, ihmiset möykkäämistään ikkunani alla, ja minä makasin kuumassa huoneessani ja ajattelin erästä äitini kaveria, uskovaista naista, joka pakeni Joensuusta aina Ilosaarirockin aikaan, koska melu ja syntiset nuoret kävivät hänen hermoilleen. Herran siunausta, hän huikkkasi ja ajoi pyöräilykypärä päässään tiehensä. Mietin, että olisin itsekin halunnut laittaa kypärän päähäni ja paeta, en vain tiennyt, minne olisin mennyt.
Sittemmin vuodet olivat kuluneet. Olin palannut kotiini. Minusta oli tullut vanha ja vakava. Samaan aikaan Espanja oli vajonnut lamaan, asuntojen hinnat olivat romahtaneet ja uutiset täyttyivät tarinoista, joissa kokonaisia perheitä heitettiin kaduille kodeistaan. Zapateron tilalle oli noussut patakonservatiivinen ja korviaan myöten korruptioon vajonnut Mariano Rajoy. Korruptiosta tuohtuneita kansalaisia oli sumutettava jollakin, ja tehtävään sopi mainiosti Katalonian-kysymys. Sitä mukaa, kun keskushallinnon asenteet maan koillisnurkan suhteen kovenivat, kasvattivat katalaanit kaunaa isäntävaltiotaan kohtaan. Kun neuvotteluille ei löytynyt sijaa, alkoi itsenäisyysliike saada yhä suurempaa kannatusta katalaanien keskuudessa yli puoluerajojen.
Aloin pohtia syvällisemmin kaupunkia, jossa olin ollut. Lueskelin katalonialaista kirjallisuutta: Ramon Llullin vanhoja tekstejä, Maria Aurèlia Capmanyn esseitä, Joanot Martorellin Tirant Valkoisen (yksi niistä harvoista ritariromaaneista, jotka Don Quijote katsoo säästämisen arvoiseksi viskoessaan kirjahyllynsä sisältöä takkaan) sekä tietenkin Georg Orwellin Katalonia, Katalonian, jonka havainnot espanjalaisten yhtäaikaisesta hyväntahtoisuudesta ja laiskuudesta ovat edelleen hykerryttäviä. Seurasin myös Katalonian poliittista tilannetta, pidin yhteyttä teatterikoulusta saamiini ystäviin ja palasin Barcelonaan useammin kuin tarpeellista. Kaipasin kaupunkia, halusin käyskennellä sen katuja ja juoda vermutit vihaisten ukkojen pitämässä lähibaarissa. Ystävyydet synnyttivät tilaisuuksia teatterin parissa, ohjasin töitäni paikallisille näyttämöille ja vuosien myötä suhteeni kaupunkiin syveni.
Yhdellä matkoistani törmäsin Rodoredaan. Olin kävelyllä Les Cortsin alueella, jonka monet tuntevat fc Barcelonan Camp Nou -stadionista. Ohitin vanhanaikaisen apteekin, joka oli jäänyt kahden suuren kauppakeskuksen väliin. Apteekin vierestä oli purettu talo ja apteekki näytti vinksahtaneelta aukion nurkassa. Yhteen apteekin seinistä oli maalattu valokuvan tarkka graffiti valkotukkaisesta naisesta. Graffitin vieressä oli teksti: Mercé Rodoreda. En tiedä olinko koskaan nähnyt vanhan naisen kasvoja graffitiksi maalattuina, siinä oli jotakin pysäyttävää, ja ajattelin, että naisen oli oltava joku tärkeä. Painoin nimen mieleeni ja myöhemmin kirjoitin sen Googlen hakukenttään.
Mercé Rodoreda syntyi Barcelonassa vuonna 1908. Espanjassa elettiin tuolloin kuningas Alfonso XIII:n valtakautta. Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä Rodoreda avioitui, sai lapsen, kyllästyi perhe-elämään ja erosi. Hän otti kirjoitustunteja ja raapusti artikkeleita vasemmistolaisiin lehtiin. Syttyi sisällissota ja lopulta fasistien joukot kaappasivat vallan. Katalaanin kieltä ei saanut enää puhua eikä kirjoittaa, taiteilijoita ja toisinajattelijoita vainottiin. Rodoreda pakeni Pariisiin ja myöhemmin Geneveen. Hän jätti poikansa vanhemmilleen, sillä luuli palaavansa pian. Ajat eivät kuitenkaan muuttuneet, ja Rodoreda tuli pysyvästi takaisin Barcelonaan vasta yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin.
