Puolen vuosisadan rakkaustarina: kirjailijapari Riitta ja Olli Jalosen elämä mullistuu pian

Kohtaaminen

Riitta Aho, sittemmin Riitta Jalonen, tiesi sen ensimmäisessä kirjallisuuden opiskelijoiden tutorryhmässä Tampereen yliopistossa. Oli syksy 1973 ja oltiin jossain alakuppilan sivupöydässä. Samaan tutorryhmään kuulunut Olli Jalonen olisi hänen miehensä. Se oli enemmän tieto kuin tunne.

Olli luki Riitan mukaan tilannetta hieman hitaammin – mutta pian rakkaus oli Ollillekin selvä. Lokakuussa käytiin jo tentin jälkeen kaupungilla juomassa teetä ja seurustella alettiin loppuvuodesta.

– Kohtaaminen oli ihme. Olimme nuoria ja luottavaisia. Rakkauden tunne oli voimakas, ja jos sitä ei olisi ollut, emme olisi tässä yhdessä. Riitta kertoo.

Jo kevättalvella 1974 tuore suhde joutui testiin, kun Riitalla todettiin tuberkuloosi. Hän lähti Kinkomaan parantolaan mukanaan lasten höyhentyyny ja ylioppilaslahjaksi saamansa Adler-kirjoituskone, joka on yhä tallella. Huoneen seinällä oli iso Ollin kuva. Riitta oli ollut sairas jo edellisen kevään ylioppilaskirjoitusten aikaan, mutta diagnoosi kesti melkein vuoden.

– Jos diagnoosi olisi tehty aiemmin, emme olisi tavanneet. Sairaus oli yllätys eikä kiva asia, mutta suhtauduimme siihen realistisesti, Olli muistelee.

Joulukuussa 1974 Riitta ja Olli muuttivat yhteen. Koti oli 16 neliön huone opiskelija-asuntolassa. Olli kantoi uuteen kotiin patjan läheisen radan yli selässään, ja osa Riitan tavaroista tuotiin busseilla. Yhteiset tavarat mahtuivat hyvin yksiöön, oli sänky, keittolevy, kaksi kirjoituspöytää ja vaatekomero.

– Vaikka ensimmäiset kodit olivat pieniä, ajatuksellinen tila oli avara. Olisi ahdistavaa, jos toinen yrittäisi tehdä koteloa toiselle, Riitta sanoo.

Tuomari vihki heidät 1978 Riitan kotona. Riitta kuuluu kirkkoon, Olli ei.

– Sen verran mukavasti se meni, että molempien äidit ehtivät tirauttaa kyyneleet, Riitta kertoo.

Häätanssina oli Tapio Heinosen kappale, jonka nimeä he eivät paljasta.

– Ihmiset ajattelisivat, että erikoinen valinta, mutta sen laulun osasimme tanssia hyvin yhteen, Olli muistelee.

Arki

Kirjoittaminen on täyttänyt Jalosten arjen. Ollin esikoisteos, novellikokoelma Unien tausta, julkaistiin 1978, Riitan Enkeliyöt 1990.

Olli kirjoittaa työhuoneellaan kodin ulkopuolella, Riitta kotona, kumpikin useimmiten seitsemänä päivänä viikossa. Olli kirjoittaa tietokoneella, josta on poistettu verkkoyhteys ja sähköposti. Riitta on kirjoittanut kirjansa ensin käsin muistikirjoihin ja sitten siirtänyt ne tietokoneelle.

– On hyvä, ettei arjessa tapahdu mitään yllättävää. Se takaa pitkät, samankaltaiset työpäivät, Olli sanoo.

Olli aloittaa aamulla kuuden ja seitsemän välissä. Kaksi ensimmäistä tuntia ovat parhaat ja ennen yhdeksää vielä paremmat. Iltapäivisin hän kirjoittaa enintään kaksi tuntia. Loppu työaika kuluu tietojen tarkistamiseen.

– Työssäsi on paljon tietojen ja faktojen keräämistä ja yhdistän sen luovaan prosessiin. Minun arkistoni on kokemuksissani. Meillä on aika lailla erilaiset työskentelytavat, Riitta kertoo.

Lounas syödään yleensä yhdessä. Olli käy kaupassa alkuillasta tai lounaan jälkeen, ja Riitta laittaa ruoat.

Aamuisin pari käy uimassa Ahvenistolla. 2000-luvun alkupuolella Riitta kävi avannossa talviaikaan joka päivä. Ennen koronaa he aloittivat avantouinnin uudelleen, mutta korona katkaisi harrastuksen.

