Millaisen vastaanoton olisi vuonna 2012 saanut jännitysromaani, jossa huumepoliisin päällikkö toimii huumekauppiaana?
Kuinka uskottavana olisi pidetty vuonna 2019 romaania, jossa maailmanlaajuinen virusepidemia lamauttaisi koko maapallon johtaen siihen, että suomalaiset ostavat enemmän vessapaperia kuin koskaan sitä ennen tai koskaan sen jälkeen? kysyy kirjailija Antti Tuomainen.
Lööppi kirkuu: ”Ruotsalainen ihmelapsi löysi sääriluun viulustaan”. Sisäsivuilla tarinaa avataan: ”Viulu oli aiemmin kuulunut tšekkiläiselle valaanpyytäjälle, jota nyt epäillään bulgarialaisen show-painijan murhasta vuonna 2014 pieleen menneen jäätelöautoryöstön jälkimainingeissa. Ruotsalaislapsen vanhemmat ovat haastaneet kaikki oikeuteen.”
Olen kirjoittanut neljätoista romaania ja koen matkan varrella oppineeni paljonkin. Yksi kirjoittamiseen ja erityisesti tarinankerrontaan liittyvistä opeista koskee niin sanottua uskottavuusvaatimusta, eli sitä onko jokin asia mahdollinen vaiko ei, ainakin kyseisen tarinan maailmassa.
Lajityyppi, jota edustan – jännityskirjallisuus laveasti katsoen – näyttäisi olevan hyvin herkkää aluetta tässä mielessä. Lukijat eivät tunnu arvostavan sellaista, että viimeisillä sivuilla ja takavasemmalta ponnahtaa esiin siihen asti mainitsematon setä, joka on paitsi rikastunut silkkikankailla myös hieman murhaillut. Ja samalla kun ymmärrän lukijoiden vaatimukset ja osaksi myös yhdyn vaatimukseen jonkinasteisesta uskottavuudesta – olen itsekin lukija ja katsoja – ihmettelen sekä asiaa että itseäni.
Miksi nimenomaan fiktiivisen, kirjoittajan täysin hatustaan vetämän, tarinan tulee olla looginen, järkeenkäypä ja uskottava, kun ympäröivä todellisuus on kaikkea muuta?
”Kapellimestari rakastui minkkiin – katso kuvat!”
Minkälaisen vastaanoton olisi saanut vuonna 2012 jännitysromaani, jossa Helsingin huumepoliisin päällikkö olisi samalla toiminut suuremman luokan huumekauppiaana? Tai vuonna 2019 romaani, jossa maailmanlaajuinen virusepidemia lamauttaisi koko maapallon johtaen siihen, että suomalaiset ostavat enemmän vessapaperia kuin koskaan sitä ennen tai koskaan sen jälkeen? Vastauksia ei tarvitse pohtia pitkään.
Ja miksi samat ihmiset, jotka hamstrasivat vessapaperia ja seurasivat tapaus Aarniota ja altistuvat lööpeille päivästä toiseen (Kapellimestari rakastui minkkiin – katso kuvat!) toteavat kirjaa lukiessa tai elokuvaa katsoessa, että noin ei voi tapahtua?
Kirjailijan näkökulmasta todellisuudelle näytettäisiin sallivan huomattavasti enemmän taiteellisia vapauksia kuin sille, joka rehdisti etukäteen ilmoittaa, että tällaista on muuten tullut keksittyä.
Kun todellisuus ylittää mielikuvituksen rajat, ehkä mielikuvituksen tehtävä on palauttaa ne.
Ja sittenkin – ehkä tarinalle asetetut vaatimukset ovat kuitenkin ihan ymmärrettäviä. Kun maailma on hullu ja mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa, on lohdullista löytää paikka, jossa asiat tapahtuvat syystä ja asettuvat lopulta ainakin jonkinlaiseen järjestykseen. Tarina on sellainen paikka.
Kun todellisuus ylittää mielikuvituksen rajat, ehkä mielikuvituksen tehtävä on palauttaa ne.
Niinpä kun seuraavan kerran harkitsen tarinaan hieman yllättävämpää käännettä, yritän pitää mielessäni yksinkertaisen ajatuksen: käänne saa olla mielikuvituksellinen, mutta sen olisi parempi olla jäljittelemättä todellisuutta.
”Asiakas osti luumun – poliitikko raivostui!”