Kuten tiedämme, ei katalonialaisilla ole edelleenkään omaa valtiota, ja niinpä Rodoredaa sanotaankin toisinaan espanjalaiseksi kirjailijaksi, ja onhan hän laillisesti sitäkin, mutta samalla on hyvä muistaa, että Rodoreda kirjoitti ja julkaisi teoksensa katalaaniksi, ja usein niiden espanjankieliset käännökset ilmestyivät vasta vuosia myöhemmin. Luulisin, että katalaaniksi kirjoittaminen merkitsi Rodoredalle ennen kaikkea rakkautta omaan kieleen, mutta se oli ehdottomasti myös poliittinen akti. Poliittisuus liittyy juuri alueen kielikysymykseen ja asemaan, johon Rodoreda asetti itsensä valitessaan äidinkielensä. Vertailukohdaksi mainittakoon, että Kataloniassa on aina ollut useita kirjailijoita, joiden teokset on julkaistu isäntävaltion kielellä. Syitä tähän voivat olla niin kirjoittajan omat mieltymykset kuin espanjankielisen alueen myyntilukujen metsästyskin. Pian julkaisunsa jälkeen Timanttiaukio alkoi kuitenkin levitä maan rajojen ulkopuolelle, ja tällä hetkellä sitä on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle. Rodoredasta tuli Katalonian yksi tunnetuimmista ja kenties myös rakastetuimmista sodanjälkeisen ajan kirjailijoista. Ilahduin suuresti, kun huomasin, että käännösten joukosta löytyi myös suomi.
Timanttiaukio kertoo Nataliasta, joka ajautuu Gràcian kaupunginosan kesäjuhlaan, jota kirjassa kutsutaan suojeluspyhimyksen juhlaksi. Hän tutustuu siellä Quimet-nimiseen nuorukaiseen, joka nimeää hänet Colometaksi, pikku kyyhkyseksi. He menevät naimisiin ja saavat kaksi lasta. Quimet on vanhanajan mies, joka elää vaimonsa mitätöimisestä. Natalia on luonteeltaan kiltti, ajan kuluessa hänen persoonansa murenee ja hän on vähällä kadottaa itsensä kokonaan. Eletään Espanjan toisen tasavallan aikaa, ja kirjan keskivaiheilla syttyy sota. Quimet ja hänen ystävänsä katoavat taisteluun ja Natalia jää yksin lasten kanssa. Tästä alkaa selviytymiskamppailu, joka on viedä Natalian toivon mennessään.
Kirjan voima on arkisissa tapahtumissa. Röyhkeän itsepintaisesti kertoja pysyttelee kodin ilmapiirissä ja Natalian havaintomaailmassa. Kodin ulkopuolista todellisuutta ei selitetä, vaikka samaan aikaan se määrittelee paljon sitä, mitä kodin sisällä tapahtuu. Tarkoitan esimerkiksi sotaa, joka vaikuttaa Natalian elämään syvästi, mutta sen sijaan, että lähdettäisiin kuvaamaan taistelun vaiheita tai sen osapuolia, kerrotaan vain, että päivälliseksi syötiin yksi sardiini ja tummunut tomaatti kolmeen osaan jaettuna. Romaani on siis historialliseen kontekstiin sijoittuva, mutta kiinnostavan kirjasta tekee sen tapa katsoa aikaa yksityisen kautta ja naisen näkökulmasta. Ja vieläpä sellaisella tavalla, että vähän väliä kertoja ikään kuin tarkentaa katseensa arjen yksityiskohtiin, ennen kaikkea esineisiin, jotka toistuvat tekstissä niin itsepintaisesti, että ne tuntuvat muuttuvan symboleiksi jostakin. On suppilo, on nuket kumikaupan ikkunassa ja on hummeritaulu Natalian ystävän, Enriqueta-rouvan seinällä. En halua väittää tietäväni, mitä ne merkitsevät, mutta ne nostavat esille tietynlaisia mielikuvia. Kun ajattelen suppiloa, mieleeni tulee joku, jonka kurkkuun tungetaan liikaa asioita, niin paljon, että lopulta hän ei pysty nielemään enää enempää. Nukkejen kohdalla pohdin, kuvastavatko ne Nataliaa itseään. Katseleeko Natalia omaa kuvaansa nukkejen vahamaisissa vartaloissa? Hummeritaulu puolestaan johdattaa ajatukseni lähestyvään sotaan, aurinkoisten päivien alla muhivaan fasismiin, ihmismielen synkempään puoleen. En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä se johtuu jostakin sellaisesta, että Natalia kertoo hummereiden ryömivän esiin kaivosta kuin jonkin pahan enteenä.