Olli juoksee lenkkejä useasti viikossa, Riitta kävelee.

– Emme kävele tai juokse yhdessä. Kävellessä ajattelen, ehkä sinäkin juostessasi, Riitta huomauttaa.

Arki tulee nyt muuttumaan, sillä Riitta kertoo kirjoittaneensa viimeisen kirjansa. Romaani Omat kuvat ilmestyi elokuussa. Siihen hän on kiteyttänyt kirjailijankaarensa.

Riitta kertoo odottavansa kiinnostuneena, millaista on, kun kävelee metsässä eikä ole avoin kirjoittamiselle.

– On tullut jo yksi hieno idea, mutta olen sanonut sille, että älä nyt tule. En kirjoita. Haaveilen kantarellikaverista.

– Minua ei saada enempää sienimetsään kuin nytkään, Olli vastaa.

Olli kertoo, että ristiriidat ovat todella pieniä: erilaisia arkisia tottumuksia tai vääriä tulkintoja.

– Kun niihin palaa hetken päästä, omat närkästyneet reaktiot alkavat useimmiten huvittaa. Kuten se, miten ruohosipuli on perattu.

Ruohosipuli on siis villiintynyt.

– En ole hyvä puutarhanhoitaja, Riitta tunnustaa.

– Minä taas haluaisin pitää ruohosipulin kurissa, Olli sanoo ja hymyilee.

Kirjan syntyminen on yksinäinen prosessi. Riitta antaa tekstinsä katsottavaksi Ollille, kun hän on siitä varma, kuukautta ennen sen lähtöä kustantajalle. Olli antaa käsikirjoituksensa Riitalle vasta samalla kun se lähtee kustantajalle.

Intohimo

– Romaani on sellainen, että se haukkaa elämäsi. Se kuin kauhakuormaaja, joka ottaa sinut. Kun sinut on viety kirjan maailmaan, olet pääsemättömissä sen jälkeen, kun olet antanut sille luvan, Riitta kuvaa kirjoittamista.

Olli toteaa, että kun romaanin aloittaa, tietää sen vievän vuosia.

– Mielikuvituksen maailma valjastaa tekijän. Kun mielessä pyörii joku maailma, ympäristö tai ihmiset, ne ovat siellä päivästä toiseen. Se voi kestää vuosia tai vuosikymmeniä. Onneksi ne lähtevät poiskin.

Aiemmin Olli aloitti uuden kirjan heti seuraavana päivänä sen jälkeen, kun käsikirjoitus oli lähtenyt kustannustoimittajalle. Kahden uusimman kirjan välillä oli kuitenkin kolme vuotta, Olli sanookin vanhemmiten kaipaavansa kirjoittamiseen taukoa.

– Joko sulla pyörii uusi romaani mielessä, Riitta kysäisee, mutta lisää, että sen pidemmälle hän ei utelisi koskaan.

– Toisen tekemistä ei voi mennä kurkistelemaan, vaan hänellä pitää olla rauha. Pitää kunnioittaa toisen mieltä.

Sen takia he eivät puhu keskeneräisistä teoksistaan eivätkä näytä tekstejä toisilleen matkan varrella.

– Kun nuorena näytin sinulle runojani, sanoit, että ne ovat aika abstrakteja. Se oli hyvä koulu. Jos puoliso ryhtyy kustannustoimittajaksi, se olisi kahden kirjailijan liiton tuho. Tässä tapauksessa ainakin, Riitta kertoo hymyillen.

Hän antaa tekstinsä Ollille, kun hän on siitä varma, kuukautta paria ennen sen lähtöä kustantajalle. Olli antaa käsikirjoituksensa Riitalle samaan aikaan kun se lähtee kustantajalle.

Riitta sanoo, ettei uuden kirjan vastaanotto koskaan lakkaa jännittämästä. Niin lukijoiden arviot kuin kritiikit ovat tärkeitä.

– Kun työskentelee aiheensa kanssa yksin, ei halua jäädä valmiin kirjansa kanssa yksin, hän kuvaa.

Olli ei kirjan vastaanottoa jännitä, enemmänkin hänellä on realistinen odotuksen tunne. Mielikuvituksen maailma on pyörinyt kauan mielessä, ja sitten kun sen luovuttaa pois, häntä kiinnostaa, miten tutut ja vieraat lukijat siihen suhtautuvat.