Natalian ääntä voi pitää jossain mielessä naiivina mutta ei kuitenkaan lapsenomaisena tai jälkeenjääneenä. Kerronta on käytännönläheistä ja tunteilematonta. Teoksen sävy rakentuu koristeellisten yksityiskohtien kautta, makeispaperien nauhoista, kahvikannujen kylkeen maalatuista appelsiinien lohkoista, humisevasta merikotilosta, jakarandan juurakosta ja silkkiruseteista. Nuo pikkuseikat piirtävät esiin maiseman, joka tuntuu olevan täynnä värejä. Samaan aikaan Natalian äänessä on kuitenkin jotain melankolista, jotain sellaista, jonka kautta hänen voi aavistaa eläneen erillään muista ennen kuin hän kohtaa Quimetin. Natalia työskentelee ensin leipomoapulaisena ja myöhemmin siivoojana, hänet voi kai siis ymmärtää työväenluokkaiseksi. Itseäni tässä asetelmassa viehättää ennen kaikkea se, ettei siihen liity perinteisestä työläiskirjallisuudesta tuttua kuvastoa, ei raadantaa hiilenmustassa tehtaassa, eikä miestä, joka ryyppää kaikki rahat, pikemminkin se vain erottelee tämän päähenkilön sellaisista porvarillisista naispäähenkilöistä, joiden käytöstä ovat aikojen saatossa sitoneet erilaiset kohteliaisuussäännöt ja siveystavat. Natalian taakka ei liity sovinnaisuuden kahleisiin. Hän vaikuttaa olevan vain muuan nainen ja siksi häneen on helppo samastua.
Kuten jo aluksi mainitsin, Timanttiaukiossa ja Rodoredan hahmossa minua kiehtovat erityisesti se huomio, jonka ne ovat saaneet. Timanttiaukio tuntuu olevan sellainen teos, josta katalonialaiset puhuvat silloin, kun he pohtivat identiteettiään. Kirja luetutetaan peruskouluissa, ja kuka tahansa vastaantulija tietää, kuka on Colometa, tuo pieni kyyhkynen. Timanttiaukiosta on tehty teatteridramatisointeja ja elokuvia. Rodoredan mukaan on nimetty useita katuja, kirjastoja ja kouluja. Hänen kunniakseen on pystytetty patsaita ja tuon tuostakin järjestetään seminaareja, jonne kansainväliset asiantuntijat vaeltavat vertailemaan tulkintojaan kirjailijan tuotannosta. Luulisin, että Suomessa vastaavaasta paikasta kilvoittelevat Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, ja Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, sekä Tuntematon sotilas. Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas kuuluivat lukemistoon jo kouluaikoina, ja Pohjantähden kahlasin lävitse vapaaehtoisesti, aikuisiällä, mutta se tulee mieleeni tässä yhteydessä ennen kaikkea sen takia, miten usein siihen viitataan. Suo, kuokka ja Jussi ovat ne asiat, jotka nousevat monasti esille, kun mietitään, keitä tässä oikein ollaan. Aleksis Kivellä on oma liputuspäivänsä ja useita katuja, Väinö Linnallakin puistonsa ja aukionsa. Linna on painettu seteliin ja Kivellä riittää kuolinmökkejä ja synnyintorppia kansalaisten ihasteltaviksi.
Sellaista naista, joka olisi kirjoittanut kodista, lastenhoidosta ja makeispaperien nauhoista, ei Suomessa tällaiselta paikalta löydy. Ei niin etteikö naisia olisi. On Minna Canth, Maria Jotuni, L. Onerva, Tove Jansson, Marja-Liisa Vartio, Märta Tikkanen ja Kaari Utrio, vain joitain harvoja mainitakseni. Minna Canth on päässyt lähimmäksi omaa liputuspäivää, mutta ei kuitenkaan aivan, sillä hänen mukaansa nimettyä päivää kutsutaan myös tasa-arvon päiväksi. Aivan kuin nainen, hänen nimensä ja tekonsa eivät riittäisi liputtamisen syyksi. Mielestäni Canth ansaitsisi paikkansa näytelmäkirjallisuuden kansainvälisenä supertähtenä aikalaistensa Ibsenin ja Strindbergin rinnalla, mutta miten se olisi mahdollista, kun hän ei kotimaassaankaan saa sitä arvostusta mikä hänelle kuuluisi? Kuinka monta Canthin näytelmää olet lukenut? Tunnetko hänen romaaninsa Hannan? Norjalaiset sentään painoivat Canthin kuvan lentokoneen pyrstöön, ja se oli hieno kunnianosoitus mutta ei silti tuo Canthia lähellekään sitä asemaa, joka Linnalle ja Kivelle on rakennettu. Ja haluan pitää painon nimenomaan sanalla rakennettu, sillä juuri sillä tavoin kansallisia kertomuksia luodaan, rakentamalla. Ne eivät synny itsestään, kuten voisi luulla. Ne syntyvät kunnianosoitusten, viittausten, dramatisointien, elokuvien, laulun sanojen, konferenssien ja pakollisen luettamisen kautta.
Mieltäni on jo kauan vaivannut merkillinen ristiriita, joka tuntuu vallitsevan kotimaani todellisuuden ja kansallisiksi kertomuksiksi nostettujen teosten välillä. Antakaas kun selitän. Kun ulkomailla vaellellessani pysähdyn ajattelemaan kotimaatani, mieleeni tulevat usein juuri naiset, sillä Suomi on sellainen paikka, jossa naisia on joka puolella. Kirkoissa on naisia, yliopistoissa on naisia, politiikassa on naisia, teatterimaailmassa on naisia, lenkkipoluilla ja uimahalleissa on naisia, ja he ovat aina työn ja toimen parissa. Tämän ovat huomanneet muutkin. Vuonna 1879 julkaistussa Suomalaiskirjeitä-teoksessa espanjalaisdiplomaatti Ángel Ganivet havainnoi sen ajan Helsinkiä: Miten on ymmärrettävissä, että täällä karuimmassa pohjolassa, lumikinosten ja sumuhuurujen keskellä, missä kasvillisuus on kuolemaisillaan, kaupunki näyttää eloisammalta kuin siellä Andaluciassa, missä valoa on tulvimalla, puut kukkivat ja linnut laulavat? Se johtuu siitä, että täällä on naisia. Tarkoitan: naisia kaikkialla, ei vain kahvilassa tai ravintolassa tai merkityksettömästi myymälään pistäytymässä. Täällä eivät naiset pelkää ottaa määrätietoisesti haltuunsa heille yhteiskunnassa kuuluvaa paikkaa vaan esiintyvät kaikkialla omalla oikeudellaan aivan kuin miehet.
Itselleni hämmästyttävintä tässä on se, että Ganivet kuvailee 1800-lukulaista Helsinkiä, ja ilahduttavaa se, että kuvauksessa on yhä jotakin tunnistettavaa. On hyvä muistaa, että maailmassa on edelleen paljon paikkoja, jossa naiset eivät käytä julkista tilaa vapaasti.
Mutta kun mietin kotimaisen taiteen monumentteja ja ennen kaikkea kansallisessa asemassa olevaa kirjallisuutta, mieleeni tulevat ensimmäisinä lukutaidoton mies, juoksuhaudassa ryömivä mies, ryyppäävä mies, ojaa kaivava ja kaskeava mies sekä mies, joka osaa rakentaa torpan omilla pikku kätösillään. Miksi mieleeni ei tule yhtäkään urbaanissa ympäristössä elävää ja työssä käyvää naista?