Ollin kaksi edellistä kirjaa, Taivaanpallo ja Merenpeitto, käsittelivät 1600-lukua, mutta syyskuussa ilmestyvä Stalker-vuodet kuvaa 1970-lukua ja Stasin tapaista urkintaa, joka ulottui myös Suomeen.

– On mielenkiintoista kuulla kirjasta kommentteja lukijoilta, koska he ovat eläneet kirjan ajassa, Olli kertoo.

Hän kertoo tarinan itäsaksalaisesta kirjailijasta, joka näki kaiken itsestään raportoidun. Esimerkiksi opetusmatkalla DDR:ssa jopa kyytiin otettu liftari oli Stasin urkkija.

Raportteja olivat antaneet myös lähisukulaiset, mikä oli hänelle järkytys.

Vastoinkäyminen

Riitta ja Olli eivät halua puhua vastoinkäymisistä. Vastaan tuleminen on heille parempi ilmaus.

– Joku asia vain tulee, ja sydän pysähtyy hetkeksi. Kaikkien aikojen yli on elettävä, Olli sanoo.

Riitalla on ollut kaksi vakavaa sairautta: tuberkuloosi ja jo lapsena havaittu paksusuolentulehdus.

– Sairaudet ovat olleet elämänkohta, joka tapahtuu. Vaikka on tuntunut kipeältä ja vaikealta, on pakko ajatella, että sen kuuluu olla näin ja huomenna kaikki kääntyy hyväksi, Riitta kertoo.

Kun paksusuolentulehdus oli aikuisiällä vaikeassa vaiheessa, Riitasta tuntui, kuin hän olisi välillä uneksinut itsensä muualle.

– Silloinkin ajatuksen vapaus auttoi vaikeimman ajan yli, Riitta sanoo.

Ollin vanhempien poismenot ovat olleet surullisia asioita. Olli menetti isänsä ollessaan 22-vuotias, ja äiti kuoli 93-vuotiaana 2010. Riitta muistaa, että Ollin pitkään sairastaneen isän kuolinviestin tullessa he poimivat mustaviinimarjoja puutarhassa.

– Puhelin soi, eikä Olli halunnut mennä vastaamaan. Hän tiesi.

Isä ehti kuitenkin nähdä parin menneen kihloihin.

– Hän tykkäsi minusta, ja menimme näyttämään sormuksia sairaalaan. Olin unohtanut omani, mutta saatiin näytetyksi Ollin sormus, Riitta kertoo.

– Olli aloitti kirjojen kirjoittamisen kymmenen vuotta minua aiemmin. Olen oppinut häneltä, kuinka tärkeää on pitää oma mielikuvitus itsellään, kun kirjoitetaan kirja, Riitta Jalonen kertoo.

Unelmat

Lapsena Olli usein ennen nukkumaanmenoa ajatteli vihreää nurmikkoa ja vaihtoehtoja, miltä se näytti mielen sisällä. Muisti ja ajattelu ovat ihmeellinen paikka. Sinne mahtuu monia rinnakkaisia asioita ja maailmoita omiin lokeroihinsa, jotka voivat kuihtua, kasvaa tai muuttua toisiksi.

1990-luvulla Olli alkoi haaveilla visuaalisista teoksista. Unelma konkretisoitui 2000-luvun alussa, kun hän alkoi tehdä ympäristötaideteoksia kuvanveistäjien Olli Larjon ja Anssi Taulun kanssa. Ensimmäiset teokset valmistuivat 2007, viimeinen 2017.

Riitta taas tiesi jo 2000-luvun alussa, että jonain päivänä hän haluaa nähdä kirjoittamansa kokonaisuuden. Nyt ilmestynyt Omat kuvat toteutti haaveen.

Yksityisiä unelmiaan Riitta ei kerro, sillä unelman luonteeseen kuuluu, ettei sitä tarvitse konkretisoida.

– Unelmat ovat tärkeitä, oli ihmisen ikä mikä tahansa. Henkilökohtaisten unelmien ei tarvitse olla edes toteuttamiskelpoisia.

Riitan ja Ollin yhteinen unelma on ollut asua ulkomailla, ja sen he ovat toteuttaneet Irlannissa ja Sveitsissä. Irlantiin he matkustivat ensimmäisen kerran 1970-luvulla. He ovat olleet menossa sinne uudelleen, mutta matkoja peruttiin pandemian takia.

– Viimeisellä kerralla ehkä kavahdimme jatkuvaa palelemista. On kulunut pitkä aika, ettemme ole käyneet katsomassa, miten Irlanti on muuttunut. Se on muuttunut paljon enemmän kuin Suomi.