Ja kaikki tämä saa minut pohtimaan, onko Kataloniassa jotakin sellaista, mihin he tarvitsevat erityisesti juuri Timanttiaukion kaltaista kirjaa, sellaista, jossa ei sodita eikä valloiteta vaan ollaan kotona ja hoidetaan lapsia tai työskennellään aamupäiväapulaisena rikkaiden talossa. Mietin, voisivatko pieni kielialue ja vähäinen väkimäärä olla syinä naisen kirjoittaman, naisnäkökulmaisen teoksen merkittävään asemaan. Olisiko suosion selitys siis se, ettei valinnanvaraa yksinkertaisesti vain ole niin paljon kuin suurten väestöjen maissa? Mutta toisaalta, onhan Suomikin pieni kielialue ja suomen kielen puhujia noin puolet vähemmän kuin katalaaneja. Tällä logiikalla Suomen kansallinen merkkiteos voisi olla L. Onervan Mirdja. En haluaisi lähteä myöskään väittämään, että Katalonia olisi meitä edellä muissa tasa-arvoasioissa, sillä havaintojeni mukaan näin ei ole. Esimerkkejä on runsaasti vanhusten- ja lastenhoidon epätasa-arvoisesta jakamisesta aina taidemaailmaan, jota näkemäni mukaan hallitsevat Kataloniassakin etupäässä miehet.
Mutta samaan aikaan Katalonia on hiukan eriskummallinen alue muutoin niin vanhoillisen Espanjan kyljessä. Espanjan suurinta puoluetta, oikeistokonservatiivista Partido Popularia, äänestää alueella vain harva, ja menneisyys on opettanut alueen asukkaat suhtautumaan epäluuloisesti uskonnon ja isänmaan nimeen vannomiseen. Franco ja katolilainen kirkko olivat voimakkaasti toisiinsa kietoutuneita, kirkko sotkeentui sortopolitiikkaan ja moni katalaani hylkäsi kirkon siinä kohtaa, kun oman kielen puhuminen kiellettiin. Alueella on vahva fasismin vastainen perinne, johon juuri Georg Orwellin Katalonia, Katalonia -kirjakin linkittyy. Kyseinen teos on kiinnostava tässä yhteydessä myös siksi, että se tuntuu jonkinlaiselta vastakuvalta Timanttiaukiolle. Molemmat teokset tapahtuvat Espanjan sisällissodan aikana, mutta siinä missä Natalia yrittää selviytyä lapsineen kotosalla, kyyristelee Georg mutaisessa rintamakuopassa jossakin Aragonian maaseudulla.
Viime lokakuun ensimmäinen päivä näytti kouriintuntuvalla tavalla maailmalle, mitä Kataloniassa tapahtuu nykyään. Tuolloin järjestettiin kansanäänestys alueen itsenäisyydestä. Muistan sen kauhun, joka valahti vartalooni, kun kuvat poliisiväkivallasta lävähtivät silmilleni. Samaan aikaan, kun espanjalainen media yritti vielä kiistää tapahtuneen, levisivät kuvat jo kansainvälisillä uutissivustoilla. Facebook-feedini täyttyi ystävieni videoista, joissa he pakenivat äänestyspaikoiksi muuttettujen ala-asteiden pihoilta. Monet heistä olivat lähteneet äänestämään lasten kanssa ja lapset joutuivat todistamaan vanhusten ja opettajien pahoinpitelyjä.
On päivänselvää, että juuri tuolla tavalla tuli kylvetyksi vihan siemen seuraaviin sukupolviin. Kuvitelkaa tilanne, jossa olisitte nähneet viisivuotiaina vanhempianne hakattavan. Voisiko sellaista unohtaa? Eikö heiltä pitäisi pyytää anteeksi? oli erään ystäväni tytär kysellyt. Niin, sitä mekin toivomme, oli hänen äitinsä vastannut. Mutta myöhemmin tapahtumista oli vaiettava. El País -lehden mukaan Kataloniassa nähtiin useita oikeusjuttuja, joissa poliisiväkivallan esiin nostaneita opettajia vaadittiin tuomiolle. Espanjan keskushallinto otti Katalonian alaisekseen ja itsenäisyyttä ajaneet poliitikot vangittiin tai he pakenivat maasta. Keskushallinto määräsi alueelle ennenaikaiset vaalit. Vaalien alla keltaiset asusteet ja rintarusetit, jotka ovat Kataloniassa perinteisesti symboloineet poliittisia vankeja, kiellettiin. Myöskään suihkulähteitä ei saanut valaista keltaisella värillä. Itsenäisyysmieliset uusivat enemmistönsä vaaleissa, mutta aluehallituksen oli vaikea valita presidenttiä, sillä puolueiden avainhenkilöitä, vangittuja tai paenneita poliitikkoja estettiin ottamasta osaa. Sananvapauteen liittyviä ongelmia alkoi pulpahdella pintaan Espanjassa. Nuori räppäri Valtònyc, eli Josep Miquel Arenas Beltrán sai kolmen ja puolen vuoden pituisen vankeustuomion kutsuttuaan Bourbonien kuningasperhettä laulunsanoissaan rosvoiksi. Espanjan suurimmat Arco-nykytaidemessut määräsivät poistettavaksi Santiago Sierran teoksen Poliittisia vankeja nyky-Espanjassa, sillä teoksen katsottiin voivan harmittaa messuilla vierailevaa kuningasta. Samaan aikaan Eurooppa vältteli ottamasta kantaa. Suomalaiset hinasivat vetolaukkujaan Kanarian-koneisiin aivan kuten ennenkin ja pintaa katsomalla olisikin voinut luulla, että kaikki oli niin kuin aina. Ja ehkäpä olikin. Mielestäni eräs kiinnostavimmista yksityiskohdista Francon aikoihin liittyen on se työ, jota Franco teki turismin kehittämiseksi. Hän nimitti jopa ministerin vastaamaan asiasta. Francon tavoite oli, ettei Espanja saisi rajojensa ulkopuolella huonoa mainetta, vaikka se oli diktatuuri. Auringon alle oli kärrättävä ihmiset kaikista maailman kolkista. Heille oli varattava rannat ja ravintolat. Heille oli hymyiltävä ja oltava ystävällisiä. Että sitten kun he palaisivat takaisin kotimaihinsa, jäisi heille kuitenkin kuva kauniista kansasta, joka tanssi ja hymyili. Spain is different, kuuluu tunnettu matkailulause, ja jo Francokin tiesi sen.
Timanttiaukio on kaukana poliittisesta pamfletista. Aluksi huomio kiinnittyy kauniiseen kieleen ja kiehtovaan maailmaan, ja teosta saattaisi luonnehtia jopa epäpoliittiseksi. Mutta Katalonian tilannetta jo kauemmin seuranneena en malta olla pohtimatta, voisiko feminiinin ja pinnaltaan vaatimattoman teoksen suosio pohjautua johonkin yhteiskunnassa kuplivaan. Olisiko mahdollista, että teos ammentaisi elinvoimansa vastarinnan tarpeesta? Voisiko kyse olla jostakin sellaisesta, että kaivataan eroa isäntämaahan, jonka sorto ja mitätöiminen ovat vahvasti punoksissa patriarkaalisten ja konservatiivisten arvojen vaalintaan? Voisiko kilttiä ja vaiennettua naista kuvaavan romaanin suosio pitää sisällään halun etääntyä noista arvoista, näpäytyksen ja pienen kapinan?
Jos Timanttiaukiota olisi kuvailtava lyhyesti, sanoisin, että se on ennen kaikkea tarina naisesta, joka menettää nimensä ja identiteettinsä aviomiehensä tyrannimaisen käytöksen takia mutta saa molemmat lopulta takaisin. Ja juuri tämän vuoksi mielestäni kirjan tarinaa voisikin pitää vertauskuvana sorron alla elämiselle ja siitä selviytymiselle, symbolina väheksytyn vapaudenkaipuulle.
Tässä kohtaa lienee hyvä muistuttaa, ettei Natalian aviomies Quimet ole kirveen kanssa heiluva juoppohullu. Miehen halveksivat toimet ovat hienovaraisempia, ne nousevat ikään kuin pinnan alla kytevästä asenteesta. Kun Natalia kärsii raskaudesta, on Quimet huolestunut jalastaan. Kun Natalia hankkii kaakaokupit, syyttää Quimet tätä tuhlailusta mutta ostaa itse moottoripyörän. Ja kun Natalian silmänaluset ovat siniset lasten kanssa valvomisesta, naureskelee Quimet hänen ulkonäölleen. Quimet kantaa talon täyteen kyyhkysiä ja jättää ne Natalian hoidettaviksi. Hän väittää tekevänsä kyyhkysillä rahaa mutta lahjoittaa niitä ilmaiseksi tuttavilleen. Kyyhkyset valtaavat ensin Natalian pyykkikomeron ja pikku hiljaa koko asunnon. Ne syövät Natalian elintilaa ja ajavat hänet uuvuksiin. Kaikki nämä asiat todetaan keveästi, eivätkä ne tunnu niin vakavilta, onhan kaiken alla kuitekin oletus, että nuoret rakastavat toisiaan, mutta tarkemmin ajateltuna Quimet piirtyy esiin miehenä, joka purkaa tyytymättömyyttään puolisoonsa, sillä pitää tätä itseään alempiarvoisena.
Kaikista mitätöimisen tavoista kiinnostavin on mielestäni kuitenkin juuri nimi, sillä nimi on aina kytköksissä identiteettiin, se kietoo sisälleen ihmisen. Muistan erään kerran, kun kutsuin kolmivuotiasta kummipoikaani hellittelymielessä kissanpojaksi ja hän vastasi minulle tomerasti, että minä en ole kissanpoika, minä olen Matti. Silloin hämmästyin hänen kykyään puolustaa nimeään sellaisella päättäväisyydellä. Mietin, kasvatetaanko pojat tuohon jämeryyteen useammin kuin tytöt. Voiko hellittely olla joskus haitallista? Voiko se hämärtää persoonan rajoja ja saada herkän, palvelualttiin tai miellyttämisenhaluisen ihmisen muuntumaan sellaiseksi, jona muut hänet kulloinkin näkevät?
Timanttiaukio-kirjassa Natalia ei määrittele itseään nimen kautta, vaan hänet määritellään, ja siksi nimi edustaakin mielestäni kirjassa alistamista. Samoin kuin asunnon valtaavat linnut, myös niistä muistuttava lempinimi syövät Natalian itsemääräämisoikeutta. Minulle Colometa-nimi kuvastaa sitä, mitä Natalia on puolisolleen Quimetille, jotakin pienempää kuin kokonainen ihminen, jotakin sellaista mitä Quimet ei osaa arvostaa, vain pieni kyyhkynen, ei koskaan Natalia. Kirjan loppupuolella Nataliaa aletaan jälleen kutsua hänen oikealla nimellään. Näen, että nimen takaisin saaminen on eräänlainen metamorfoosi, jossa Natalialle palautetaan se arvo, joka hänelle kuuluukin. Aivan kirjan viimeisillä sivuilla Natalia kaivertaa Colometa-nimen entisen kotitalonsa oveen. Ajattelen vanhan nimen symboloivan elämää, jonka hän jättää lopullisesti taakseen voidakseen jatkaa eteenpäin.
Itselleni Timanttiaukio-kirjassa kaikkein tärkeintä on kuitenkin kaupunki, se josta aloitin ja johon nyt palaan. Nautin siitä raikkaudesta ja samastuttavuudesta, jonka urbaanissa ympäristössä elävän naisen tarina tarjoaa. Ei latoa, ei torppaa, ei kirvestä eikä kuokkaa, mikä hengittämisen vapaus! Toisaalta pidän Barcelonaan sijoittuvasta romaanista myös siksi, että kaupunki ja sen elämäntyyli yhdistävät kirjan tähän päivään ja omaan elämääni. Timanttiaukion lukeminen on muuttanut suhdettani Barcelonaan. Kirjan luettuani oli kuin huvipuiston edestä olisi vedetty verho, jonka takana avautuva maisema oli hyvin toisenlainen kuin se, joksi olin kaupunkia luullut. Katselin uutta maisemaa ja astuin sen sisälle. Aloin elää ja hengittää kortteleita ja kadunkulmia tuon kertomuksen kautta ja teen niin edelleen. Ajattelen usein Nataliaa, kun kävelen Gran de Gràcia -katua, jota suomenkielisessä käännöksessä kutsutaan Isokaduksi. Ajattelen kumikauppaa ja nukkeja sen ikkunassa, kun ohitan Jardinetsin puistoaukion. Joskus kun istun baarissa tai kahvilassa ja katselen ohikulkijoita, mietin ovatko heidän kasvonsa samanlaiset kuin Quimetin ystävillä, Cintetillä tai Mateulla. Jos näen kastanjakojun, mieleeni tulee Enriqueta-rouva ja hummeritaulu hänen seinällään. Ajattelen Natalian ja Quimetin asuntoa Carrer Montsenyllä, kun kävelen tuota katua pitkin, ja ajattelen huoneiden järjestystä sellaiseksi kuin sen kuvittelen ja sitä, miten kyyhkyset kahistelevat siipiään. Leipomoiden kohdalla ajattelen Nataliaa solmimassa makeispussien nauhoja ja hienostokaupunginosassa taloa, jossa hän työskentelee siivoojana. Joskus menen istuskelemaan Timanttiaukiolle ja mietin Natalian valkoista mekkoa, korvakoruja ja kenkiä, joiden hän sanoo olevan kuin maitotilkat, mietin Quimetin silmiä ja paitaa, jonka hihat on kääritty kyynärpäiden yläpuolelle. Quimet on helppo kuvitella komeaksi, sellaiseksi omanarvontuntoiseksi hurmuriksi, joista kaupungissa ei ole koskaan ollut pulaa.
Olen lukenut, että varsinainen Timanttiaukio sai nimensä, kun jalokivikauppias Joséph Rosell i Imbert osti sen 1850-luvulla. Ilmeisesti Rosell i Imbertillä ei ollut pikkurahan puutetta, sillä lähellä sijaitsevat myös Topaasikatu, Helmikatu ja Kultakatu. Kesäisin aukiolla vietetään edelleen Gràcian kaupunginosan kesäjuhlaa, on kuuma ja siellä tanssitaan. Muutoin aukio täyttyy arkisesta elämästä, sen reunoilla on hedelmäkauppa, pari baaria ja leikkikenttä. Lapset rullaluistelevat ja skeittaavat Timanttiaukiolla mielellään, sillä se viettää hieman alaspäin. Puluparvi lehahtaa lentoon ja Katalonian itsenäisyysliput liehuvat talojen parvekkeilla. Aukion oikeassa alakulmassa on vuonna 1992 uudelleen löydetyt bunkkerit, joissa kaupunkilaiset piileksivät sisällissodan ilmapommitusten aikaan.
Nykyään bunkkerit ovat museokäytössä. Niiden vieressä maan pinnalla on La Colometa -niminen patsas. Patsaan on tehnyt taiteilija Xavier Medina-Campeny ja se esittää naista, joka näyttää pakenevan kolmionmuotoisen seinän läpi. Kolmion muoto vertautuu mielessäni Kataloniaan, sillä alueen kartta on samanmuotoinen. Ja nainen on tietenkin Natalia tai oikeastaan Colometa, kuten patsaan nimikin kertoo. Naisen suu on avautunut huutoon ja kädet ovat ylhäällä kuin avunpyynnön tai antautumisen merkiksi. Kädet tuovat jälleen mieleeni viime lokakuun ja asfaltilla istuvat opiskelijanuoret, jotka olivat nostaneet kätensä ylös poliisin lähestyessä heitä. Tiedän, että rauhanomainen vastarinta oli suunniteltua. Som gent de pau, olemme rauhan ihmisiä, kuuluu katalaanien perinteinen tunnuslause.
Katalonian historiasta ja nykyisestä poliittisesta tilanteesta huolimatta patsaan sävy on mielestäni kuitenkin yllättävän epätoivoinen. En tunnista lukemaani kirjaa tai sen päähenkilöä tuossa muistomerkissä. Rodoredan kuvaamista kovista ajoista huolimatta minulle Timanttiaukio on ennen kaikkea kaunis romaani, sellainen, joka saa ajatukseni luikertelemaan kuin virnat kohti elämän toiveikasta puolta, teos, joka tuo mieleeni värit ja kaupungin huminan.
Merkittävän Timanttiaukiosta itselleni tekee ennen kaikkea sen onnellinen loppu. Lopussa värit palaavat ja kaupunki näyttäytyy sellaisena, jona sen tunnistan, täynnä valoa ja elämää, tuulessa kahisevia istutuspalmuja ja sukujuhlia, joita vietetään lähibaarissa, mutta joiden taakse kätkeytyy toinen puoli, väkivaltainen historia, josta niin usein vaietaan, kieli ja kulttuuri, joiden puolesta on yhä taisteltava.
Saara Turunen: Timanttiaukio
